perjantai 10. lokakuuta 2014

torstai 24. heinäkuuta 2014

"Remu on löytynyt"


Helluntaipäivä, kaunis kesäinen sunnuntai ja vielä kokonaan buukkaamaton vapaapäivä ilman hoppua. Jes!

Olimme edellisenä iltana juhlistaneet kaveriporukalla ystäväni syntymäpäiviä vanhempieni mökillä ja sunnuntai-aamupäivä vietettiinkin sitten samaisella paikalla paikkoja siistien vielä sen jälkeen, kun yöksi jäänyt synttärisankari kumppaneineen oli käynyt aamusaunassa ja -paljussa.

Oma autoni oli jäänyt juhlapaikalle edellisenä iltana sen jälkeen, kun skumppa ja salmarishotit olivat alkaneet maistumaan, joten karautin sunnuntaina paikalle synttärisankarin autolla - hän siis sattumoisin asuu aivan naapurissamme. Keponi lähti kuskiksi ja minä pakkasin autoon vielä mökillä odottavan ystäväni kotoa hänen neljä koiraansa, joiden lisäksi takatilaan mahtui vielä yksi pieni Elna, ja apukuskin jalkatilaan yksi pieni Into (siksi, koska takatilassa oli kaksi juoksuista narttua). Hukkatilaa ei suinkaan säästelty, vaan minun syliini apparin paikalle pääsi vielä skotlanninterrieri Remu - olimme melkoinen näky sen jälkeen, kun kaksipaikkaiseen farmariautoon oli saatu sovitettua yhteensä 7 koiraa ja kaksi ihmistä.


Matka sujui poikkeavasta koiramäärästä huolimatta hyvin ja perille mökille päästyämme koko seitsemän koiran porukka porhalsi tyytyväisenä pihamaalla sillä välin, kun me pakkailimme juhlapaikalta autoon roskapusseja, pullopusseja ja kotiin pestäväksi vietäviä laudeliinoja ja astioita. Kun paikka oltiin saatu siivottua, lähdimme käymään villiintyneellä niittyalueella, jonne johtaa vanha umpeen kasvanut tie mökin pihasta. Keponi ilmoitti jäävänsä mökkiin vanhan ja hankalissa maastoissa huonosti ja vaivalloisesti kulkevan Remun kanssa, ja me muut lähdimme rämpimään kumisaappaat jalassamme umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä. Parinkymmenen minuutin peltorinksa tuntui sopivan oikein hyvin laiskan ja aurinkoisen sunnuntain teemaan.


Vaikka lenkki ei ollut pitkä, takaisin mökin pihaan saapui lopulta tyytyväistä porukkaa. Koirat olivat saaneet juosta itsensä uuvuksiin auringonpaisteessa pitkän kasvillisuuden seassa ja heti palattuamme usutimme koko lauman huuhtomaan kuraiset olemuksensa mökin pihassa olevaan rantaan. Edellisenä iltana lähes taukoamatta jatkunut rankkasade oli tehnyt tehtävänsä, ja maa niin niityllä kuin mökin pihamaallakin oli upottavan pehmeää ja mutaista.

Samalla kun katselin koirien vesileikkejä ihmettelin, ettei mökillä odottanut Remu tullut vastaanottamaan karvaista komiteaa, eikä edes seuraamaan karvakuonojen puuhia sivusta. Kun huomasin keponi mökin terassilla kysyin, missä Remu oikein oli. Tupakka suussaan kepo vastasi, että eikös se teidän mukaan lähtenyt, kun ei sitä täälläkään ole näkynyt.

Noup.



Pieni ja kömpelö, matalajalkainen ja jo asvaltilla vaivalloisesti etenevä koiravanhus ei todellakaan ollut lähtenyt meidän mukaamme ylittämään vaikeakulkuista pellolle johtavaa tietä, eikä etenkään pomppimaan niitylle, jossa pienimmät tuskin näkivät metriäkään eteensä. 

Koko koiraa ei näkynyt mökin pihamaalla, eikä se lukuisista kutsuhuudoista huolimatta tassutellut paikalle kauniisti pyydettyäni, eikä jyrkkään sävyyn komennettuani. Ei, vaikka minä huusin sitä, ei, vaikka keponi huusi sitä, eikä silloinkaan, kun ystäväni ja tämän kumppani huusivat sitä. 

Remu oli kadonnut.

Olen omistanut koiria 13 vuoden ajan, enkä ole ikinä onnistunut kadottamaan yhtäkään koiraa. Minulla on ollut hoitokoiria, olen ollut mukana mitä ihmeellisimmissä koulutustilanteissa ja olen pitänyt koiriani irti uusissa, vieraammissakin maastoissa, mutta en ole koskaan kadottanut koiraa. Tilanne tuntui absurdilta. Voiko koiran oikeasti kadottaa?


Jos kadonnut koira olisi ollut pitkäjalkainen ja vikkelä Elna, tai sisukas ja voimakasluonteinen Into, en olisi ollut alkuunkaan niin huolissani, kuin olin nyt.

Olin huolissani siksi, että Remu oli vanha (ja vanhat koirat toisinaan katoavat kuolemaan), siksi, että Remu oli paitsi huonokuntoinen, myös hyvin lyhyt raajainen. Sen kömpelö ruumiinrakenne on tuottanut sille ongelmia jo kotona askelmaa ylittäessä, puhumattakaan siitä, minkälaisia ongelmia sellainen ruumiinrakenne aiheuttaisi yksin metsässä.

Ja jos sellaisen ruuminrakenteen omaava koira putoaisi mökkitonttia reunustavaan veteen tai mutaojaan, olisi kyse vain muutamista sekunneista, eikä sellaisella ruumiinrakenteella siunattu vanha ja huonokuntoinen koira ikinä kampeaisi itseään ylös rannalle pystysuoraa ja jyrkkää seinämää vasten veden varassa - ei, vaikka tapahtuisi ihme.

Mitä enemmän tilannetta ja vaihtoehtoja ajattelin, sen huolestuneemmaksi tulin. Suuttumus omille teilleen lähtenyttä koiraa kohtaan vaihtui huoleksi, suruksi ja jopa epätoivoksi.

Etsimme mökistä: saunan lauteiden alta, sohvan alta, keittiöstä, yläkerrasta ja jopa ulkoparvelta. Mökin pihamaalta: autojen alta, ryteiköistä, puuvajan ympäriltä ja puuvajasta. Ystäväni lähti takaisin niityn kulmalle ja minä juoksin mökin portille katsomaan, olisiko koira lähtenyt helppokulkuista maastoa kohti autotietä.

Vaan koiraa ei löytynyt. Se oli kadonnut kuin savuna ilmaan. Katsoin joen reunukset ja vesialueet peläten pahinta. Toisaalta virtaus oli niin kova, että mikäli koira olisi tippunut, mitään ei olisi enää tehtävissä. Se olisi hukkunut ja virtaus olisi vienyt sen ruumiin mennessään.


Teimme nopean toimintasuunnitelman. Emme lähtisi, ennen kuin koira olisi löytynyt. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta kaikki sen tiesivät: elävänä tai kuolleena.

Kepo otti auton, ja lähti sillä haravoimaan mökille johtavaa hiekkatietä molempiin suuntiin - niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ystäväni lähtisi vielä kertaalleen kävelemään umpeen kasvanutta pellolle johtavaa tietä niitylle ja sitten niittyä eteenpäin - niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ja ystäväni kumppani lähtisi vaikeakulkuiseen metsään, ja kulkisi siellä niin kauan, kunnes koira löytyisi - jotta kaikki vaihtoehdot saataisiin varmasti käytyä läpi.

Minä jäin mökin pihamaan liepeille siltä varalta, että koira ilmestyisi sinne tai löytäisin siitä vihjeitä. Mökkimme pihamaalla on nähty paitsi mäyriä, myös ilves ja susi. Mitä tahansa on voinut tapahtua.


Jokainen sekunti tuntui loputtoman pitkältä epätietoisuuden kourissa. Kun keponi oli ajanut mökin pihasta pois, otin seinustaa vasten nojaavan haravan, jolla aloin haromaan mökin pihaa reunustavia mutaojia, lutakkoja ja vesialueita peläten pahinta.

Ystäväni jäivät hetkeksi katsomaan touhua henkeään pidätellen vierestä, mutta mitään ei löytynyt - ei ainakaan etupihan lutakoista. Sitten kukin lähti omiin etsimis-suuntiinsa.

Samalla kun ystäväni katosivat maastoon, minä menin toiselle puolelle mökkiä haravoimaan vesialueita ja tutkimaan reunuksia, jos vaikka löytäisin jälkiä takaisin maalle pyrkineestä, veden varaan tippuneesta koirasta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä jälkien selvittelyä edesauttanut se, että kuusi muuta koiraa olivat hetki sitten vetäneet vinhaa ralliaan ympäri mökin pihamaata.


Kuulin kaukaisuudesta kepon äänen samalla, kun auton moottorin ääni lakkasi. Onko Remu löytynyt tieltä?! Soitin hänelle toiveikkaana, mutta hän oli vain pysähtynyt jättämään yhteystietojaan mökkinaapureille siltä varalta, että joku sattumoisin törmäisi pieneen mustaan koiraan. Ei havaintoja.


Tilanne vaikutti täysin toivottomalta. Tällaisessa virtaavan veden ympäröimässä maastossa pieni huonokuntoinen koira voisi olla hävinnyt mihin tahansa - eikä Koiramme -lehdestä luetut jutut ilveksen tai suden suihin päätyneistä pikkukoirista ollenkaan helpottanut mielikuvitukseni laukkaamista. Olin juuri aikeissa hakea soutuveneen lukkoon avaimia, jotta pääsisin etsimään ehkä virtauksen mukana lähistöltä kadonnutta koiraamme (tai sen kangistunutta ruumista), kunnes puhelimeni soi. Järkyttyneeltä kuulostava ystäväni soitti.
"Remu on löytynyt..."

Ystäväni äänensävy oli jotain sellaista, ettei siitä voinut päätellä mitään - muuta, kuin järkytyksen. Samalla kun toivonkipinä pirskahti sisälläni tunsin, kuinka sisuskaluni painuivat kasaan ja sydämeni lopetti lyömisensä - tunsin pitkän viillon rinnassani. Lauseen jälkeinen hiljaisuus tuntui taas yhdeltä loputtoman pitkältä hetkeltä.

- Elävänä vai kuolleena, kysyin, ja lähdin kiireisesti harppomaan kohti niitylle johtavaa tietä, siis siihen suuntaan, jossa tiesin ystäväni olleen etsimässä.


"Elävänä."

Loputon helpotus. En ole ikinä käynyt niin lyhyessä ajassa sellaista tunneskaalaa läpi, kuin sinä päivänä jouduin käymään. Paikalle harppoessani soitin ilouutisen kepolle. Saman uutisen oli kuullut jo metsästäkin etsinyt partio (ihminen ja muutama koira).


Mistä se löytyi? Koko etsintöjen ajan ympärillämme vapaana oli häärinyt yhteensä kuusi koiraa. Ystäväni oli edennyt umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä ja huomannut, että Into on aikeissa sotkea itsensä tietä reunustavaan mutaojaan aivan, kuten alunperin niitylle lenkkeillessämmekin.

Tällä kertaa Into ei reagoinutkaan käskyihin eikä kutsuihin tulla pois, ja kun ystäväni oli mennyt katsomaan mikä koiraa oikein pidättelee, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän ei aluksi ollut edes huomannut mitään, kunnes oli katsonut mustaan mutaojaan tarkemmin. Vetisen ja liejuisen mudan keskeltä pilkotti juuri ja juuri näkyvissä Remun pää. 

Koira oli humpsahtanut mutaojaan ollessaan puolimatkassa niitylle. Koska sadetta oli kestänyt jo useita päiviä, mutaoja oli täyttynyt löysästä ja upottavasta mudasta ja ojaan tipahtaneella pikkukoiralla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä vetisestä ja jyrkästä mutaojasta omin avuin pois.

Tiputtuaan syvään ja upottavaan ojaan, sen ainoaksi vaihtoehdoksi oli koitunut pidätellä päätään mutaojan pinnalla - ja jotta se pystyi vaivoin hengittämään, se seisoi mutaojan pohjalla takatassuillaan, eikä siitä silloinkaan näkynyt kuin vaivoin erotettava naama ja korvat. Ystäväni kertoi, että oli nostanut koiran ojasta korvien vieressä olevan nahan varassa, sillä mitään muuta tarttumapintaa koirassa ei enää ollut näkyvillä.


Kun ehdin paikalle, odotti kuivalla maalla uupuneen ja kaikkensa antaneen oloinen, väsynyt ja kauttaaltaan mudan peitossa oleva pieni ja likainen, mutta niin rakas, terrieri. Kiittelin ystävääni, mutta hän antoi kaiken löytämisestä saamansa kunnian Intolle, joka Remun oli paikantanut.

Ja voi sitä helpotuksen määrää, kun terrieri käveli omin, joskin uupunein jaloin perässämme mökille, jossa sitä odotti vesiletkupesu. Remu oli luonteelleen tyypillisesti hyvin vaisu ja mitään sanomaton, ja naureskelimmekin, miten se vain saattoi odottaa kuolemaansa ojassa tyynen rauhallisesti, vaikka oli uponnut jo leukaansa saakka mutaan - eikä enää pystynyt liikkumaan. Se ei ollut pitänyt itsestään minkäänlaista meteliä, vaikka oli varmasti jo alunperinkin kuullut kutsuhuutomme.


Onneksi löysimme sen ajoissa. Jos se olisi todella uponnut mutaojaan, olisimme tuskin koskaan saaneet tietää, kuinka koirallemme oli käynyt ja mihin, ja miten, se olisi kadonnut tai kuollut. 

Olin itse hyvin järkyttynyt koko kotimatkan, samalla tietysti loputtoman kiitollinen siitä, että tarinalla oli onnellinen loppu. Tuumimme, että ilkeän  katoamistempun tehnyt Remu ei saisi ollenkaan iltaruokaansa, vaan se lahjoitettaisiin sankarikoira Intolle, ja, että pahalta haiseva ja kurainen skottivanhus pidettäisiin koko loppuillan wc-pöntössä, missä huuhtoisimme sitä vessanpönttöä vetämällä aina vähän väliä, kunnes pahimmat moskat sen turkista olisivat irronneet. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rakastettu perheenjäsen sai sekä iltaruokansa, että asiallisen shampoopesun lämpimän suihkuveden alla. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

maanantai 5. toukokuuta 2014

Hilpeät perkeleet


Koko alkuvuosi ja kevät on ollut sellaista pyöritystä, ettei ole ihme, että blogi on taas jäänyt unholaan. Jos blogin unohtuminen olisi suurin murheeni, olo olisi varmasti kevyempi. Katsotaan, saadaanko tuulten suunta muuttumaan - jos saadaan, minulla voi olla pian paljonkin kerrottavaa!


Koirat ovat kaikeksi onneksi pysyneet hyvinvoivina, ja siitä saamme osaksi kiittää näitä Remun taikapapuja, jotka erehdyttävästi muistuttavat Ässämixejä. Maksamme näistä itsemme kipeiksi, mutta se on sen arvoista, sillä muutos Remun terveyden- ja virkeydentilassa on ihan silminnähtävä ja mieletön. Ihan mahtavaa siis!


Pääsiäisen pyhinä meillä oli hoidossa astetta suurempi Remu. Siis sellainen hieno ja uljas suursnautseri, joka heitti talviturkkinsa lenkkireitin varrelta löytyneeseen lutakkoon ja joutui sen jälkeen tyytymään typerään hihnalenkkiin.


Lenkkeilystä puheen ollen - sitä on tehty! Kahden, kolmen, neljän, viiden tai seitsemän koiran porukassa. Kauniit ilmat ja valoisat illat ovat kannustaneet tunnin, puolentoista tunnin ja parin tunnin metsä- ja peltoretkille, ja ovatpa koirat (ja osa kaksijalkaisistakin) jo pulahtaneet uimaankin. Hrrr, sanon minä, ja kääriydyn rannalla entistä tiukemmin fleecehupparini kätköihin!


Muuten arki rullaa - no, ei ehkä tasaisesti soljuen, mutta vauhdilla eteenpäin. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää ympäripyöreisiin työpäiviin ja koirien vaatimaan liikuntaan ja aktiviteetteihin. Onneksi viime sunnuntaina onnistuin varastamaan aikaa, minkä ansiosta löysin itseni ja noutajani parin vuoden tauon jälkeen hakutreeneistä raunioradalta. Tätä lisää!

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Virkee vanhaparta


Vanhanparran aktiivisuustaso on kokenut jälleen uuden käänteen heti sen myötä, kun antibioottikuuri lähestyi loppuaan ja erikoisruokaa oli popsittu jo kymmenisen päivää.

Kun tulen töistä kotiin, eteiskäytävällä tasajalkaa pomppii harvinaisen virkeä 10-vuotias, täynnä riemua ja iloa. Siis, vaikka minä tulisin ovesta sisään ihan ilman kepoa. Siis, todella, POMPPII.

Ei se aiemmin ole reagoinut siihen, menenkö vai tulenko. Luulen, että tämä on väärinkäsitys. Miten voin olla varma, että meillä on oikea koira, kun kaikki skotlanninterrierit näyttävät samalta?

Onneksi emme ole osallistuneet viime aikoina skotlanninterriereiden kokoontumisajoihin. Muuten tässä voisi olla melko suuri o-ou.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Huonot & tosi huonot uutiset


"Seuraavan kerran, kun rapsuttelen tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystäväni manailevat ongelmiaan Facebookissa, lupaan, etten pode huonoa omatuntoa vaan vedän keuhkoni täyteen ilmaa (toivottavasti ei sitä kusen hajuista) ja nautin siitä, että kaikki on kerrankin hyvin. Salaa odotan kauhulla, milloin on meidän vuoro - sillä se tulee aina jossain vaiheessa väistämättä." 

Kirjoitin näin 24. marraskuuta 2013 samassa postauksessa, jossa kerroin huolestani Remun yllättäen alkaneesta sisälle pissailusta. Joulukuussa jatkoin samasta aiheesta kertoen, että skottimme mysteerivaiva katosi hormonipiikin myötä ja koira palautui ennalleen.

No, eihän siinä ihan niinkään käynyt, sitten lopulta. Vaivat loppuivat hetkeksi, mutta jatkuivat sitten satunnaisesti: usein pitkien päivien lomassa, välillä niihin ei tarvittu edes harvakseltaan hoidettua ulkoilua. Tämän vuoden puolella oireisiin liittyi pikku hiljaa myös juominen: yhä enemmän ja enemmän ja enemmän.

Keskiviikkona mentiin eläinlääkärin juttusille. Otettiin virtsa- ja verinäytteet.

Pelkäsin, että jokin koiran sisällä on romahtanut totaalisesti. En edes uskaltanut kertoa kepolle, kuinka pelkäsin, että se reissu jäisi koiran viimeiseksi.

Rompun kanssa kaikki oli aikanaan tapahtunut niin salakavalasti ja yllättäen. Niin siinä varmaan aina käy, vanhojen koirien kanssa saa olla aina hieman varpaillaan.

Remu pääsi kuitenkin vielä meidän mukana kotiin. Ensi kuussa 11-vuotta täyttävä koira ei kuitenkaan saanut terveen papereita. Sen maksassa on ongelma, jota lähdetään korjaamaan erikoisruokavalion avulla. Kuulemme lisää kontrollikäynnillä sitten, kun antibioottikuuri on ohi.

Ostimme 3 kiloa maksan toimintoja tukevaa erikoisruokaa, joka maksoi 17 euroa. Kaikki muu on kiellettyä, jotta maksa saadaan pysymään tasapainossa. Tiedustelin linjausta puruluiden suhteen. "Eihän ne hyvää tee, mutta täytyyhän koiralla jotakin sisältöä ja iloa elämässään olla. Anna vaan, silloin tällöin. Vähän."

Selvä. Kuulitko Remu? Nyt ei lipsuta. Diagnoosi ei kuulostanut omaan korvaani niin vakavalta, kun kyseeseen ei kuitenkaan tullut loppuelämän lääkitystä, vaan ainoastaan yksi hiukan tyyriimpi ruokapussukka. Mikäpä tässä on ollessa?

Niin no, otetaan nyt huomioon, että se on kuitenkin koiran maksa. Asia on vakava. Skotlanninterrierin rotukohtaisen jalostuksen tavoiteohjelmassa on ensimmäinen vihje,
maksasairaat koirat alkavat oirehtia juomalla poikkeavan runsaasti, virtsan eritys lisääntyy... Skoteilla kroonista hepatiittia ilmenee jonkin verran. Hoitona on maksaan kohdistuvan rasituksen välttäminen maksan toimintaa tukevalla ruokavaliolla ja lääkityksellä. 

Ja sitten kuulemme, että useita Remun sukulaisia on kuollut vastaaviin ongelmiin jo alle 10 vuoden iässä. KoiraNetissä asiaa tutkittuani huomasin, että Remun emä on kuollut 9 vuoden ja 10 kuukauden iässä immunologiseen sairauteen, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ja me kuulemme tästä vasta nyt. Nyt, kun tarve erikoisruokavaliolle on jo todettu.

Jos olisimme kuulleet tästä vaikka ensimmäisten ongelmien ilmettyä viime vuonna, en välttämättä tuntisi itseäni niin tyhmäksi ja tähän mennessä koirakin olisi ehtinyt popsia ja useamman pussin maksan toimintoja tukevaa ruokaa. 

Syvä huokaus. Voi Remu. Olen pahoillani. Me ollaan vaan ihmisiä. Mikset sanonut mitään?

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Kummityttö


Perjantai-iltana kummityttöni tuli meille ensimmäistä kertaa yökylään. En tiedä teistä muista, mutta minun kummitytölläni on karkea turkki, lempeä kuono ja sielukas katse.

Yhdistin vajaa puolitoista vuotta sitten erään kotia etsivän koiran ja erään tutun pariskunnan, joka oli pitkään haaveillut irlanninsusikoiran hankkimisesta. Kuten hyvissä tarinoissa aina, se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja niinpä tutun pariskunnan perhe kasvoi kertaheitolla - ja aika paljonkin, oikeastaan. Ja samassa rytinässä minusta tuli kummitäti.

Tuo lempeä jättiläinen on ihan mainio. Tasaisempaa ja mutkattomampaa kaveria saa hakea. Olenkin ihan pulassa, kun yritän nyt selittää kepolle, miksi meille ei tule seuraavaksi irlanninsusikoiraa. Hän on nimittäin aivan myyty. 


Kummityttöni yökyläily sujui hyvin, vaikka se saapuikin meille tunnin etuajassa - juuri silloin, kun olin ennen vieraan tuloa lähdössä liikuttamaan Intolta ja Elnalta pahimmat höyryt pois läheiselle pellolle ystäväni, ja hänen espanjanvesikoiransa, portugalinvesikoiransa, suursnautserinsa ja sekarotuisen pentunsa kanssa. 

Mietin hetken, uskallanko lähteä koko työpäivän ajan energiaansa padonneiden koirieni ja niille entuudestaan tuntemattoman, pienen ponin kokoisen koiran kanssa tuosta noin vain remmilenkille, joka hyvin nopeasti tultaisiin yhdistämään vielä neljän muun koiran voimin suureksi laumalenkiksi - mutta jos pieni meksikolainen mies pystyy rullaluistelemaan 20 ongelmakoiran kanssa, niin kyllä minäkin saan aisoihini pari paviaania ja irlanninsusikoiran. Eikä ongelmia todella tullutkaan. 


Onneksi pääsimme nopeasti koukkaamaan liukkaalta ja jäiseltä kävelytieltä pellon puolelle. Minulla oli mukanani kummitytön lisäksi vain Into ja Elna, sillä etanan vauhtia perässä haluttomana raahautuva Remu olisi todennäköisesti ollut piste i:n päälle, se kuuluisa "liikaa liikkuvia osia."

Lenkkeilimme seitsemän koiran kokoonpanolla tunnin (laumamme oli niin sekalainen, että ihmiset varmaan luulivat, että meillä oli mukanamme kaikki naapuruston koirat), jonka jälkeen meillä; minulla, Intolla, Elnalla ja kummitytölläni oli vielä toiset lenkkitreffit. Illan ensimmäinen laumalenkki oli nimenomaan tarkoitettu Inton ja Elnan höyryjen päästelyyn, mutta aikataulujen vaihduttua myös kummityttö päätyi isomman porukan laumalenkille. Ja siitä sitten jatkettiin sujuvasti vielä toiselle tunnin pyrähdykselle ystäväni ja hänen shetlanninlammaskoiransa sekä hoidossa olevan novascotiannoutajansa kanssa. Melkoisia kokoonpanoja siis - todellinen sääli, että talvi-ilta oli jo niin pimeä, ettei ollut toivoakaan onnistuneiden kuvien saamiseksi kummastakaan illan hullunkurisesta lenkkikokoonpanosta. Ehkäpä saadaan sama porukka kasaan uudelleen kesällä, kenties. Kepo ainakin sanoi, että tämä supersuloinen kummityttö on koska tahansa tervetullut uudelleen!



perjantai 21. helmikuuta 2014

Rouva Grumpy

Samassa rivitalon pihapiirissä kanssamme asustelee vanhempi rouva, josta kerroin jo aiemmassa viestissäni. Kun rouva, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Rouva Grumpyksi, tapasi meidät ensi kerran hän tiedusteli, miksi koiria täytyy olla niin monta, eivätkä yllättävät kommentit tai reaktiot suinkaan ole päättyneet siihen.

Syksyllä, juuri ennen ensilumen tuloa taloyhtiön pihaan tuotiin suuri roskalava. Kuten muutkin asukkaat, myös minä haravoin ja siivoilin pihaamme ja täytin roskalavaa kuivilla lehdillä ja oksilla siinä missä muutkin. Olimme juuri aamulla tulleet Inton ja Elnan, sekä kaikkien naapuruston lapsien kanssa valtavan riemastuttavalta aamulenkiltä, ja Remua aktivoidakseni annoin sen touhuta pihatöissä kanssani. Siis Remun, sen hiljaisen ja vaisun ikälopun terrierin, joka on niin kylmähermoinen piimänaama, että tuskin lotkauttaisi korvaansakkaan, vaikka sen nenän edestä juoksisi villiintynyt elefanttilauma tai satapäinen sambakulkue.

Remu touhusi meidän toistaiseksi aitaamattomalla pihallamme kaikkea hyvin remumaista, hyvin remumaisesti täysin omissa maailmoissaan. Kuopsutteli nurmea, haisteli ilmaa ja söi multaa - teki juuri niitä asioita, joita Remu aina tekee omaan verkkaiseen tahtiinsa välittämättä tuon taivaallista ympärillä touhuavista ihmisistä. Se pysytteli kaiken aikaa tarkasti pihallamme, eikä sillä tuntunut olevan pienintäkään aikomusta liittyä yleisellä piha-alueella touhuavien ihmisten seuraan. On vain harvoja asioita, jotka Remua todella kiinnostavat - ja vieraat ihmiset eivät niihin kuulu.

Yhtäkkiä pelästyin aivan valtavasti. Luulin, että vajaan kilometrin päässä olevasta metsästä on juossut karhu, joka on aikeissa pistellä poskeensa leikkipuiston toisella puolella etupihaansa siivoavan Rouva Grumpyn - mutta kyse ei ollut vihaisesta karhusta, vaikka sitä se olisi voinut olla kauhistuneen huudon perusteella. Minulla meni hetki ymmärtää, ennen kuin tajusin, mistä on kysymys: tilanne oli yhtäkkiä niin kaoottinen. 

Leikkipuiston tuolla puolen pihaansa siivoava Rouva Grumpy oli alkanut aivan yllättäen huutamaan ja panikoimaan, kiljumaan epätoivoisena. "Ottakaa tuo koira äkkiä kiinni, minä pelkään koiria, ottakaa se pois, ottakaa se pois, ottakaa se pois!" 

Katselin ympärilleni kauhuissani: onko Elna juossut raollaan olevasta ovesta ulos hätyyttelemään naapurin rouvaa? Ei. Hyppiikö Into ihmismummoaan muistuttavan naishenkilön syliin? Ei. Onko hetki sitten omassa pihassamme, leikkipuiston tällä puolen 20 metrin päässä rouvasta touhunnut Remu siirtynyt yllättäen yleiselle piha-alueelle? Ei. 

Remu tonki edelleen omalla pihallamme maata selkä meihin päin, omiin maailmoihinsa uppoutuneena. Mutta kun viimein ymmärsin, että Grumpy todella tarkoitti tuolla koiralla 20 metrin päässä itsekseen touhuavaa ikäloppua ja hidasliikkeistä otusta, siis meidän Remua, yllätyin todella. 

En ollut uskoa silmiäni, mutta kokosin itseni ja suhtauduin tilanteeseen rauhallisesti. Kerroin Grumpylle, että 20 metrin päässä multaa syövä pikkukoira ei ole aikeissa tulla lähelle. Se on kaiken aikaa täydessä hallinnassani, eikä sillä ole lupaa poistua omalta pihalta minnekkään.

Vaan kuinka ollakkaan, sanat eivät tepsineet. Grumpy oli jo ehtinyt säikähtämään huomatessaan, että meidän pihalla maata tonkii jokin, joka ei ole orava, eikä ainakaan ihminen. Se meidän pihalla touhuava hirvitys kuulemma pystyisi hyökkäämään pihaltamme (20 metrin loikan?) minä hetkenä hyvänsä, eikä sellaiselle katastrofille olisi mitään tehtävissä. 

Naapuruston tarha- ja alakouluikäiset lapsetkin olivat Grumpyn reaktiosta ensin kauhuissaan, ja sitten huvittuneita. He komppasivat sanojani ja lisäksi kertoivat, että Remu on tosi kiva koira ja täysin vaaraton. Osoittaakseen sanansa he kävivät rapsuttamassa Remua, mikä Grumpyn ilmeestä päätellen oli yhtä järkevää, kuin työntää päänsä vieraan krokotiilin suuhun. Hän oli selkeästi järkyttynyt. 

Mikään ei auttanut. Olin niin häkeltynyt, että kävin lopulta pujottamassa Remun kaulaan hihnan jolla kiinnitin sen oveen, jotta rouva voisi rauhoittua ja jatkaa koiramme tuijottamisen sijaan pihansa siivoamista. Hän oli todella pelästynyt huomatessaan, että pihallamme on otus

Haluan yrittää ymmärtää ihmisiä, jotka pelkäävät koiria - se on usein peräisin jostain lapsuuden traumasta, mikä taas johtuu jostain aikoinaan tyhmästi toimineesta äidistä tai isästä, joka ei ole kertonut lapselleen, kuinka eläimien (usein vieraiden koirien) kanssa toimitaan. Tottakai toisinaan vika on ollut myös koiranomistajassa, mutta joka tapauksessa traumaa on vaikea korjata, ellei siihen aktiivisesti pyritä. Yleensä ei - ihmiset tuntuvat olevan harvinaisen tyytyväisiä elämäänsä ilman lähikontaktia ällöttävän kuolakoneen kanssa, joka pahimmassa tapauksessa vielä puraisee nenästä. Eikä siinä ole mitään väärää. En tyrkytä koiriani kenellekkään ja haluan antaa tilaa sellaisille ihmisille, jotka kokevat olonsa epämukavaksi koirien seurassa tai eivät halua olla niiden kanssa tekemisissä.

Sen sijaan on hiukan epäilyttävää, että ihminen, jolla on takanaan yli 65 vuoden elämänkokemus, ei pysty rauhoittumaan neutraalissa tilanteessa, jossa kaikki muut ihmiset ovat rauhallisia tai lähinnä huvittuneita, ja jossa rauhallisesti puhuva henkilö kertoo selkeällä suomen kielellä, että tilanne on hallinnassa, eikä parinkymmenen metrin päässä multaa syövä alle polvenkorkuinen lemmikki ole vaaraksi kenellekkään. Tiedän, että vähättely ei auta. Ihminen joka todella pelkää koiria, pelkää myös kääpiörotuisia ja pieniä koiria. 

Siitä olen hiukan loukkaantunut, että sanoihini ei luoteta. Kun sanon, että tilanne on hallinnassa, myös tarkoitan sitä. 

Tarina ei suinkaan pääty tähän. Muutama viikko sitten, samaan aikaan kun meillä sattui olemaan piha-alueiden huoltoviikko ja taivaalta satoi lunta, keponi lähti Elnan kanssa lumitöihin. Kolaamaan pihaan käytäviä. 

Ne ketkä tuntevat Elnan tietävät, että se on melko riehakas ja vallaton persoona. Kotioloissa se on kuitenkin rauhallinen ja vaivaton kaveri ja käskyn alla se seuraa haltijaansa kuin pieni hakattu norppa. Niin myös tälläkin kertaa. Kepo kolasi lumikolalla käytäviä ja hämmentynyt Elna, joka ei koskaan ennen ole ollut lumitöissä (meillä maalla lumityöt hoiti aina traktori) kulki korvat takana ja häntä alhaalla kepon perässä kuin hyi pakotettuna olemaan tylsästi ulkona

Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Kepo ja Elna hoiti lumityöt taloyhtiömme pihapiiristä kunnialla loppuun ja tulivat sitten tyytyväisinä sisälle. Mutta seuraavan kerran, kun näimme Grumpyn, hän pihisi kiukkuisena ja sanoi, ettei ne koirat näköjään millään pysy hihnassa kiinni. Me olimme tietysti unohtaneet jo koko taannoisen pihatalkooepisodin jo senkin puolesta, että kaikki muut naapurit ovat olleet innoissaan meidän "hyvin koulutetuista koirista" ja halunneet paitsi päästä rapsuttamaan ja lenkittämään niitä, myös katsomaan niiden osaamia temppuja. Se ainoa pariskunta, joka meidän rivissämme lisäksemme omistaa koiran, on pyytänyt minua heille kouluttamaan heidän hiukan riehakasta terrieriään.

Ja sitten on Grumpy. Emme aluksi ymmärtäneet mistä hän tällä kertaa pihisi, kunnes hiukan hämäläisinä tajusimme, ettei kepo ollut käyttänyt koiralla hihnaa tehdessään lumitöitä sen kanssa. Ei ollut tarvinnut, koska millekkään koiristamme ei ole koskaan tullut mieleenkään uhmata kepon käskyjä. Hän on melko vakuuttava komentaessaan koiria. 

Annoimme asian olla, mutta ymmärrämme nyt, että meidän on sopeuduttava uuteen asuinympäristöön ja asennoiduttava eritavalla myös siihen, että koira, joka on yhtälailla hallinnassa hihnalla tai hihnatta, luo turvallisemman vaikutelman pihapiirimme Grumpylle nimenomaan hihna kaulassaan. (Tosin mainittakoon, että jos koira oikeasti olisi vaarallinen, siihen ei auta mikään muutaman metrin narun pätkä.)

Olen hiukan surullinen tästä. Alistun kohtalooni täysin, sillä ymmärrän, ettemme enää asu maalla, mutta aion jatkossakin pitää omia koiriani irti omalla pihallani silloin, kun voin vakuuttaa niiden olevan hallinnassani - oli piha sitten aidattu tai ei. Ja vaikka kuinka asummekin ihmisten ilmoilla, en aio epätoivoisesti koiria pelkäävän naisen rajoittaa elämääni hulluna koiranaisena.

Syy siihen, miksi halusin kertoa teille Grumpystä juuri tänään on se, että luulen, että kuulette hänestä vielä. Vaikka Grumpyä ei useinkaan näe hänen asuntonsa pihamaalla, hänen kotinsa verhot heiluvat siihen tahtiin, että hän varmasti pysyy kartalla siitä, mitä pihapiirissä kulloinkin tapahtuu. 

Ja tänäiltana vasta tapahtuukin. Ihastuttava kummityttöni tulee meille ensikertaa yökylään. En halua vaikuttaa vahingoniloiselta tai ilkeältä, mutta haluaisin nähdä rouva Grumpyn ilmeen, kun kummityttöni hyppää parkkipaikalla autosta. Hän on irlanninsusikoira.