Vuoden viimeiset

Taas sitä viedään - vuoden viimeistä päivää. Muistan kun eilisen kasarmilla vietetyn uudenvuoden, kun pojat kalasteli liköörikarkkien sisuksia ja valittelivat surkeaa kohtaloaan. Samassa veneessä oltiin kaikki, tänävuonna tuntuu astetta vapaammalta. Ihan hyvä näin.

Kulunut vuosi oli melkoista pyöritystä. Koin paljon asioita, joita en uskonut kohtaavani vielä pitkään aikaan. Ja jos joku olisikin kertonut etukäteen kaikesta, mitä vuoden 2012 aikana tulee tapahtumaan, olisin varmaan pyöritellyt silmiäni ja naureskellut vaivaantuneena.

Alkuvuodesta ensimmäinen yllättävän nopeasti edessäni ollut asia oli kotiutuminen asepalveluksesta. Vaikka palveluspäivät toisinaan olivatkin tuskaisia paitsi fyysisesti, erityisesti myös henkisesti, en vaihtaisi kokemaani pois ja täytyyhän se myöntää - kavereita (ja palveluksen aikaista koiraa!!!) jäi ikävä. Kun asut raivostuttavien apinoiden kanssa samaan tilaan sullottuna useiden kuukausien ajan, alat lopulta pitämään niistä. Karua, mutta totta.

Seuraavaksi huomasinkin kantavani toimitusjohtajan viittaa harteillani. Perustin yrityksen melkein heti kotiuduttuani. Jouduin yrityksen myötä opettelemaan valtavan paljon uusia asioita ja oppiminen jatkuu varmasti vielä pitkään. Kärsivällisyyttäni, unenlahjojani, ja jopa osaamistani ja parisuhdettani on koeteltu uusien kuvioiden myötä enemmän kuin koskaan, mutta luulen, että pikkuhiljaa ollaan jo voiton puolella. Vuosi 2013 on todellinen näytön paikka ja samalla kun odotan sitä hirvittävän innoissani ja jännittyneenä, minua myös hirvittää ihan suunnattomasti. Pitäkää peukkuja!

Kesä oli tavallaan leppoisa, mutta taloudellisesti todella raastavaa aikaa. Harrastin pienellä budjetilla puutarhanhoitoa sen, minkä paperihommilta ehdin. Into kävi luonnetestissä yllättävin tuloksin ja sain hirveästi uutta puhtia treenailuun, josta pidin pitkään taukoa. Armeijan koiratouhut saivat pääni pyörälle niin, että olin hetken aikaan haluton tekemään mitään omien koirieni kanssa, vaikka aina toisinaan touhu inspiroikin entistä kovemmin.

Sitten rytisi ja kunnolla. Lokakuussa jouduin hyvästelemään Rompun. Se oli melkoinen kolaus. En olettanut sen hetken tulevan vielä pitkään aikaan, vaikka koiran kunto olikin heikentynyt huomattavasti armeijaan lähtöni jälkeen.

'Cause everybody needs someone that they can trust

And you're somebody
That I found just in time

Rompun jättämä aukko on ihan mielettömän suuri, eikä kukaan tai mikään ikinä tule korvaamaan sitä. On uskomatonta ajatella, miten paljon yksi pieni koira voikaan vaikuttaa ihmisen elämään.

Loppuvuosi sujui rauhallisesti. Treenasimme Inton kanssa BH-koetta ja taipumuskoetta varten tavoitteenamme korkata molemmat tulevan kevään tai kesän aikana ja treenaaminen jatkuu edelleen. Vanhempani ottivat pienen sekarotuisen koiranpennun, joka on hulvattoman hauska ja persoonallinen terrierin alku. Sellainen kilon kirppu tuo hiukan uudenlaista kontrastia meikäläisenkin koiraharrastukseen ja käsitykseen koirasta eläimenä. 

Ensivuonna tapahtuu taas. En uskalla edes arvuutella, mitä kaikkea. Toivottavasti vuosi on suotuisa. Inton kanssa käydään kurkkaamassa BH-koetta ja taippareita, kävi miten kävi. Elnan kanssa oleilu ja elely jatkuu - ehkä meillä on joskus sellainen suhde, että pystyn haaveilemaan sen näyttämisestä jollain treenikentällä. Haku houkuttelisi ketterän ja itsenäisen menijän kanssa, mutta raitapaita taitaa olla vähän turhankin itsenäinen siihen hommaan, ainakin vielä.
Inton kanssa toivottavasti palataan pelastushaun pariin oikein kunnolla ja toivon, että huhtikuussa 10-vuotta täyttävä Remu elelee tulevankin vuoden terveenä ja hyväkuntoisena.

Taitava Imbalboa

Treenattiin tänään noutohommeleita Imbalboan kanssa. Kotimme suuren maalaistalon pihapiirissä, jossa rauhallista lääniä ja maastovaihteluita riittää mahdollistaa paljon ja pystymme käyttämään sitä hyväksemme monien treenien suhteen.

Kotipihalla treenatessa keskityn pitämään treenit harvinaisen lyhyinä, mutta iloisina ja onnistuneina -  laatu korvaa määrän, hoen itselleni, kun tekisi vielä muutaman onnistuneen noudon jälkeen mieli ottaa pari lisää, kun koira on niin liekeissä ja homma tuntuu mukavalta. 

Minun pitäisi keksiä Impalolle mahdollisimman erityylisiä ja mielellään myös hyvin eritasoisia tehtäviä, jotta edistymistä tapahtuisi kaiken aikaa ja jotta molemmilla pysyisi mielenkiinto touhuun. Tuntuu kuitenkin, että olen jumissa oman pääni sisällä ja uusia erilaisia tehtäviä on vaikea keksiä. Tässä kohtaa erilaisista treeniseuroista olisi varmasti hyötyä, mutta ikävä kyllä en ole saanut itseäni mahdutettua mukaan yhteenkään... Siispä noutajaihmiset help, minkälaisia harjoituksia te teette yhden ihmisen voimin? Apukäsiä minulla harvoin on käytettävissä silloin, kun treenaamme ruokapalkalla kotipihalla.

Viimeisimmästä treenikerrasta olikin jo aikaa. Into oli ehtinyt saada yhden uuden (maastokuvioisen!) daminkin, joten varmaan sen ja pitkän tauon siivittämänä koira oli ihan liekeissä! Olisin tosiaankin voinut jatkaa treenaamista vielä paljon, paljon pidempäänkin, mutta sain mieleni maltettua.

Tämänpäiväinen treeni koostui kahdesta pienen tauon erottamasta setistä, jotka molemmat tehtiin neljällä damilla. Tunnen lajia ja termistöä huonosti, joten pahoittelen kömpelyyttäni näissä selityksissä. Toivottavasti edes minä saan tästä selvää sitten kevään kynnyksellä kun mietin, mitähän sitä on tullut tehtyä... Tässä "havainnoillistava" kartta, josta selviää jotakuinkin treenien kulku.

1. Ensin kävin yhdessä koiran kanssa kodin kulmalla heittämässä damin talon taakaa alkavaan männykköön. Se jätettiin sinne.
2. Siirryimme muutaman metrin päähän, vaihdoimme rintamasuuntaa ja heitin toisen damin talon sivulta alkavaan harvakasvuiseen metsäplänttiin. Sekin dami jätettiin sinne.
3. Sitten siirryimme talon toisella reunalla kulkevalle auratulle pihatielle, joka on pikä ja suora. Tiputin yhden damin jo pihatien alkuun kävellessämme ja pihatien keskiosassa heitin yhden damin suoraan eteenpäin kohti pihatien loppuosaa, jotta kaksi viimeisintä damia pihatiellä olisivat suorassa linjassa keskenään. Jäimme koiran kanssa heittopaikalle.
4. Lähetin koiran hakemaan ensin pihatien alkuosalle tiputtamaani damia ja hyvän palautuksen jälkeen lähetin sen hakemaan pihatien loppuosalla makaavaa damia. Molempien osalta palautukset menivät hyvin ja siirryimme takaisin heittopaikalle 2., eli harvakasvuisen metsäpläntin reunaan, josta lähetin koiran hakemaan sinne aiemmin jätetyn damin.
5. Hyvän palautuksen jälkeen siirryimme vielä talon nurkalle, josta lähetin koiran hakemaan ihan ensimmäiseksi samalta paikalta heitettyä damia. 

Toinen setti oli hyvin samankaltainen ja damien paikat olivat samoilla alueilla, missä ensimmäisessä setissäkin. Ainoa ero oli, että en lähettänyt koiraa 1. ja 2. dameille samoilta paikoilta, kuin josta olin damit heittänyt, vaan valitsimme aivan eri kulman. Talon takana olleelle 1. damille lähetin koiran hankalasti tiheän männykön ja lumikumpareiden takaa auratun pihatien reunasta ja 2. damille lähetin koiran toisaalta pihatieltä, aivan eri kulmalta kuin josta dami oli käyty koiran kanssa viskasemassa metsäplänttiin. Muuten damien hakujärjestys oli sama, mutta 1. ja 2. damien lähetyspaikka vain vaihtui hiukan hankalemmaksi.

Kaikki noudot ja palautukset menivät hyvin ja vain paranivat loppua kohden. Parilla ekalla noudolla ollut sikariote vaihtui toistojen myötä hienoon ja syvään kanto-otteeseen ja vaikka Into alussa innostui riepottelemaan yhtä damia höyrypäisesti, se lopetti senkin heti yhden ärähdyksen jälkeen ja toimi maltillisesti ja rauhallisesti koko loppu harjoitelun ajan. Se ei myöskään piipannut lainkaan harjoittelun aikana.

Treeneistä jäi kaikenkaikkiaan hirvittävän hyvä mieli. Koira petrasi paitsi kanto-otteessaan ja rauhallisesti damin kantamisessa, myös palautuksissa. Aiemmin palautukset on hoidettu siten, että koira mahdollisimman nopeasti hyppää minua vasten ja sylkäisee damin syliini (josta otan kopin), mutta nyt en antanut koiralle mahdollisuutta moiseen, vaan peruuttelin sen kanssa kaikkien palautuksien yhteydessä ja siten sain sen kantamaan damia leuoissaan pidempään. Kehuin sitä valtavasti ja vaikka se alussa jatkuvasti sylkäisi damin minulle tai maahan, loppua kohden se kantoi sitä tyytyväisenä vierelläni hyvässä otteessa niin kauan, kun pyysin. Tästä päästään loppujen lopuksi toivottavasti siihen, että dami pysyy koiran leuoissa niin kauan kuin tahdon, liikkeessä tai ei. Siihen on vielä matkaa, mutta olemme hyvässä vauhdissa. Pääasia, että koira sentään palauttaa! Pientä tyylillistä viilausta siis vain.

Pieni harmiton Remu sai pyöriä pihamaalla vapasti treenien ajan. Pari kertaa se innostui heittelemistäni dameista niin paljon, että se alkoi noutamaan niitä minulle (!!!), mutta pudotti heti ärähdyksestä damit niille sijoilleen. Muuten saimmekin treenata Inton kanssa rauhassa. Kotiterassilla treenejä seurannut Elna pääsi vielä treenien jälkeen tarkastamaan piha-alueen, ettei vaan ollut jäänyt ylimääräisiä nameja tai dameja ympäristöön.

Joulutervehdys

Koirat ovat pomppineet itsensä väsyksiin hangessa, kanit maistelevat varovaisesti niiden häkkiin laittamiani kuusenoksia ja meillä tuoksuu joululta siistin kodin, hyasintin ja joulukuusen ansiosta.

Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin joulukorttiin, mutta loppujen lopuksi hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta on se, jota haluan teille kaikille toivottaa! Toivottavasti vuosi 2013 tuo mukanaan paljon ihania hetkiä, onnekkaita sattumuksia ja toteutuneita unelmia! Ihanaa joulunaikaa kaikille!

C'mon, get over it! (Väärä nokka väärissä paikoissa)

Pieni musta terrieri oli tänään hammaskivenpoistossa ja kotiutui kaksi tuntia myöhemmin, neljä hammasta köyhempänä. Tuliaisina sillä oli vielä kipu- ja antibioottikuurit, joista ensimäisenä mainittu kelpasi Elnalle. Elnasta on tullut näemmä paitsi näpistelijä, myös jonkinlainen lääkeaineiden väärinkäyttäjäkin. Hip hei!

Sillä välin, kun minä asettelin vielä nukkuvaa terrieriä mukavasti lämpimään koppaan olohuoneeseen, eteisessä jokin raidallinen työnsi jälleen nenänsä asioihin, jotka eivät kuuluneet sille. Se anasti käsilaukustani (aika vaihtaa laukkua?) paketillisen kipulääkkeitä, joita eläinlääkärikin oli kehunut erittäin maistuviksi, eikä siitä ollut epäilystäkään siinä vaiheessa, kun löysin Elnan eteisestä kipulääkepaketin kimpusta!

Onneksi löysin sen ajoissa, sillä lääkelaatikko ei olisi kestänyt enää kauaa - kyse oli sekunneista. Se oli jo täynnä reikiä, mutta paljaana laatikossa kolisevat lääkkeet olivat vielä koskemattomina. Huh! Kerrankin näin. Onkohan se vieläkin katkera niistä synttäreistään? C'mon, get over it!

Remu on vielä tätä kirjoittaessani, 20:15 ihan tokkuroissaan, vaikka operaatiosta on kulunut jo ainakin neljä tuntia. Olen pitänyt sitä silmällä ja yrittänyt pitää sen lämpimässä, mutta sekava terrieri vaihtelee jatkuvasti sijaintiaan ja sammuu sitten johonkin keskelle reittiään. Kun huomasin sen värisevän lattialla puin sille kevyen manttelin. Toivottavasti sen olo helpottuu pian!

Meillä joulunodotus alkaa siis Remun osalta melkoisilla lääkehuuruilla. Eläinlääkäri mainitsi, että sitä voisi käyttää hammaskontrollissa eläinlääkärillä vaikkapa puolen vuoden välein, sillä se on hyväkuntoinen koira ja kestää nukutuksia, eikä tiheämmällä käyntivälillä hampaiden poistoja jouduttaisi tekemään. Tänäänkin ikenistä löytyi paitsi heiluvia hampaita, myös tulehdusta joka oli saanut ikenet vetäytymään ikävästi. Eläinlääkärinä työskenteli keponi serkku, joten sain jäädä seuraamaan operaatiota, mikä olikin yllättävän avartavaa. Kenties olemme nyt löytäneet luottolääkärimme, ja vieläpä kunnalliselta puolelta! :)

Omatoiminen synttärisankari

Oikeastaan Little Gigglesille olisi voinut käydä paljon huonomminkin. Elna, jonka edellisenä päivänä olleet syntymäpäivät olivat työ- ja joulukiireiden nimissä unohtuneet täysin, päätti paikkailla omatoimisesti sattunutta vahinkoa ja meni etsimään emäntänsä käsilaukusta jotain, jonka omia synttärisankaruuden nimissä itselleen. Tämä kuuluu minulle, se varmaan ajatteli pujottaessaan pitkän nokkansa käsilaukkuuni ja tarttuessaan sinne unohtuneeseen My Little Ponyyn.

Kerron vielä sen verran, että keräilen noita 80-luvun suurisilmäisiä ponihahmoja ja niitä löytyykin kätköistäni jo peräti yli sadan kappaleen verran. Jokin niissä viehättää edelleen sitä pikkutyttöä minussa, joka sai kaupasta poneja alkuperäispakkauksissaan 90-luvulla lapsuudessaan. Muistan vieläkin pakkauksien graafisen ilmeen ja uuden ponin tuoksun. Poneja tulee ostettua vielä edelleenkin, mutta suurien markettien hyllyt ovat vaihtuneet kirpparipöytiin, joista silloin tällöin onnistun tekemään varsinaisia löytöjä.

Kuvassa poseeraava Little Giggles on yksi näistä löydöistä. Se oli unohtunut käsilaukkuuni onnekkaan kirpparikierroksen jälkeen ja sieltä se päätyi katkeran koiran hampaisiin, jonka syntymäpäiviä kukaan ei ollut muistanut. Ja se täytti sentään kolme vuotta.

Olen hirveän pahoillani Elna! Täytyy kyllä myöntää, etttä päivämäärät eivät muutenkaan kuulu vahvuuksiini. Ja puolustuksen vuoksi ajattelin, ettei koira sitä ymmärrä, juhlitaanko sen synttäreitä päivä, pari päivää tai pari viikkoa myöhemmin. Niinpä sivuutin koko homman ajattelemalla, että tulevana viikonlopuna voin heitellä sille lumikökköjä ulkona tavallista pidempään, ostaa ehkä maksalaatikkoa kruunaamaan koko päivän ja rapsutella sitä pitkän tovin ennen nukkumaanmenoa.

Siitäs sain. En kyllä oikein tiedä, kuka on tarinan paha jätkä. Ja kuka oli uhri. Minusta minä olin molempia. Joka tapauksessa poni saatiin pelastettua, se ei ollut edes naarmuuntunut, sillä Elna oli tyttömäiseen tapaan päätynyt vain kampaamaan sen hiuksia hampaillaan. Tällaisina hetkinä olen kiitollinen siitä, että omistan melko hentoisen narttukoiran, enkä mitään massiivista mörssäriurosta. Vaikka eilen katsoessani Koirakoulu ihmisille :ä tulinkin ajatelleeksi, olisikohan minusta mastiffi -tyyppisen koiran omistajaksi ja olisikohan sellaisen omistaminen kivaa.

Elnakin saatiin pelastettua. Heittelin sille eilen aika pitkään lumikökköjä ja lisäsin sen ruokaan jauhelihaa. Ehkä tulevana viikonloppuna syvennymme aiheeseen vieläkin paremmin.

Ja onnittelut tietenkin myös Eemasen sisaruksille. Olisi kyllä kiva tietää, missä nuo muut 16.12.2009 syntyneet hollanninpaimenkoirasekoitukset viilettävät tälläkin hetkellä.

Koirakas viikonloppu

Lauantai oli koirille tylsä päivä aina iltaan saakka, kunnes palasin kotiin kauan odotetulta messarireissulta. Herätyskello oli soinut aamulla jo neljältä ja lähtö Helsinkiin koitti viideltä aamuyöstä. Huh mitä toimintaa vapaaehtoisuuden nimissä! 

Olin tapahtumassa tollerikerhon riveissä talkootyöntekijänä, jolloin vastuualueisiimme kuului koirakoiden sisäänotto ja numerolappujen tarkastus, pääsylippujen tarkastus, yleinen hallivalvonta ja opastus. Selvisin seitsemän ja puolen tunnin valvonnasta vielä niinkin hyvissä sielun- ja ruumiinvoimissa, että vapaa-ajan alettua messuständeillä palloillessa humpsahti hetkessä vajaa kolme tuntia!

Kotiin vietäväksi tarttui kaikenlaista hyödyllistä ja kivaa. Remu sai fleecensä, joskin hiukan vanhemman mallin, jota myytiin outletissa viidentoista euron hintaan. Elna sai storm -hupparin (viidellä kympillä) kaupanpäälisineen, mutta sen enempää vaatetusta meidän poppoolle ei löytynyt. Näiden lisäksi ostin kuitenkin vielä paljon kuivaherkkuja, Intolle maastokuvioisen damin ja uusia palkkaleluja treeneihin sekä nahkahihnat Hollolan nahkapajalta - sellaiset hienot messinkilukolla, joista olen haaveillut valehtelematta jo kolmen vuoden ajan! Sain jopa nahanhoitoainetta kaupan päälisiksi. 

Väsynyt talkootyölainen sammuikin sitten olohuoneen sohvalle ja passitti keponsa nopealle korttelinympärilenkille koirien kanssa. Sunnuntai-aamupäivästä lenkkeiltiinkin sitten jo "isojen", sekä Riikan ja hänen Sisu -shelttinsä ja Rope -tipsunsa kanssa ympäri ämpäri. Tällä kokoonpanolla ollaankin lenkkeilty melko paljon sen jälkeen, kun kotiuduin armeijasta, jossa Riikkaan tutustuinkin.

Remu hengittää

Vältyimme kauhuskenaarioiden toteen käymiseltä, hautajaiset ovat peruttu ja koira porskuttelee iloisena ja omana itsenään edelleenkin. Se kävi päivällä kunnaneläinlääkärin vastaanotolla miehisten ongelmiensa vuoksi ja tarkastelun jälkeen sen niskaan iskettiin hormonipiikki, joka todennäköisesti tuo toivotun avun. Huh!

Oloni on tottakai helpottunut, vaikka myönnettäköön, että viimeisetkin kiven murikat vierähtävät sydämeltäni vasta sitten, kun ongelma on totisesti poissa. Eläinlääkäri muuten totesi, että jos vaiva tapaa uusia, koiran kastraatio voisi olla ajankohtainen vaihtoehto. Heh, minun mielestäni ajatuksessa ei ole mitään mätää, mutta tieto tuli suurena järkytyksenä koiran oikealle omistajalle eli avomiehelleni, joka on ehdottomasti toimenpidettä vastaan. Jostain syystä olen aiemminkin kuullut, että miespuoliset koiranomistajat ja uroskoiran kastrointi eivät vain sovi yhteen.
Mielestäni kepon ajatusmalli on lähinnä hämmentävän hölmö, mutta toivon syvästi hänen egonsa puolesta, ettei hänen koiraansa jouduta kastroimaan. Moinen operaatio olisi hirveä isku hänen vyönsä alle, vaikka itse koiraa se ei juurikaan liikuttaisi. Jotenkin koomista.

Samalla klinikkakäynnillä kurkattiin Remun karvaisiin korviin (onneksi lauantaina on trimmaus), silmiin, jotka hiukan vuotavat varmaankin karvan määrän takia (onneksi lauantaina on trimmaus) sekä suuhun, jonne oli taas ehtinyt kerääntymään hammaskiveä. Tilaamme ajan hammaskiven poistoon myöhemmin joulukuussa ja vuotaviin silmiin saimme silmätipat. Koko lysti maksoi 76,40 euroa, mikä sekin oli suuri helpotus. Viimeksi kun tulin eläinlääkärin pakeilta skotlanninterrierin kanssa, olo ei ollut ihan yhtä kepeä. 

Se maaginen pyhää edeltävä myöhäisilta

Meidän viikossa ei ole ollut paljoa kehuttavaa. Tiistaina ihmettelin lattialle ilmaantuneita veritahroja. Kyse ei ollut mistään parista hailusta tipasta, vaan lattiaa koristivat oikein kunnon teurastuksen jäljet, jotka olivat ilmaantuneet olohuoneen lattialle kaikessa hiljaisuudessa.

Kävin koirat läpi käsikopelolla ja paperinpalojen kera, mutta kenestäkään ei löytynyt mitään vuotavaa, vaikka jokainen koira tarkastettiin kolmeen kertaan. Pahimmissa skenaarioissani mietinkin jo, että sisälle on varmaan eksynyt pieni hiirulainen joka on saanut loppunsa keskellä olohuoneen lattiaa jonkun kammottavan koiran toimesta.

Asia jäi ilmaan, sillä veritahroille ei tuntunut löytyvän mitään järkevää selitystä. Kun keskiviikkona tulin töistä kotiin lattialla oli taas veritahroja. Yksikään koirista ei kuitenkaan nuollut itseään tai käyttäytynyt muutenkaan poikkeavasti. Olin ihan ällikällä lyöty, ei leikannut, ei sitten millään.

Lopulta jokin korkeampi voima sai minut tarkastamaan laumamme mustan terrierin vielä kerran oikein perusteellisesti paperin kera ja yllättäen miehinen vuotokohta löytyikin. Niin, ongelma oli Remun haarojen välissä. Se oli melko pysäyttävää, koska en aiemmin ole törmännyt moiseen ongelmaan. Niin paljon verta pienen koiran värkistä. Jonkinlaista eturauhasongelmaa ilmeisesti.

No, nyt olen törmännyt sellaiseenkin ongelmaan. Ja tottakai itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana, kuinkas muutenkaan. Jos koirilta kysytään, oikea aika loukata itsensä tai sairastua on ehdottomasti pyhää edeltävä ilta tai yö, tai se itse pyhä, tai jos mitään sopivaa pyhää ei ole tiedossa niin viikonloppukin käy hätätapauksiin. Mielummin tietysti sunnuntai kuin lauantai. Harvoinpa kukaan jaksaa sairastaa tiistaina virka-aikaan.

Soitin ensimmäiseksi paikalliseen eläinsairaalaan, joka on auki vuorokauden ympäri ja johon olen aina luottanut suurella varmuudella, onhan heillä kaikenmaailman nykymenoa vastaavat laitteetkin. No nytpä sekin luottamus hiukan horjahti. Meidät toivotettiin tervetulleiksi saman illan aikana - mutta vasta kello 20, kun eläinlääkärin taksa nousee 50%. Ääni puhelimessa kertoi, että kyseessä voi olla vaikka kuinka vakava ongelma ja nyt voi olla hengenmeno lähellä. Tarvitaan kokeet ja kuvat mahdollisimman nopeasti.

Apua. Paniikki.

Pääparkani sisällä vilisivät kuvat paitsi pikku terrierin hautajaisista, myös kuvat edellisenä päivänä tulleista veronpalautuksista, jotka jo seuraavana päivänä haihtuisivat tililtäni moninkertaisesti. Niin. Koiranomistajaksi ryhtyessäni valitsin tietoisesti tämän ennalta arvaamattoman tien ja olen valmis erilaisiin kompromisseihin ja hätäsuunnitelmiin - rahanmenoa ei voi estää ja siihen täytyy olla varautunut aina. Etenkin näin suuren lauman ollessa kyseessä.
Kauhuskenaarioista huolimatta päätin hengittää rauhallisesta, kuulustella googlea aiheesta ja soittaa vielä kunnaneläinlääkärille. Jospa vaikka edes hiukan halvemmalla...

Kunnaneläinlääkäri ei suhtautunut asiaan ollenkaan niin vakavasti. Se oli minulle hirveä shokki, etenkin kun edellisessä paikassa oltiin povattu maailmanloppua. Eikö se nyt tajua, että jos koiraa ei nyt heti saada hoitoon, se menehtyy virtsakivien aiheuttamiin tukoksiin, niin kuin joku eläinlääketieteen ammattilainen juuri totesi! Eikö näitä kouluteta ollenkaan kunnalliselle puolelle?


Rauhallinen ääni puhelimen toisessa päässä kertoi, että kyseessä on varsin tavanomainen vanhempien uroskoirien ongelma. Tilannetta tulisi seurata, mutta mikäli koira ei vaikuttanut tuskaiselta, mikäli sen virtsaamisen tarve ei ollut kasvanut tai mikäli se käyttäytyi muutenkin kaikin puolin kuten ennenkin, pystyisimme hyvin odottamaan vaikkapa perjantaihin ja tutkimaan sitten tilannetta tarkemmin. Tottakai jos tilanteeseen tulisi muutoksia, olisi uuden ajanvarauksen aika. 

No, helpotuksen aalto ei ollut ensimmäinen asia mikä pyyhkäisi ylitseni. Olin hämmentynyt niin erilaisista näkemyksistä, enkä oikein tiennyt mitä tehdä ja ketä uskoa. Jos nyt lähtisimme eläinsairaalaan, saattaisi käydä niin, että maksaisimme virtsa- ja verikokeista sekä koiran kuvauksesta (näitä meille povattiin jo puhelimessa hautajaisia edeltäviksi toimenpiteiksi) itsemme kipeiksi vaikka loppujen lopuksi verenvuodon syyksi selviäisi jokin kylän juoksuisista nartuista johtuva eturauhasongelma. Toisaalta, jos nyt jättäisimme menemättä, voisi olla, että pahimmassa tapauksessa aamulla meitä vastassa olisi todella kipeä terrieri, tai ei terrieriä ollenkaan.

Nämä ovat aina hankalia asioita. Lopulta päätimme yhteistuumin keponi kanssa, että tarkkailemme toistaiseksi tilannetta ja menemme kunnalliseneläinlääkärin puheille perjantaina, sillä Remulla ei ollut sellaisia oireita, jotka olisivat antaneet aihetta hätääntyä minkään vakavemman suhteen. Lisäksi illan puhdistustoimenpiteiden jälkeen se ei enää vuotanut lainkaan, joten jäimme odottamaan perjantaita.

Ja vielä loppusanoina: En missään nimessä suosittele tällaista toimintamallia kenellekään! Raha ei voi koskaan korvata menetettyä ystävää, eikä raha saa tulla ikinä esteeksi kun mietitään rakkaan ystävän käyttämistä eläinlääkärillä.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka kyseessä onkin alojensa ammattilaisten painavat ja asiantuntevat sanat, on nekin syytä pureskella ennen nielaisua - vaikka itsellä ei olisikaan pienintäkään tutkintoa aiheesta. Molempien sanoihin on hyvä suhtautua pienellä varauksella maalaisjärjellä höystettynä, samaan aikaan, kun itse ymmärtää riskit, jotka mahdollisesti on ottamassa. Remun tapauksessa kyse voi olla mistä tahansa - pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtavasta ongelmasta tai sitten, ihan vaan suhteellisen harmittomasta pikkuvaivasta. Omasta toiminnastaan seuraavat riskit on kuitenkin tiedostettava aina. Ja niiden kanssa täytyy sitten oppia elämään, jos lopputulos ei tyydytäkkään kaikkia osapuolia.

Perjantaina (tänään) on totuuden hetki. Remu on syönyt ahkerasti C-vitamiinia ja vaikuttaa normaalilta. Verenvuoto on erittäin vähäistä jos sitä on ollenkaan. Pitäkää peukkuja!   

Kylmää kyytiä

Viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Ja mikä parasta - ah - talvi on täällä taas! Puuterimainen lumi, kirpeät pakkassäät ja auringon paiste todella toivat toivottua vaihtelua, jonka myötä jopa koirat saivat hurjasti lisäenergiaa ("Ei (vedä). PERKELE EI (VEDÄ)!").

Hyvien säiden innoittamana lähdin lauantaina Inton ja Elnan kanssa kartoittamaan asuinalueemme ulkoilumaastoja, tarkoituksenani löytää hyvää metsää tai peltoja, joilla pitää koiria irti.

Tulokset olivat ikävä kyllä sellaisia kuin saatoin odottaakin - asumme ison autotien ja junaradan välissä, eikä näistä pääse eroon kävelemällä. Autotien toisella puolella on vesistöä ja junaradan toisella puolella armeijan aidattuja alueita. Näiden myötä kartoitettavia suuntiakin on ainoastaan kaksi - mutta niitä voi kävellä vaikka loputtomasti, eikä autotie tai junarata ikinä lopu. 

Puolentoista tunnin lenkin aikana löysimme kuitenkin loppujen lopuksi suurehkon peltoalueen, josta ei ollut täysin suoraa yhteyttä junaradalle eikä autotielle. Koirat saivat poukkoilla irti, mutta pellon reunan loppuessa ja uuden pellon alkaessa huomasin, että jokaista peltopalstaa erottaa pari metriä leveä ojakuilu, joka on puolillaan vettä ja jäässä. Osa ojista oli sen verran kapeita, että niiden yli pääsi juuri ja juuri hyppäämällä, mutta loppujen lopuksi etenemisemme bloggasi kokonaan leveä ja syvä vesioja, jota peitti ohut kerros jäätä.

Pahaa aavistamaton Into tepsutteli kuitenkin rohkeasti ojaa peittävälle jäälle jatkaakseen matkaa taas seuraavalle pellolle. Kuului pahaenteistä ritinää ja iso räsähdys, ja koko tolleri humpsahti nenän päätään myöten veden alle. Se kömpi äkkiä ylös jäiden keskeltä ja kun se oli saanut itsensä ravisteltua ja kierittyä (hmm?) kuivaksi, sen kaikki karvat jäätyivät sojottamaan joka suuntaan.

Näky oli huvittava, mutta jatkoimme reippaasti kotia kohti, vaikka pikainen jääkylpy ei tuntunut haittaavan tolleria parin minuutin jälkeen enää ollenkaan.  

Kesti vielä useita kymmeniä minuutteja, ennen kuin pääsimme takaisin kotipihaan. Ja siellä Into onnistui säikäyttämään minut pahemman kerran. Olen varma, että sydämeni pysähtyi kokonaan pieneksi hetkeksi.

Päästin koirat irti heti, kun pääsimme tuttuun pihapiiriin ja annoin niiden vielä juosta ja riehua keskenään. Hetken keskenään leikittyään Elna juoksi täyttä vauhtia suoraan Intoa päin, kuului tavanomaista kovempi tömähdys ja Into putosi jaloiltaan kyljelleen velttona, selkä minuun päin. Elna jäi kiusaamaan ja härkkimään sitä, mutta se ei reagoinut mitenkään. Makasi vain liikkumattomana maassa.

Ajattelin heti, että on tosi kyseessä. Päässäni vilisi jälkiseuraamukset jäävedessä pulahtamisesta ja pakkassäästä tai kovasta tönäyksestä jonka koira oli saanut osakseen. Juoksin heti Inton luokse, sillä se ei reagoinut oman nimensä kuulemiseen.
Paitsi toisella kerralla. Se nousi laiskasti ylös ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppujen lopuksi koko tapahtuma oli kaikkineen kestänyt varmaan vain noin kuusi pitkää sekuntia, mutta se, miltä kaatuminen ja koiran eloton kroppa näytti sai minut todella säikähtämään! Huhhuh!

Sunnuntaina vuorossa oli Repolaisten (kennel Reponi) pikkujoulut. Minä, kepo ja Into saavuttiin Kellokoskelle hiukan muita aiemmin, sillä pääsimme treenaamaan kasvattajan opastuksella hiukan ensi vuoden taippareita silmällä pitäen. Saimme paljon hyviä vinkkejä ja pureskeltavaa kotiin viemisiksi ja ideoita siitä, minkälaisia harjoituksia nyt olisi hyvä tehdä.

Meitä Repolaisten omistajia ei ilmaantunutkaan paikalle ihan niin paljoa, kuin oli ilmoittautuneita, mutta kun pieni porukkamme oli kasassa, lähdimme yhdessä valloittamaan Kellokosken metsiä ja peltoja viiden koiran ja seitsemän ihmisen voimin. Eväinä retkellämme oli tottakai lämmintä glögiä ja tietysti myös repolaispipareita ja tolleripipareita. :)

Kuvassa vasemmalta: Into, Rilla (Inton emä), Rumba (Inton sisko), Huikka ja Kepe (Inton eno). Kyllä huomaa, kuka porukasta ei ole sukulaisia ja ketkä taas edustavat narttuja ja ketkä uroksia. :) Tollereita on kyllä loppujen lopuksi hirmuisen erilaisia!

Rakas joulupukki...

Joulu hiipii taas salakavalasti ovelle ja tänä vuonna koiratkin haluavat osansa siitä - ja isosti - on muutamia juttuja, joiden käytännöllisyyttä arjessa olen pohtinut ympäri vuotta kovasti ja joiden ostamista olen harkinnut jo pitkän aikaa. Näiden toiveiden pohjalta kokosinkin meidän jengille pienen joululahjatoivelistan, jos vaikka joulupukki lukeekin meidän blogia!

Tottakai tämä saattaa liittyä vahvasti myös siihen, että pian, tittidii, veronpalautukset ovat täällä ja pian sen jälkeen, eli jo viikon päästä, TITTIDII, on The Messari!

Viime vuosi jäi epäonnekkaasti väliin armeijan takia, vaikka kolme varuskuntamme sotakoiraohjaajista lähtikin Messariin ständille edustamaan firmaa. Meikäläiselle napsahti viikonlopuksi koirien huolto- ja ruokintavuoro, joten muutaman muun nauttiessa vuoden kohokohdasta minä lapioin sitä itseään ja ulkoilutin yli tusinan verran koiria kahden päivän aikana. Käsittääkseni sotakoiraohjaajat osallistuvat tänäkin vuonna virkakoirien ständille (?), joten menkää ihmeessä pommittamaan heitä mieltänne askarruttavilla kysymyksillä!

Veronpalautukset ehtivät kieltämättä tulemaan kutkuttavasti juuri ennen Messaria. Se on lohduttava tieto, jos edellisenä vuonna ei ole ollut edes mahdollisuutta ja sitä edellinen messarivuosi tuli missattua köyhän taloudellisen tilanteen takia. Tänä vuonna aion osallistua talkootöiden muodossa ja vapaa-ajan koittaessa olla skarppina - en kulje ihmispaljouden mukana ja mieti, mitähän sitä pitikään kullekin koiralle katsoa, vaan kiertelen kojuissa nimenomaan näitä yllä esiteltyjä tuotteita silmällä pitäen ja hintoja vertaillen. Toivottavasti erilaiset koirien ulkoilupuvut ovat löytäneet tiensä Messukeskukseen, eikä myyntikojut ole täynnä pelkkiä kumisia vinkuleluja ja näyttelyhäkkejä. Ongelmallista vaatteiden ostamisesta Messarista saattaa tehdä oikeiden kokojen löytäminen, eli ne täytyy ensin käydä julmasti sovittamassa paikallisessa eläinkaupassa...

Elnalle Hurtta Lifeguard -sarjan Storm -hupparin ja/tai Polar -huomioliivin. Saman sarjan pinkki Micro -liivi onkin jäänyt massaa saanelle nartulle niin naftiksi, että se napsahtelee toisinaan lenkillä auki ja Inton kokoa isompi on ehdottomasti ihan liian väljä Elnalle. Olisikohan Polar ehkä oikea valinta? Sopiva ja jämpti heijastinliivi on joka tapauksessa hankittava.

Vettä hylkivä ja yhdellä pyyhkäisyllä kuivattava turkki on Elnan ihkaoma erikoisuus, mutta pitkän syksyn sateisilla lenkeillä sekin varmaan nauttisi elostaan enemmän suojaavassa ja vielä hyvin erottuvassa Storm -hupparissa. Vai mitä?

Inton taas pitäisi saada ehdottomasti Hurtta Pro -sarjan vedenpitävä pusakka. Tarkalleen ottaen sillä on jo sellainen, mutta se on siirtynyt vaivihkaa Elnan käyttöön ja oikeastaan se sopiikin Elnalle sävyltään paremmin. Intolle sitten oranssi, niin kukaan ei edes huomaa, että molemmilla on pusakat yllään!

Tuo molempien päällä vuorotteleva pusakka on muuten ollut ihan kympin tuote - se on lämmin ja pysyy hyvin päällä villimmässäkin menossa, laskeutuen kivasti pepun päälle peittäen juuri riittävästi. Ainoa pikku miinus on omituiseen suuntaan aukeava vetoketju selässä, mutta kun siihen tottuu, se ei häiritse. Voin suositella! Ostin sen alunperin odottelutakiksi kylmään agilityhalliin ja hakutreenien aikana viilenneeseen autoon, mutta se on yllättävien viimojen aikaan lunastanut paikkansa myös ihan arkikäytössä, vaikka molemmilta kaveruksilta löytyykin ihan tuhdit pohjavillat. (Ainakin meidän lattialta.)

Ja sitten Into tarvitsee myös dameja. Söpön värisiä dameja ennen kaikkea. Meillä ei ole tällä hetkellä edes kokeissa käytettävää määrää kotona (minä ja Into onnistuimme kesällä hukkaamaan yhden kotipihaan) ja koska ensi vuoden tavoitteisiin kuuluu paitsi BH myös taipparit, nyt on korkea aika treenata söpön värisillä dameilla homma haltuun. Must have!

Remun toiveisiin kuuluva ulkoiluhaalari ei edes vaadi perusteluja. Ja on sanomattakin selvää, että vanha koira jonka luita kolottaa pakkasviimojen aikaan, ei voi lenkkeillä muussa kuin ihanan pehmeältä ja lämpimältä näyttävässä microfleecehaalarissa. Tämän käytännöllisyys matalalla koiralla vaatii vielä todentamista tai suojakuori -ideaa, mutta ostaisin tuollaisen koska tahansa myös ihan kotihaalariksi niitä päiviä varten, kun viimaa tuulee vanhan puutalon nurkista ja kaikki alle polven korkeudella oleva on ihan jäässä.

Lisäksi koirat tarvitsevat puruluita ja kuivaherkkuja. Loputtomasti. Sekään ei vaadi perusteluita.

Hyvää alkanutta joulukuuta ja ihanan lumista talven aikaa! Toivottavasti se alkoi NYT!

Raitapaita ja risuparta

Marraskuun viimeisiä vedellään. Tänään ja eilen satoi jo vähän luntakin. Juu ja ei, Remu ei ole ollut enää perjantain jälkeen mitenkään nuutunut!

Harmaa lauantai

Tänään on ollut harmaa lauantai. Odotin viikonloppua innoissani, sillä tiesin pääseväni kokeilemaan uutta kameraa. Mutta se siitä ilosta, kun ainoa asia mitä voi kuvata, on kurainen lieju ja harmaat maisemat. Sunnuntaiksi on luvattu vesisadetta, eikä sekään kuulosta lupaavalta. Mielialaani ei ainakaan piristä se, että kepo soitteli työpaikaltaan joutuvansa taas jäämään tekemään yli 12 tunnin työpäivän.

Onneksi harmaa sää ei masenna koiria. Ne ovat aina yhtä iloisia ja riemuissaan päästessään ulkoilemaan. Ihmisillä on niistä paljon opittavaa!

Koirilla on ainakin ollut ihan kiva päivä. Kun minä yritin tutustua kamerani uuteen käyttöliittymään ja ominaisuuksiin, Elna kaahotti ympäri pihamaata etsien varmaankin jotain hätyyteltävää. Se rakastaa pihan siistinä pitämistä - meidän pihamaalla on tässä asuessamme nähty paitsi kesykyyhkyjä, naakkoja ja fasaaneja, myös pöllöjä, haukkoja, rusakkoja, kettuja, oravia, hiiriä ja supikoiria. Elnalla on melko paljon riistaviettiä ja se tykkää hätyytellä kaikkia pihallamme vierailevia eläimiä naapurin kissaa unohtamatta, mutta onneksi se ei ole vielä kertaakaan saanut yhtäkään niistä kiinni.

Remu jumiutui tutkimaan heti ensimmäistä löytämäänsä kuralätäkköä. Soin sen ilon sille, sillä se on ollut viime aikoina jotenkin entistäkin hiljaisempi ja hitaampi. Eilen se ei halunnut lähteä ollenkaan lenkille (minulla on tapana kuljettaa koiria melko pitkään hihnatta ja vasta autotien reunassa kytkeä ne) vaan kävi vaan nopeasti pissalla pihakatajan juurella ja meni sitten terassin portille anomaan sisäänpääsyä. Se ei kuunnellut pyyntöjä, kehoituksia eikä käskyjä, eikä ollut kiinnostunut edes nameista joiden avulla yritin houkutella sitä pienelle kävelylle, joten annoin sille periksi. Täyttäähän se pian jo 10 vuotta. Kun illalla tiedustelimme kepon kanssa mikä sitä vaivaa, se vilkuili meitä kulmiensa alta ja murisi. Voi olla, että sillä oli vaan vanhan koiran huono päivä, mutta jatkan sen tarkkailua ja yritän keksiä mistä voisi kiikastaa, ennen kuin vien sen eläinlääkärille.

Into säntäsi melkein heti ulos päästyään ajamaan kirkuvan fasaanin lähimmän kuusen latvaan. Kaikesta huolimatta sain muutaman kuvan otettua, mutta luulen, että tuo kamera antaa itsestään enemmän heti, kun parempi mieliala ja auringonvalo osuvat samalle päivälle! Siihen saakka minulla on aikaa tutustua sen ominaisuuksiin käyttöohjeiden avulla.

Marraskuun yllätysvieras

Ja toivottavasti ainoa laatuaan kuluvan vuoden osalta (ja mieluusti vaikka koko loppuelämän osalta)! Luonnon kiertokulku saattaa olla julmaa, kun pieni hämähäkkieläin joutuu huomaamaan, että sen valitsemalla kohde-eläimellä on yliluonnollisia voimia puolellaan, kuten sellainen vihreä punkkikoukku. Sen jälkeen ei kestä enää kauaakaan huomata, että matka jatkuu alas vessanpöntöstä surulliseen hukkumiskuolemaan. Kesän aikana vastaavan otuksen matka jatkui koirani iholta nenäliinaan, jonka jälkeen se kohtasi loppunsa sytkärin avulla nenäliinan korventuessa pieneksi mustaksi silpuksi. En ihan todella voinut parkkihallissa koiria treenatessani keksiä mitään järkevämpääkään tapaa hankkiutua siitä kuvotuksesta eroon!

Mutta on sekin julmaa, että pieni söpö tolleri joutuu iltalenkillään jonkun pahamaineisen verenimijän uhriksi ihan vaan tahtomattaan.  Ja vielä näin marraskuun lopulla! Eikö niillä oikeasti ole parempaa tekemistä? Eikö riitä, että ne vaanivat uhrejaan kesäisin, kun kaikki on ihanaa ja aurinko paistaa? Miksi niiden täytyy tulla vielä pisteenä iin päälle silloin, kun jo valmiiksi masentaa, on tihkusade, pimeää, kylmää ja rapaista? Yyyh.

Hupsista saatana

Hupsista! Niinhän siinä sitten kävi, että mekin hypättiin Blogspotin puolelle. Jatkossa siis Into & Elna + muutama muu löytyy lemmikkivaunusta, koska loppujen lopuksi huomasin kirjoittavani paljon muustakin, kuin pelkästään Intosta ja Elnasta. Mutustellaan uutta nimeä ja blogipohjaa rauhassa ja toivotaan, ettei tämä koidu suureksi shokiksi meidän vaatimattomalle lukijakunnallemme. Tämä jymyuutinen ei kuitenkaan anna aihetta moiselle otsikoinnille, joten avataanpa vähän...

Torstain tottistreenit meinasivat koitua koirakärryni Kangoon tuomiopäiväksi, mikä olisi pitänyt tietenkin jo aavistaa etukäteen. Voin kertoa, että jos maanantai hipoo täydellisyyttä, takaiskuja on luvassa viimeistäänkin loppuviikosta! No, enpähän ole koskaan aiemmin kertonut kahdelle poliisille, kuinka illan treenit upottavan märällä suota muistuttavalla nurmikentällä sujuivatkaan...

Olin jo treeneihin lähtiessäni väsynyt ja vedoton, mutta koska meidän treenirinki pyörii taas ja se BH:kin siellä jossain häämöttää, en voinut antaa itselleni periksi vaan vetelin reippaasti uskolliset töppöset jalkaani pimenevään ja sateiseen marraskuun iltaan.

Koiralta ei paljoa voinut odottaa, kun nurtsi oli niin märkä, että ei voi istuu ku pallit kastuu, ja kentän reunalla joku toinen porukka huudatti nuorta sakemmannia hihalla. Ajattelin kuitenkin ottaa kaiken irti häiriötreeneistä ja vaadin koiralta laiskasti, palkaten superisti. Toimi ihan kivasti, mutta kyllä sen märän nurtsin tassujen alla vaan huomasi. Lisäksi koiran katse oli vähän harhailevaa, joten pidettiin treenit omalta osaltamme lyhyinä, jottei sotketa enempää aina toisinaan hiukan ontuvaa katsekontaktia. 

Heitin koiran autoon, hyppäsin kuskin paikalle, käynnistin auton, peruutin metrin tai pari ja ryhdyin kaartamaan pois kuoppaiselta ja huonokuntoiselta parkkipaikalta, kun yhtäkkiä tömähti. Ajattelin alkujaan, että survasin varmaan jostain niistä parkkiksen lukuisista kuopista (tai rotkoiksi sellaisia kai jo kutsutaan) ja ihmettelin, menikö käsijarru päälle vai mitä ihmettä oikein tapahtui. Sammutin auton, ajoin jähmeästi liikkuvaa tilaihmettä hieman taakse ja eteenpäin, toisinaan pysähdellen ränkyttämään käsijarrua, kunnes matka sitten tyssäsi ihan kokonaan ja auto ei liikkunut enää mihinkään suuntaan. Kaasuttaessa eteen tai taakse auton pyörät vain pyörivät tyhjää sutien rapaisessa mutamaassa ja kura lensi. Great. 

Koska autollani on ollut taipumusta mm. tiputtaa pakoputki tollerileirillä Jämsässä noin 132 kilometrin päässä kotoa, sekä sivuovi samaisessa paikassa mutta eri vuonna ja eri yhteydessä, odotin todella mitä tulisinkaan seuraavaksi näkemään, kun pomppasin ulos autosta ja suuntasin tutkimaan mikä esti matkani jatkumisen.

Niin. Olisinpa halunnut nähdä ilmeeni kun tajusin, että oikean etupyörän vieressä auton alla on puoliksi laho puolentoistametrin mittainen puupölkky, joka oli maannut pitkin pituuttaan parkkipaikalla ja juuri sen verran lähellä autoa jo lähtötilanteessa, ettei sitä mitenkään voinut nähdä ohjaamosta. Se oli sitten tarrautunut matkaan mukaan muutamaksi metriksi ollessaan liian suuri ylitettäväksi, ja lopulta se sitten sopivassa kuopassa esti koko matkan jatkumisen.

Jos olisi ollut yhtään valosampi ilta tai jos olisin ollut enemmän hereillä, olisin kyllä varmaan huomannut sen jo lähtiessä. Mutta ei. Nyt Kangoo keikkui puutukin päällä ilmassa niin, ettei yksikään rengas tainnut kunnolla koskettaa maata. Ainakaan kumpikaan etupyöristä, mitkä ovat melko oleellisessa asemassa auton ollessa etuvetoinen. No, ne renkaat jotka hipoivat maata roiskuttivat ainoastaan mutaa, sillä koko auto oli tyssännyt keskelle pehmeää liejukkoa.

Hetken selvittelyn jälkeen sain vakuutusyhtiöltä tiedon, että mahdollista korvausta varten (tuli se sitten kaupungilta tai vakuutusyhtiöltä) tarvitsen poliiseilta virallisen raportin tapahtuneesta ja ai niin, "voit muuten alkaa soittelemaan sitä hinaajaa paikalle jo." Seuraavaksi soitin hätäkeskukseen, koska jostainhan ne poliisitkin oli tilattava, enkä tietenkään osannut mainita tapahtumapaikkaa sen paremmin, kuin, että se kenttä jossa poliisikoiriakin treenataan ja se sanavalinta meni kuulkaas nappiin, meinaan hätäkeskuksen päivystäjäkin tiesi heti tarkalleen mitä paikkaa tarkoitan. Virkapukuisilla sedillä kesti 40 minuuttia saapua tapahtumapaikalle. Pätevänä likkana lenkitin Elnan siinä odotellessa. Juuri kun olin vaihtamassa hihnan päähän Intoa, näinkin, että mustavalkoinen pakettiauto alkoi lähestymään treenikenttää.

Sitten sain demonstroida tapahtumien kulun poliiseille. Esitin parhaani mukaan peruuttavaa puolipakettiautoa ja sen sijaan, että he olisivat keskittyneet yhä hiekalta erottuviin peruutusjälkiin, he häikäisivät taskulampuillaan silmäni. Mietin jälkeenpäin, että luulivatko minua humalaiseksi vai eivätkö ennen olleet nähneet tyttöä, joka ei meikkaa pilkkopimeässä pidettäviä sateisia tottistreenejä varten. Oli miten oli, seuraavaksi esittelin ajokorttia poliisiauton takatilassa ja kerroin, että oikeastaan treenit oli alusta loppuun ihan perseestä ja nyt vielä tämä. Poliisit puolestaan valistivat, että lain mukaan aina autolla lähdettäessä on tehtävä ajoonlähtötarkastus ja lupasin, että jatkossa kierrän auton vähintäänkin kolmeen kertaan, kun lähden vaikkapa kaupan pihasta ja vilkaisen vielä auton allekin, niin kuin käsky kävi. 

Laho puupölkky saatiin auton alta lopulta vanerilevyn ja hallitunkin avulla, kiitos vaan isälleni. Mitään vaurioita ei ainakaan vielä ole ollut havaittavissa (autossa, omat henkiset mustelmani kirveltävät sitäkin enemmän peruutellessa missä tahansa), mutta Renaultin lopullinen terveystarkastus onkin vielä edessä.

 Ja voin sanoa, että jos jo lähtiessä oli väsynyt ja vetämätön olo, niin sitä se vasta olikin sitten, kun viimein pääsin kotiin ja sain villasukat jalkaani.

"Onhan meillä noita kotonakin."

Totesi Into, kun se tapasi eilen ensimmäistä kertaa yllä olevassa kuvassa poseeraavaan pennun, Wilhelmiinan. Se on siis se vanhemmilleni kuuluva koira, joka oikeastaan on kavereiden kesken ihan vaan Milli.

Vaikutti tosiaan siltä, että Into piti vajaan kahden kilon painoista pentua minä tahansa nursuna, ja nursu taas on määritelmä kaikelle kanin ja marsun tapaiselle.

Pienen pieni Milli oli kovin kiinnostunut Intosta ja kutsui sitä jopa leikkiinkin, mutta marsunkaltainen eläin ei olisi vähempää voinut kiinnostaa punaturkkista koiraa, joka yritti parhaansa mukaan selvittää, mistä kaikki tämä koiran haju ja nämä mielenkiintoiset lelut ovat ilmestyneet. Näytti siltä, että se ei noteerannut Milliä ollenkaan koirana. Melkoinen loukkaus pienen koiran arvolle!

Elnasta puolestaan löytyi taas se sama puoli, jonka olin bongannut siitä aiemminkin. Se oli ihan häkeltynyt, mutta selvästi ihastuksissaan pikkuisesta. Se käyttäytyi asiallisesti ja sopivan välinpitämättömästi pentua kohtaan (koska parasta sen mielestä olivat tietenkin pienen pieni vesikippo ja kaikki hauskat minikokoiset lelut), mutta kyllä sitä pentu selvästi myös kiinnosti - Elna nuuskutteli Millin turkkia tarkasti ja jopa lipaisi tätä. Milli lätki itseensä nähden jättikokoista Elnaa suruitta tassullaan, eikä muutenkaan vierastanut tai arkaillut yhtään isompia koiria.

Paljoa paremmin maanantai ei olisi voinutkaan sujua! Rennon, mutta tehokkaan työpäivän jälkeen olin pyörähtänyt kotona vain sen verran, että sain vaihdettua vaatteet ja haettua koirat ja treenitarpeet messiin, ja tämän tehtyäni suuntasin koplan kanssa treenaamaan yhdessä Pian ja bc Manan, sekä yhden uuden koirakon kanssa.

Mun hieno BH-koe suunnitelmahan meni sitten ihan plörinäksi, tavoiteaikataulun mukaan meidän olisi pitänyt viime viikonloppuna olla ihan täydellisessä kuosissa, mutta kappas vaan, kun eteentulossa on edelleenkin käytössä käsiavut ja paikallaolossa koiran katsekontakti suuntaa milloin minuun ja milloin kaikkeen ihan muuhun... Hupsista! Tänään tehtiinkin sitten paikallaoloa superpalkalla (palkkalautasen avulla) siten, että koira vapautui vasta intensiivisestä ja hyvästä kontaktista herkuttelemaan. Lisäksi otettiin vähän seuraamista ja henkilöryhmän tynkää. Eteentulon käsiapuja ja paikallaolon katsekontaktia sekä häiriötreeniä lukuunottamatta kokonaisuus alkaa olemaan kuitenkin melkolailla paketissa ja pienen hienosäädön myötä ollaankin jo ihan varmasti koekunnossa!

Treenien jälkeen käytiin tosiaankin kylässä vanhemmillani morjenstamassa pientä Milliä. Alunperin Remun, joka oli koko ajan kotona pomppinut perässäni ryntäillessäni huoneesta toiseen reppua pakatessani, oli pitänyt jäädä kokonaan kotiin, mutta nyt se olikin sitten mukana autossa, kun se oli eteisessä sitten loppujen lopuksi kaikkein innokkaimman näköinen lähtijä. Mutta autossa odotteluun se saikin tyytyä, mitä tuli treeneihin ja pennun morjenstamiseen. Treenien missaamista nyt ei varmaan täydy paljoa selitellä, mutta pennun tapaamisenkin Remu joutui jättämään väliin, koska no, edelleenkään terrierin ajatusmaailmaa ymmärtämättä en tiedä, miksi juuri meidän Remu sattuu olemaan ainoa tuntemani uroskoira, joka ei ollenkaan väistä pikkupennun hajua vaan ryhtyy heti, kröhöm, hommiin ja itse asiaan, vaikka kyseessä olisikin vain 8 viikon ikäinen penneli. Niin, siis muodollisuudet jätettiin tällä kertaa väliin terrierin osalta ja Remu saa tavata Millin sitten, kun pikku kaverilla  varmasti on kanttia väläyttää kulmahammasta ahdistelevalle terrierille.

And if you go, I wanna go with you

Ikävä kalvaa. Hain tiistaina Rompun tuhkat ja jotenkin olin alitajuntaisesti odottanut, että kun astun tuttuun aulaan ja haen koirani kotiin, saan käsiini jotakin muuta kuin nimellä varustetun pienen pahvilaatikon.

Niin siinä kuitenkin kävi. Epätodellisuus. Samalla reissulla palautin eläinlääkäriasemalle Rompun lääkkeet ja neulat, joita ei enää tarvittu. Hiljaisessa ja hämärässä aulassa yksinään työskentelevä surullisen ilmeetön eläintenhoitaja jäi kaikessa hiljaisuudessa tuijottamaan perääni, kun kävelin pimeälle ja sateiselle parkkipaikalle pahvilaatikko kainalossani. Asettelin sen apukuskin paikalle viereeni (voi kuinka Romppu rakastikaan etupenkillä matkustamista) ja samalla kun käynnistin auton, tunnistin radiosta soivan tutun huilusävelmän. Celine Dionin My Heart Will Go On olisi saanut luvan soida milloin tahansa muulloin, kuin juuri sillä hetkellä. Kohtalo tekee toisinaan hassuja asioita. Biisi alkoi soimaan juuri ensisävelmistä ja radion henkilökunta ei tuupannut sitä loppusuoralta alkaen täyteen juontoa tai mainoksia, vaan antoi sen soida loppuun saakka kaikessa rauhassa. Selvisin kotiin siitäkin huolimatta, että silmäni olivat kyynelten sumentamat. Oli varmaankin korkea aika ihan oikealle surulle ja siitä eteenpäin se ei olekkaan jättänyt rauhaan.

Kirjoitin Rompun kuolemasta eräälle aktiiviselle keskustelufoorumille, jossa kukaan ei kuitenkaan kommentoinut asiaa miltein vuorokauteen. Lopulta sain kommentin, ettei tällaisia juttuja haluta lukea, koska se on kuin kääntäisi veistä haavassa. Niinhän se varmasti on. Moni muukin on menettänyt rakkaan lemmikkinsä. Ja minäkin luulin, ettei Nikin kuoleman jälkeen enää mikään tunnu miltään. Vaan tässä sitä taas ollaan, keskellä kirveltävää surua ja sitä on itsekkään vaikea käsittää, miten lemmikkieläimen kuolema voi satuttaa näin paljon.

Läsnä on paljon muutakin kuin suru. Nyt kun perhepiiriin kuuluu koiranpentu, jonka tulisi kasvaa tasapainoiseksi ja hyväksi koirakansalaiseksi todella harmittaa, ettei meillä ole Romppua. Romppu oli niin luonteva kaikkien koirien kanssa, aina niin määrätietoinen ja rauhallinen. Se olisi erinomaista seuraa koiranpennulle, joka syntyi pentueen ainoana pentuna ja joka ei ole puuttuneiden sisarustensa myötä saanut oppia mitään koirien elekielestä.

Toisinaan toivon, että koska Romppu on auttanut Inton ja Elnan kasvatuksessa, ja ollut läsnä niiden ollessa pikkupentuja, ehkä nuo kaksi kantavat mukanaan jotain Rompusta. Ehkä Romppu on opettanut niille jotain koirana olemisesta. Toivon niin.

Otsikko on muuten System Of  A Downin biisistä Lonely Day. Olen nimennyt nettialbumiini biisin mukaan kaksi kuvaa vuonna 2006, And If you Go ja I Wanna Go With you. Molemmat on otettu varmaan joskus silloin, kun olin 16 vuotias.

Bananas are for monkeys

...ja varpaat ja kaikki muu alle 20 sentin korkeudessa oleva kuuluukin sitten työhuoneella puuhailevalle uudelle maskotille, vanhempieni bichon-yorkki sekoitukselle Wilhelmiinalle. Siinä on kokonaiset 1 kg ja 200 grammaa koiraa ja pörhöistä pohjavillatonta turkkia!

Kyllä sitä itse kukin on sulaa vahaa tämän jälkeen, ja meikäläiselle henkilökohtaisesti tämä onkin yllättävän avartava kokemus, kun en aiemmin ole ymmärtänyt pienten seurakoirien päälle sitten yhtään. Loppujen lopuksi - voiko olla parempaa keksintöä, kun sylissä viihtyvä lelukoiralta näyttävä vaivaton ja kevyt nappisilmä?

Ei oo todellista!

Tapahtui hirvittävä onnettomuus. Jonkinlaisen ali- tai ylipaineellisen ilmiön vuoksi osa koirien pehmoleluista räjähti arvaamattomasti.

Onnekkaimmat selvisivät vähin vammoin paineen tuottamasta ilmiöstä...

...mutta huono-onnisimmat eivät selvinneet ollenkaan. Harhaanjohtavasta kuvasta huolimatta ilmiöön ei liittynyt rekka-autoa eikä pitkään jatkunutta kärsimystä. Tapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä, eikä tapahtumaan epäillä liittyvän rikosta. Kuvan koira liittyy tapaukseen, alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Ei kyllä se vaan vielä pihisee, korvat liikkuu ja häntä heiluu! Huraa! Ensimmäisessä kuvassa esiintyvä pehmolelu ei ehkä ollut yhtä onnekas, mutta meidän Elna teki sen, ja selvisi yllättävästä katastrofista ehjin nahoin! Eikö näytäkin elinvoimaiselta koiralta?

Myöhemmin pehmolelujen omaisia kerääntyi tapahtumapaikalle.
- Näky oli lohduton. En meinannut uskoa silmiäni, kun näin mitä on tapahtunut, kommentoi tapahtumapaikalle saapunut sivullinen Into.

Myös onnettomuudesta selvinnyt Elna saapui myöhemmin tapahtumapaikalle.
- Se oli hirveää, Elna toteaa yksitotisesti.

Kuinkas sitten kävikään

BH-koe häämöttää uhkaavasti parin viikon päässä. Se on joka hetki lähempänä. Mikä on todennäköisintä, mitä nyt voi tapahtua?

A. Koira kehittää itselleen ihan mielettömän moottorin, oppii uudet asiat ennätysnopeasti ja vanhat tutut liikkeet suoritetaan entistäkin vauhdikkaammin ja siistimmin. Vau, tätä on ilo katsella!

B. Koiralle kasvaa kärsä ja siivet, ja se lentää työpäivän aikana auki jääneestä ikkunasta salaa Mongooliaan. Parin päivän päästä saat siltä postikortin, jossa se poseeraa uuden perheensä kanssa ja kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Lopussa se toivottaa hyvää jatkoa ja kertoo, ettei aio tulla takaisin.

C. Koiralta repeää kannusvarvas, eikä ilkeän haavan takia koiran kanssa voi tehdä mitään liian vauhdikasta, ettei se repeä enempää tai ärsyynny. Kotioloissa sillä pidetään typerää lautasantennia päässä ja ulkoillessa aina tilanteen mukaan jonkinlaista suojaa pöpöjen ja haavan nuolemisen estämiseksi. Kaikki vauhdikas on ehdottoman nounou. Lisäksi sataa ensilumi, eikä koira ihan hepposin perustein ryhdy pitkiin paikallamakuu -harjoituksiin tai istumisiin, koska "pallit jäätyy." Lohduttaudut ajatuksella, että nyt on parempi hetki ensilumelle, kun sitten parin viikon päästä varsinaisena koepäivänä.

Autan sen verran, että vastaus A ei ole tällä kertaa se mitä haetaan. Saatte itse päätellä loput. Pidetään peukut pystyssä, että koira muuttaa mielensä Mongoolian suhteen tai sen rikkonainen kannusvarvas ei lähde tulehtumaan!