Hyvää Joulua

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2014 kaikkille tutuille ja tuntemattomille Lemmikkivaunun seuraajille! 

Tänä vuonna ei ainakaan Etelä-Suomessa pomputella koiria syvässä hangessa, mutta hauvat nauttivat varmasti  myös yhdessäolosta, lempeästä ja rennosta ilmapiiristä sekä suurista ja maukkaista puruluista. Hemmotelkaahan itseänne ja toisianne!

Iloisin jouluterveisin Jenna,
 sekä Remu, Into, Elna ja bubut Nuppu ja Roina.

Syystuulia

Meille kuuluu hyvää. Ajan kulku on jotain todella käsittämätöntä - vastahan oli kevät, ja nyt jo huokaillaan menneen kesän perään. Seuraavaksi valmistaudutaan talveen ja kaivellaan taas niitä lumikenkiä ja suksia esille. Tosin minä en missään vaiheessa ehtinyt huomaamaan talven katoamista, joten sukset odottaa vieläkin hiihtolenkkiään ulko-oven vieressä. Jep. Monot olen sentään ottanut jaloista pois jo kuukausia sitten, vaikka hidas hämäläinen olenkin.

Nyt on siis syksy. Iltalenkit täällä valaisemattomilla teillä eivät ole pelkästään hämäriä, vaan ihan pilkkopimeitä ja sysimustia. Pidän koirieni remmeistä tiukasti kiinni ja oletan, että koirat johdattavat minua hiekkatien suuntaisesti eteenpäin - sillä illan tullen täällä ei näe edes omaa nenäänsä. Mietin, kulkeekohan näin pimeällä muita, vai törmäämmekö lopulta yllättäen vastaantulijaan.

Syksy on tuonut mukanaan muutakin, kuin pilkkopimeät illat. Vaikka alun kuva saattakin olla harhaanjohtava, kiukkuiset ja vähemmän kiukkuiset hoitolapset ovat palanneet sinne mistä tulivatkin - vakituista lauman lisäystä eivät siis syystuuletkaan ole tuoneet, mutta jotain muuta jännittävää kuitenkin.

Kaikkien (jopa minun) yllätykseksi meidän maalaisrotista tulee kuun vaihteen jälkeen kaupunkilaishiiriä. Uutinen on yl-lät-tävä etenkin minulle, visusti ihmisiä karttavalle, maalaismökissään huvikumpuelämää viettävälle hullulle koiranaiselle, joka on ollut varsin tyytyväinen eloonsa mökin rähjässään, jonne ei ihan aina pakkasilla kantaudu juoksevaa vettä, ja jossa vetää vähän joka nurkasta, mutta jossa vietetään silti - ah - niin rattoisaa elämää. Koirien kanssa tässä on ollut mutkatonta ja muutenkin mukavaa elellä, ja olemmekin viihtyneet nykyisessä paikassamme hyvin jopa yli 4 vuotta.

Seuraavan haasteen koordinaatteina ovat lähiö ja rivitalo. Otan kuitenkin haasteen suurella mielenkiinnolla vastaan, vaikka koirien osalta löysäily päättyykin kuin seinään. Koirilla on edessään radikaali kurin palautus, ja minä opettelen suoristamaan otsani pitkän työpäivän jälkeen, jotta tulevat naapurit rohkenevat tervehtimään minua pihapiirissä. Tosin, en ole vielä aivan varma haluaako kukaan tervehtiä sen perheen edustajaa, joka tuo rivitaloasuntoonsa kerta heitolla kolme typerää maalaiskoiraa, mutta aion ottaa asiasta selvää ja raportoida siitä sitten tännekkin.

Odotan muuttoa innolla. Tiedän, että koirat ovat sopeutuvaisia eläimiä ja luotan omiin nelijalkaisiini. Olen silti hiukan epäileväinen tulevan naapuruston suhteen, joten olen pyöritellyt muuttopäivään kohdistuvaa ajatusta mielessäni. Ennakkoluulojeni mukaan se, että omistamme kolme koiraa, aiheuttaa naapurustossa kauhistusta sekä selittämättömiä ennakkoluuloja ja kuvitelmia. Meinasin, että voisin ottaa omien koirieni lisäksi kaikki meillä hoidossa olleet koirat mukaan uudelle asunnolle ensimmäisinä päivinä niin, että naapurit todella pyörittelisivät silmiään ja haukkoisivat henkeään seinän toisella puolella (ei siitä karvan määrästä, vaan siitä järkytyksen määrästä). Sitten ryhtyisinkin palauttamaan hoitolaisia, ja naapurit saisivat ilokseen huomata, että meillä on vain kolme koiraa. Sen jälkeen meidät varmaan otettaisiin avosylin vastaan uuteen pihapiiriin, eikä kukaan olisi enää kauhuissaan, sillä loppujen lopuksi kolme on kuitenkin paljon vähemmän kuin viisi, kuusi tai seitsemän koiraa - eikä meidän perhe olisi loppujen lopuksi ollenkaan niin hullunkurinen, kun kaikki aluksi luulivat.

Miksi jatkossakin pitäydyn koirissa...

Tänäaamuna lenkkeillessäni Inton kanssa tuttuja autotienreunoja totuttuun tapaan meitä vastaan tuli penkkarirekka. Reilu kolme vuotta sitten muuttaessamme nykyiseen asuinpaikkaamme suurien autojen (ja ohikiitävien junien) ohitukset olivat yhtä tuskaa koiran kanssa, joka halusi tapella kaiken vastaantulevan ja riittävän suuren  kanssa - tähän tarkoitukseen ei siis missään vaiheessa kelvannut seurakoirat ja kylän kissat vaan varteenotettavia tappelukavereita oli nimenomaan roska-autot, linja-autot, rekat ja muut vastaavat. Koska meillä päin ei tunneta käsitettä "kävelytie" ohitukset olivat aina vähintäänkin mielenkiintoisia nuoren koiran taistellessa autoteiden reunoilla vastaantulevaa liikennettä vastaan.

Sellainen tilanteemme oli kolme vuotta sitten. Koulutuksen ja kuluneiden vuosien myötä koiran suhtautuminen suuriin liikkuviin objektiiveihin on normalisoitunut ja pahat tavat ovat jääneet kokonaan unholaan.

Tänään kohdatessamme tienreunassa peräti kaksi perättäistä penkkarirekkaa lähtötilanne kolmen vuoden takaa palautui sekä minun, että koiran mieleen. Kun koira tajusi hitaasti meitä lähestyvän "laivueen" joka kantoi mukanaan möykkäävää ihmisjoukkiota se loi epäluuloisen katseen ensiksi rekkaan ja sitten kysyvästi minuun. Tuntui siltä, että koira kysyi kuinka menettelemme tänään tällaisessa tilanteessa.

Katsoin riemuissaan kiljuvia abeja ja totesin koiralle, että homma on ok - kyseessä on vaan teurasautot, jotka kuljettavat kuormaansa, jotta huomennakin kauppoihin saadaan tuoretta koiranruokaa. Into katsoi minuun hyväksyvästi ja jatkoi koiramaista ja huoletonta eloaan kuin sanoen "jeejee, teurasautoja."

Kotimatkalla mietin, että harvinaisen vääristynyt huumorintajuni lienee yksi niistä hyvistä syistä, miksi jatkossakin pysyttelen koiranomistajana ja kieltäydyn harkitsemasta jälkikasvun hankkimista. Väitän, että häntäänsä iloisesti heiluttava koira on parempi vaihtoehto, kuin pieni järkyttynyt ihmismieli.

Hyvää 

ystävänpäivää  

kaikille!

Me palailemme taas, kuun kiireiseltä helmikuulta ennätämme!

Vuoden viimeiset

Taas sitä viedään - vuoden viimeistä päivää. Muistan kun eilisen kasarmilla vietetyn uudenvuoden, kun pojat kalasteli liköörikarkkien sisuksia ja valittelivat surkeaa kohtaloaan. Samassa veneessä oltiin kaikki, tänävuonna tuntuu astetta vapaammalta. Ihan hyvä näin.

Kulunut vuosi oli melkoista pyöritystä. Koin paljon asioita, joita en uskonut kohtaavani vielä pitkään aikaan. Ja jos joku olisikin kertonut etukäteen kaikesta, mitä vuoden 2012 aikana tulee tapahtumaan, olisin varmaan pyöritellyt silmiäni ja naureskellut vaivaantuneena.

Alkuvuodesta ensimmäinen yllättävän nopeasti edessäni ollut asia oli kotiutuminen asepalveluksesta. Vaikka palveluspäivät toisinaan olivatkin tuskaisia paitsi fyysisesti, erityisesti myös henkisesti, en vaihtaisi kokemaani pois ja täytyyhän se myöntää - kavereita (ja palveluksen aikaista koiraa!!!) jäi ikävä. Kun asut raivostuttavien apinoiden kanssa samaan tilaan sullottuna useiden kuukausien ajan, alat lopulta pitämään niistä. Karua, mutta totta.

Seuraavaksi huomasinkin kantavani toimitusjohtajan viittaa harteillani. Perustin yrityksen melkein heti kotiuduttuani. Jouduin yrityksen myötä opettelemaan valtavan paljon uusia asioita ja oppiminen jatkuu varmasti vielä pitkään. Kärsivällisyyttäni, unenlahjojani, ja jopa osaamistani ja parisuhdettani on koeteltu uusien kuvioiden myötä enemmän kuin koskaan, mutta luulen, että pikkuhiljaa ollaan jo voiton puolella. Vuosi 2013 on todellinen näytön paikka ja samalla kun odotan sitä hirvittävän innoissani ja jännittyneenä, minua myös hirvittää ihan suunnattomasti. Pitäkää peukkuja!

Kesä oli tavallaan leppoisa, mutta taloudellisesti todella raastavaa aikaa. Harrastin pienellä budjetilla puutarhanhoitoa sen, minkä paperihommilta ehdin. Into kävi luonnetestissä yllättävin tuloksin ja sain hirveästi uutta puhtia treenailuun, josta pidin pitkään taukoa. Armeijan koiratouhut saivat pääni pyörälle niin, että olin hetken aikaan haluton tekemään mitään omien koirieni kanssa, vaikka aina toisinaan touhu inspiroikin entistä kovemmin.

Sitten rytisi ja kunnolla. Lokakuussa jouduin hyvästelemään Rompun. Se oli melkoinen kolaus. En olettanut sen hetken tulevan vielä pitkään aikaan, vaikka koiran kunto olikin heikentynyt huomattavasti armeijaan lähtöni jälkeen.

'Cause everybody needs someone that they can trust

And you're somebody
That I found just in time

Rompun jättämä aukko on ihan mielettömän suuri, eikä kukaan tai mikään ikinä tule korvaamaan sitä. On uskomatonta ajatella, miten paljon yksi pieni koira voikaan vaikuttaa ihmisen elämään.

Loppuvuosi sujui rauhallisesti. Treenasimme Inton kanssa BH-koetta ja taipumuskoetta varten tavoitteenamme korkata molemmat tulevan kevään tai kesän aikana ja treenaaminen jatkuu edelleen. Vanhempani ottivat pienen sekarotuisen koiranpennun, joka on hulvattoman hauska ja persoonallinen terrierin alku. Sellainen kilon kirppu tuo hiukan uudenlaista kontrastia meikäläisenkin koiraharrastukseen ja käsitykseen koirasta eläimenä. 

Ensivuonna tapahtuu taas. En uskalla edes arvuutella, mitä kaikkea. Toivottavasti vuosi on suotuisa. Inton kanssa käydään kurkkaamassa BH-koetta ja taippareita, kävi miten kävi. Elnan kanssa oleilu ja elely jatkuu - ehkä meillä on joskus sellainen suhde, että pystyn haaveilemaan sen näyttämisestä jollain treenikentällä. Haku houkuttelisi ketterän ja itsenäisen menijän kanssa, mutta raitapaita taitaa olla vähän turhankin itsenäinen siihen hommaan, ainakin vielä.
Inton kanssa toivottavasti palataan pelastushaun pariin oikein kunnolla ja toivon, että huhtikuussa 10-vuotta täyttävä Remu elelee tulevankin vuoden terveenä ja hyväkuntoisena.

Joulutervehdys

Koirat ovat pomppineet itsensä väsyksiin hangessa, kanit maistelevat varovaisesti niiden häkkiin laittamiani kuusenoksia ja meillä tuoksuu joululta siistin kodin, hyasintin ja joulukuusen ansiosta.

Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin joulukorttiin, mutta loppujen lopuksi hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta on se, jota haluan teille kaikille toivottaa! Toivottavasti vuosi 2013 tuo mukanaan paljon ihania hetkiä, onnekkaita sattumuksia ja toteutuneita unelmia! Ihanaa joulunaikaa kaikille!

Hupsista saatana

Hupsista! Niinhän siinä sitten kävi, että mekin hypättiin Blogspotin puolelle. Jatkossa siis Into & Elna + muutama muu löytyy lemmikkivaunusta, koska loppujen lopuksi huomasin kirjoittavani paljon muustakin, kuin pelkästään Intosta ja Elnasta. Mutustellaan uutta nimeä ja blogipohjaa rauhassa ja toivotaan, ettei tämä koidu suureksi shokiksi meidän vaatimattomalle lukijakunnallemme. Tämä jymyuutinen ei kuitenkaan anna aihetta moiselle otsikoinnille, joten avataanpa vähän...

Torstain tottistreenit meinasivat koitua koirakärryni Kangoon tuomiopäiväksi, mikä olisi pitänyt tietenkin jo aavistaa etukäteen. Voin kertoa, että jos maanantai hipoo täydellisyyttä, takaiskuja on luvassa viimeistäänkin loppuviikosta! No, enpähän ole koskaan aiemmin kertonut kahdelle poliisille, kuinka illan treenit upottavan märällä suota muistuttavalla nurmikentällä sujuivatkaan...

Olin jo treeneihin lähtiessäni väsynyt ja vedoton, mutta koska meidän treenirinki pyörii taas ja se BH:kin siellä jossain häämöttää, en voinut antaa itselleni periksi vaan vetelin reippaasti uskolliset töppöset jalkaani pimenevään ja sateiseen marraskuun iltaan.

Koiralta ei paljoa voinut odottaa, kun nurtsi oli niin märkä, että ei voi istuu ku pallit kastuu, ja kentän reunalla joku toinen porukka huudatti nuorta sakemmannia hihalla. Ajattelin kuitenkin ottaa kaiken irti häiriötreeneistä ja vaadin koiralta laiskasti, palkaten superisti. Toimi ihan kivasti, mutta kyllä sen märän nurtsin tassujen alla vaan huomasi. Lisäksi koiran katse oli vähän harhailevaa, joten pidettiin treenit omalta osaltamme lyhyinä, jottei sotketa enempää aina toisinaan hiukan ontuvaa katsekontaktia. 

Heitin koiran autoon, hyppäsin kuskin paikalle, käynnistin auton, peruutin metrin tai pari ja ryhdyin kaartamaan pois kuoppaiselta ja huonokuntoiselta parkkipaikalta, kun yhtäkkiä tömähti. Ajattelin alkujaan, että survasin varmaan jostain niistä parkkiksen lukuisista kuopista (tai rotkoiksi sellaisia kai jo kutsutaan) ja ihmettelin, menikö käsijarru päälle vai mitä ihmettä oikein tapahtui. Sammutin auton, ajoin jähmeästi liikkuvaa tilaihmettä hieman taakse ja eteenpäin, toisinaan pysähdellen ränkyttämään käsijarrua, kunnes matka sitten tyssäsi ihan kokonaan ja auto ei liikkunut enää mihinkään suuntaan. Kaasuttaessa eteen tai taakse auton pyörät vain pyörivät tyhjää sutien rapaisessa mutamaassa ja kura lensi. Great. 

Koska autollani on ollut taipumusta mm. tiputtaa pakoputki tollerileirillä Jämsässä noin 132 kilometrin päässä kotoa, sekä sivuovi samaisessa paikassa mutta eri vuonna ja eri yhteydessä, odotin todella mitä tulisinkaan seuraavaksi näkemään, kun pomppasin ulos autosta ja suuntasin tutkimaan mikä esti matkani jatkumisen.

Niin. Olisinpa halunnut nähdä ilmeeni kun tajusin, että oikean etupyörän vieressä auton alla on puoliksi laho puolentoistametrin mittainen puupölkky, joka oli maannut pitkin pituuttaan parkkipaikalla ja juuri sen verran lähellä autoa jo lähtötilanteessa, ettei sitä mitenkään voinut nähdä ohjaamosta. Se oli sitten tarrautunut matkaan mukaan muutamaksi metriksi ollessaan liian suuri ylitettäväksi, ja lopulta se sitten sopivassa kuopassa esti koko matkan jatkumisen.

Jos olisi ollut yhtään valosampi ilta tai jos olisin ollut enemmän hereillä, olisin kyllä varmaan huomannut sen jo lähtiessä. Mutta ei. Nyt Kangoo keikkui puutukin päällä ilmassa niin, ettei yksikään rengas tainnut kunnolla koskettaa maata. Ainakaan kumpikaan etupyöristä, mitkä ovat melko oleellisessa asemassa auton ollessa etuvetoinen. No, ne renkaat jotka hipoivat maata roiskuttivat ainoastaan mutaa, sillä koko auto oli tyssännyt keskelle pehmeää liejukkoa.

Hetken selvittelyn jälkeen sain vakuutusyhtiöltä tiedon, että mahdollista korvausta varten (tuli se sitten kaupungilta tai vakuutusyhtiöltä) tarvitsen poliiseilta virallisen raportin tapahtuneesta ja ai niin, "voit muuten alkaa soittelemaan sitä hinaajaa paikalle jo." Seuraavaksi soitin hätäkeskukseen, koska jostainhan ne poliisitkin oli tilattava, enkä tietenkään osannut mainita tapahtumapaikkaa sen paremmin, kuin, että se kenttä jossa poliisikoiriakin treenataan ja se sanavalinta meni kuulkaas nappiin, meinaan hätäkeskuksen päivystäjäkin tiesi heti tarkalleen mitä paikkaa tarkoitan. Virkapukuisilla sedillä kesti 40 minuuttia saapua tapahtumapaikalle. Pätevänä likkana lenkitin Elnan siinä odotellessa. Juuri kun olin vaihtamassa hihnan päähän Intoa, näinkin, että mustavalkoinen pakettiauto alkoi lähestymään treenikenttää.

Sitten sain demonstroida tapahtumien kulun poliiseille. Esitin parhaani mukaan peruuttavaa puolipakettiautoa ja sen sijaan, että he olisivat keskittyneet yhä hiekalta erottuviin peruutusjälkiin, he häikäisivät taskulampuillaan silmäni. Mietin jälkeenpäin, että luulivatko minua humalaiseksi vai eivätkö ennen olleet nähneet tyttöä, joka ei meikkaa pilkkopimeässä pidettäviä sateisia tottistreenejä varten. Oli miten oli, seuraavaksi esittelin ajokorttia poliisiauton takatilassa ja kerroin, että oikeastaan treenit oli alusta loppuun ihan perseestä ja nyt vielä tämä. Poliisit puolestaan valistivat, että lain mukaan aina autolla lähdettäessä on tehtävä ajoonlähtötarkastus ja lupasin, että jatkossa kierrän auton vähintäänkin kolmeen kertaan, kun lähden vaikkapa kaupan pihasta ja vilkaisen vielä auton allekin, niin kuin käsky kävi. 

Laho puupölkky saatiin auton alta lopulta vanerilevyn ja hallitunkin avulla, kiitos vaan isälleni. Mitään vaurioita ei ainakaan vielä ole ollut havaittavissa (autossa, omat henkiset mustelmani kirveltävät sitäkin enemmän peruutellessa missä tahansa), mutta Renaultin lopullinen terveystarkastus onkin vielä edessä.

 Ja voin sanoa, että jos jo lähtiessä oli väsynyt ja vetämätön olo, niin sitä se vasta olikin sitten, kun viimein pääsin kotiin ja sain villasukat jalkaani.

"Onhan meillä noita kotonakin."

Totesi Into, kun se tapasi eilen ensimmäistä kertaa yllä olevassa kuvassa poseeraavaan pennun, Wilhelmiinan. Se on siis se vanhemmilleni kuuluva koira, joka oikeastaan on kavereiden kesken ihan vaan Milli.

Vaikutti tosiaan siltä, että Into piti vajaan kahden kilon painoista pentua minä tahansa nursuna, ja nursu taas on määritelmä kaikelle kanin ja marsun tapaiselle.

Pienen pieni Milli oli kovin kiinnostunut Intosta ja kutsui sitä jopa leikkiinkin, mutta marsunkaltainen eläin ei olisi vähempää voinut kiinnostaa punaturkkista koiraa, joka yritti parhaansa mukaan selvittää, mistä kaikki tämä koiran haju ja nämä mielenkiintoiset lelut ovat ilmestyneet. Näytti siltä, että se ei noteerannut Milliä ollenkaan koirana. Melkoinen loukkaus pienen koiran arvolle!

Elnasta puolestaan löytyi taas se sama puoli, jonka olin bongannut siitä aiemminkin. Se oli ihan häkeltynyt, mutta selvästi ihastuksissaan pikkuisesta. Se käyttäytyi asiallisesti ja sopivan välinpitämättömästi pentua kohtaan (koska parasta sen mielestä olivat tietenkin pienen pieni vesikippo ja kaikki hauskat minikokoiset lelut), mutta kyllä sitä pentu selvästi myös kiinnosti - Elna nuuskutteli Millin turkkia tarkasti ja jopa lipaisi tätä. Milli lätki itseensä nähden jättikokoista Elnaa suruitta tassullaan, eikä muutenkaan vierastanut tai arkaillut yhtään isompia koiria.

Paljoa paremmin maanantai ei olisi voinutkaan sujua! Rennon, mutta tehokkaan työpäivän jälkeen olin pyörähtänyt kotona vain sen verran, että sain vaihdettua vaatteet ja haettua koirat ja treenitarpeet messiin, ja tämän tehtyäni suuntasin koplan kanssa treenaamaan yhdessä Pian ja bc Manan, sekä yhden uuden koirakon kanssa.

Mun hieno BH-koe suunnitelmahan meni sitten ihan plörinäksi, tavoiteaikataulun mukaan meidän olisi pitänyt viime viikonloppuna olla ihan täydellisessä kuosissa, mutta kappas vaan, kun eteentulossa on edelleenkin käytössä käsiavut ja paikallaolossa koiran katsekontakti suuntaa milloin minuun ja milloin kaikkeen ihan muuhun... Hupsista! Tänään tehtiinkin sitten paikallaoloa superpalkalla (palkkalautasen avulla) siten, että koira vapautui vasta intensiivisestä ja hyvästä kontaktista herkuttelemaan. Lisäksi otettiin vähän seuraamista ja henkilöryhmän tynkää. Eteentulon käsiapuja ja paikallaolon katsekontaktia sekä häiriötreeniä lukuunottamatta kokonaisuus alkaa olemaan kuitenkin melkolailla paketissa ja pienen hienosäädön myötä ollaankin jo ihan varmasti koekunnossa!

Treenien jälkeen käytiin tosiaankin kylässä vanhemmillani morjenstamassa pientä Milliä. Alunperin Remun, joka oli koko ajan kotona pomppinut perässäni ryntäillessäni huoneesta toiseen reppua pakatessani, oli pitänyt jäädä kokonaan kotiin, mutta nyt se olikin sitten mukana autossa, kun se oli eteisessä sitten loppujen lopuksi kaikkein innokkaimman näköinen lähtijä. Mutta autossa odotteluun se saikin tyytyä, mitä tuli treeneihin ja pennun morjenstamiseen. Treenien missaamista nyt ei varmaan täydy paljoa selitellä, mutta pennun tapaamisenkin Remu joutui jättämään väliin, koska no, edelleenkään terrierin ajatusmaailmaa ymmärtämättä en tiedä, miksi juuri meidän Remu sattuu olemaan ainoa tuntemani uroskoira, joka ei ollenkaan väistä pikkupennun hajua vaan ryhtyy heti, kröhöm, hommiin ja itse asiaan, vaikka kyseessä olisikin vain 8 viikon ikäinen penneli. Niin, siis muodollisuudet jätettiin tällä kertaa väliin terrierin osalta ja Remu saa tavata Millin sitten, kun pikku kaverilla  varmasti on kanttia väläyttää kulmahammasta ahdistelevalle terrierille.

And if you go, I wanna go with you

Ikävä kalvaa. Hain tiistaina Rompun tuhkat ja jotenkin olin alitajuntaisesti odottanut, että kun astun tuttuun aulaan ja haen koirani kotiin, saan käsiini jotakin muuta kuin nimellä varustetun pienen pahvilaatikon.

Niin siinä kuitenkin kävi. Epätodellisuus. Samalla reissulla palautin eläinlääkäriasemalle Rompun lääkkeet ja neulat, joita ei enää tarvittu. Hiljaisessa ja hämärässä aulassa yksinään työskentelevä surullisen ilmeetön eläintenhoitaja jäi kaikessa hiljaisuudessa tuijottamaan perääni, kun kävelin pimeälle ja sateiselle parkkipaikalle pahvilaatikko kainalossani. Asettelin sen apukuskin paikalle viereeni (voi kuinka Romppu rakastikaan etupenkillä matkustamista) ja samalla kun käynnistin auton, tunnistin radiosta soivan tutun huilusävelmän. Celine Dionin My Heart Will Go On olisi saanut luvan soida milloin tahansa muulloin, kuin juuri sillä hetkellä. Kohtalo tekee toisinaan hassuja asioita. Biisi alkoi soimaan juuri ensisävelmistä ja radion henkilökunta ei tuupannut sitä loppusuoralta alkaen täyteen juontoa tai mainoksia, vaan antoi sen soida loppuun saakka kaikessa rauhassa. Selvisin kotiin siitäkin huolimatta, että silmäni olivat kyynelten sumentamat. Oli varmaankin korkea aika ihan oikealle surulle ja siitä eteenpäin se ei olekkaan jättänyt rauhaan.

Kirjoitin Rompun kuolemasta eräälle aktiiviselle keskustelufoorumille, jossa kukaan ei kuitenkaan kommentoinut asiaa miltein vuorokauteen. Lopulta sain kommentin, ettei tällaisia juttuja haluta lukea, koska se on kuin kääntäisi veistä haavassa. Niinhän se varmasti on. Moni muukin on menettänyt rakkaan lemmikkinsä. Ja minäkin luulin, ettei Nikin kuoleman jälkeen enää mikään tunnu miltään. Vaan tässä sitä taas ollaan, keskellä kirveltävää surua ja sitä on itsekkään vaikea käsittää, miten lemmikkieläimen kuolema voi satuttaa näin paljon.

Läsnä on paljon muutakin kuin suru. Nyt kun perhepiiriin kuuluu koiranpentu, jonka tulisi kasvaa tasapainoiseksi ja hyväksi koirakansalaiseksi todella harmittaa, ettei meillä ole Romppua. Romppu oli niin luonteva kaikkien koirien kanssa, aina niin määrätietoinen ja rauhallinen. Se olisi erinomaista seuraa koiranpennulle, joka syntyi pentueen ainoana pentuna ja joka ei ole puuttuneiden sisarustensa myötä saanut oppia mitään koirien elekielestä.

Toisinaan toivon, että koska Romppu on auttanut Inton ja Elnan kasvatuksessa, ja ollut läsnä niiden ollessa pikkupentuja, ehkä nuo kaksi kantavat mukanaan jotain Rompusta. Ehkä Romppu on opettanut niille jotain koirana olemisesta. Toivon niin.

Otsikko on muuten System Of  A Downin biisistä Lonely Day. Olen nimennyt nettialbumiini biisin mukaan kaksi kuvaa vuonna 2006, And If you Go ja I Wanna Go With you. Molemmat on otettu varmaan joskus silloin, kun olin 16 vuotias.

Bananas are for monkeys

...ja varpaat ja kaikki muu alle 20 sentin korkeudessa oleva kuuluukin sitten työhuoneella puuhailevalle uudelle maskotille, vanhempieni bichon-yorkki sekoitukselle Wilhelmiinalle. Siinä on kokonaiset 1 kg ja 200 grammaa koiraa ja pörhöistä pohjavillatonta turkkia!

Kyllä sitä itse kukin on sulaa vahaa tämän jälkeen, ja meikäläiselle henkilökohtaisesti tämä onkin yllättävän avartava kokemus, kun en aiemmin ole ymmärtänyt pienten seurakoirien päälle sitten yhtään. Loppujen lopuksi - voiko olla parempaa keksintöä, kun sylissä viihtyvä lelukoiralta näyttävä vaivaton ja kevyt nappisilmä?

Kuinkas sitten kävikään

BH-koe häämöttää uhkaavasti parin viikon päässä. Se on joka hetki lähempänä. Mikä on todennäköisintä, mitä nyt voi tapahtua?

A. Koira kehittää itselleen ihan mielettömän moottorin, oppii uudet asiat ennätysnopeasti ja vanhat tutut liikkeet suoritetaan entistäkin vauhdikkaammin ja siistimmin. Vau, tätä on ilo katsella!

B. Koiralle kasvaa kärsä ja siivet, ja se lentää työpäivän aikana auki jääneestä ikkunasta salaa Mongooliaan. Parin päivän päästä saat siltä postikortin, jossa se poseeraa uuden perheensä kanssa ja kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Lopussa se toivottaa hyvää jatkoa ja kertoo, ettei aio tulla takaisin.

C. Koiralta repeää kannusvarvas, eikä ilkeän haavan takia koiran kanssa voi tehdä mitään liian vauhdikasta, ettei se repeä enempää tai ärsyynny. Kotioloissa sillä pidetään typerää lautasantennia päässä ja ulkoillessa aina tilanteen mukaan jonkinlaista suojaa pöpöjen ja haavan nuolemisen estämiseksi. Kaikki vauhdikas on ehdottoman nounou. Lisäksi sataa ensilumi, eikä koira ihan hepposin perustein ryhdy pitkiin paikallamakuu -harjoituksiin tai istumisiin, koska "pallit jäätyy." Lohduttaudut ajatuksella, että nyt on parempi hetki ensilumelle, kun sitten parin viikon päästä varsinaisena koepäivänä.

Autan sen verran, että vastaus A ei ole tällä kertaa se mitä haetaan. Saatte itse päätellä loput. Pidetään peukut pystyssä, että koira muuttaa mielensä Mongoolian suhteen tai sen rikkonainen kannusvarvas ei lähde tulehtumaan!

Hetki vain aikaa on

Se, että Romppu on poissa, on koko ajan niin läsnä, että en haluaisi korostaa sitä kirjoittamalla siitä. Viimeiset kolme vuotta ovat osoittaneet, miten auttamattoman lyhyt onkaan se hetki, minkä koiriemme kanssa vietämme. Se on väärin.

Vaikka Rompun askellus olikin ehkä vaihtunut iloisesta kipityksestä laiskempaan raahustukseen sen jälkeen, kun sillä alkoi ilmetä terveysongelmia, se oli loppuun saakka ikuinen lapsi. Sen hassut aivoitukset ja pentumaiset elkeet säilyivät loppuun saakka - kunnes tila sitten romahti. Viimeisen kuukauden aikana meiltä kysyttiin kahdesti, onko se pentukoira. Ensimmäisen kerran silloin, kun se otti vieraamme vallattoman iloisesti vastaan ja toisen kerran silloin, kun se otti vieraamme riemastuneena vastaan, varastaen samalla tämän kädestä hansikkaan ja tanssien sen kanssa sille ventovieraan ihmisen ympärillä.

- Tämä taitaa olla ihan nassikka vielä?

- Ei, on se jo kymmenen. Romppu, tänne se hanska, anna tänne se!

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin painajaiseen: se oli puhelu äidiltäni. Varttia myöhemmin olin keponi kanssa eläinsairaalalla, jossa vanhempani ja Romppu jo odottivat. Meiltä ei aja eläinsairaalalle kuin muutaman minuutin.

Eläinlääkäri kertoi elimistön romahtamisesta, esitteli taulukkojaan ja kertoi, ettei vaihtoehtoja ole. Seuraavassa hetkessä silitin rakasta ystävääni tietäen, että se olisi viimeinen kerta. Kaikki tapahtui niin yllättäen ja nopeasti, että en oikein tiedä, oliko se unta vai ei.

Puoli kolmen aikoihin yöllä minä ja kepo olimme taas kotona.  Olin alkanut voimaan pahoin eläinlääkärillä. Sen lisäksi, että tuntui, että sisälläni on suuri musta möykky, kurkkuani kuristi, oksetti ja päätä särki. Järki ymmärsi, sydän ei. Tuntui ihan tajuttoman pahalta luopua. Ei sinä yönä tullut nukuttua. Aamulla oli entistäkin sekavempi olo. Mitä on tapahtunut? Onko pappakoira todella poissa?

Painajaismaiset muistikuvat eläinsairaalasta tukkivat mielen. Koska Romppu ei ollut yli vuoteen asunut luonamme, sen poissaolo ei koko ajan tuntunut arjessa niin konkreettiselta. Silti sen poissaolo oli niin läsnä, että järjestelin koko viikonlopun itselleni jotain tekemistä. Siivosin, lenkkeilin, touhusin ja lopulta kävin hakemassa kirjastosta elokuvia, jotta saisin ajatukset muualle. Tuntuu pahalta kohdata omat tunteensa, mutta nekin täytyy joskus kohdata. Sitä tunteiden sekamelskaa on mahdoton kuvailla, vielä mahdottomampi käsittää. Ymmärrän nyt, että ei ole enää huolta pappakoirasta. Ei enää pidä miettiä, milloin on oikea aika. Kivut ovat poissa ja pappakoira on vapaa. Ohi lipuneiden päivien myötä olen huomannut, että se on todella poissa. Vanhempieni kotona sijaitsevan työhuoneeni nurkasta ei enää kuulu puhinaa, eikä iloista hännänhuisputtajaa näy missään. Kukaan ei tule keittiöön tuijottamaan jääkaappia varmuuden vuoksi samalla, kun itse käyn hakemassa teetä.

On ihan totta, että koti lämpiää koiran sydänlämmöllä. Niin lämpiää työpaikkakin, jos sellaiseen on tottunut.

Luulen, että suru tulee sitten pikkuhiljaa perässä. Kun aurinko pilkottaa pilviverhon lomasta tai kun syystuuli leikittelee puiden lehdillä - sitten, kun huomaan, että toinen meistä on todella poissa ja ymmärrän, ettemme enää tässä maailmassa kohtaa. Nyt taidan olla vielä hieman shokissa. Ei sellaisesta luovuta ihan helposti, jonka kanssa on kohdannut ja jakanut maailman kaikkine iloineen ja suruineen. Olin 12 vuotta, kun sain Rompun. Luottokoirani, mammanpojan. Huomionkipeän vauvakoiran.

Toisinaan se oli kärsivällinen ja viisas, mutta ruuan tullessa kysymykseen se oli varsin kärsimätön ja nopea liikkeissään. Minun ja keponi ensitreffien aikaan löysimme sen lurjuksen yllättäen olohuoneen pöydältä syömästä tortilla-aineksia suoraan kiposta! Siinä se seisoi keskellä pöytää ja veti paprikaa sisuksiinsa niin nopeasti kuin pystyi. Samalla taktiikalla se söi sen kokonaisen raakaluun, josta myöhemmin kaikki ongelmat taisivat saada alkunsa. Tortillapöydältä pihistetyt paprikanpalat jättivät varjoonsa niin tarjolla olleet kanasuikaleet kuin jauhelihankin - mutta oli yksi, joka jätti paprikanpalatkin varjoonsa. Se oli porkkana, jonka rinnalla kaikki maailman herkut kalpenivat Rompun silmissä. Mikään ei voittanut porkkanoita, eikä mikään voinut koskaan tulla porkkanoiden ja Rompun väliin. Niitä sen oli pakko saada, tarkoitti se sitten täsmäiskua jääkaapin oven väliin juuri oikealle hetkellä, tai sitä, että sen oli kiivettävä heinäpaalin ja purupussin kautta pöydälle hakemaan niitä. Toisinaan se ahtautui kanihäkin pienestä luukusta sisään, jotta se sai vietyä suoraan kanin nenän edestä sen, mikä sille kuului. Tai oli kuuluvinaan. Sellainen se oli, meidän Romppu. Pieni röyhkimys. Voisin kertoa siitä loputtomasti. Se oli erityisen taitava muiden koirien kanssa, ja työskentelikin suurta kiitosta saaden paikallisen ongelmakoirakouluttajan avustajakoirana vuoden 2010 tietämillä. Käytin sitä myös itse avustajana tilanteissa, joissa jonkun toisen koiran käyttäytymiseen oli saatava logiikkaa. Rompun horjumaton itseluottamus, rauhallisuus ja maltillisuus teki siitä täydellisen avustajakoiran. Ja elämänkumppanin.

Se oli ollut siinä jo niin pitkään, ettei sen olemassaoloa oikein osannut koskaan kyseenalaistaakkaan. Minun Romppuni. Vaikea uskoa, että tämä todella menee näin ja aikoo jatkossakin mennä.

Romppu
20.02.2002 - 20.10.2012

Sammakkoprinsessan onnenpäivä

Meillä on ollut hieman pantapulmia. Koirat kävivät lauantaina sänkipelloilla oikomassa jalkojaan, ja vaikka yritin tasaisin väliajoin varmistella, että molempien pannat pysyvät kyydissä, niin kas vain - sen jälkeen, kun Elna oli heittänyt korkeassa sängessä muutaman kuperkeikan ja juossut vielä kaaressa kilometrin kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin ilmansuuntiin, oli hattutemppu tehty ja niin pelto söi hyvän, vuosia käytössä olleen suuresti rakastamani ketjupannan. Yyh!

Se oli kaikin tavoin hyvä panta. Kaikkien suuresti kauhistelema ja vihaama "kuristuspanta" teräs-silmukoilla oli kiistaton rakkauteni kohde. Oikein käytettynä täysin vaaraton ja toimiva "kurkkari" oli helppo ja kätevä panta. En ole nähnyt juuri sellaista pantaa missään, paitsi sen kerran, kun törmäsin siihen aikoinaan käytettyjen tavaroiden liikkeessä ja siltä seisomalta myös ostin sen. Siinä oli täydellinen silmukkakoko, se oli juuri hyvän kokoinen panta "isolle" koiralle jolla on pieni pää ja ohut kaula ja se oli juuri se panta, jonka kanssa Elna on oppinut hihnassa kävelyn perusteet ja joka kaulassaan se kuunteli pienimmätkin hihna-avut. Ja josta se ei koskaan karannut ja jonka avulla se oli helppo pitää hallinnassa vaikeimmissakin tilanteissa. Ainakin useimmiten. Ja nyt se on poissa! Eih!

Etsimme pantaa pelloilta kuin neulaa heinäsuovasta ja palasimme paikalle vielä seuraavanakin päivä. Mutta turhaan. Maa oli niellyt pannan.  Oi ja voi!

Vaan onneksi asioilla on tapana järjestyä. Kävin tänään kirpputorilla (vaikka alunperin olinkin koko ajatusta vastaan) ja törmäsin no, en nyt voi sanoa täydelliseen, mutta hyvään ja nättiin, puolikuristavaan nahkaiseen kaulapantaan joka lähti mukaani vaivaisella kahdella eurolla. Siis kaksi euroa uudenveroisesta vaaleanpunaisesta nahkapannasta niiteillä!

Taisi onni potkaista. Pannan sävy on tosi hyvä ja olen oikeasti katsellut nahkaista puolikuristavaa niittipantaa Elnalle jo vuosia, mutta en ole ikinä raaskinut ostaa kallista ja aina ehkä hiukan vääränkin sävyistä pantaa.  Tämä kirppikseltä löytynyt panta on oikea löytö - laatunsa, värinsä, kokonsa ja hintansa puolesta.

Vähän jännitti, että onko panta hyvän kokoinen - puolikuristavista voi olla vaikea sanoa. Kotona Elna ei suinkaan sujauttanut päätään pannasta läpi niin kuin sillä on tapana tehdä, vaan jäi hyvin järjestelmällisesti nuuskimaan pannan sisäpuolet - se on siis ilmiselvästi ollut ainakin joskus jonkun kaulassa. Tarkoin tehdyn tutkimustyön jälkeen Elna huoli pannan kaulaansa - ja se sopi täydellisesti!

En nyt tiedä, onko hempeän vaaleanpunainen oikea väri koiralle, jonka turkin väritystä voisi kuvailla mudassa uitetun viemärirotan väriksi, mutta tämä kelpaa nyt - ja oikeastaan toivonkin, että ihastun ja tykästyn tähän pantaan ja meillä on vielä monta yhteistä vuotta edessämme. Onhan se nyt oikeasti hyvä panta.

Tänään taisi kyllä muutenkin olla Elmerin onnenpäivä. Sen lisäksi, että se pääsi lopullisesti eroon ketjupannastaan eikä joudu edes tyytymään epämääräisiin ja vähän liian isoihin tai pieniin normipantoihin (jotka ovat rumia) se sai kirpparilta tuliaisiksi uuden sammakon! Nykyään pehmoleluilla alkaa olemaan melko paljon hintaa nuhjuisemmassakin kirpparipöydässä, mutta tänään kohdalleni osui muhkea ja turvallisen oloinen sammakko 0,50 eurolla. Elna oli onnesta soikeana hepuloidessaan uuden sammakon kanssa ympäri pihaa ja nyt sillä on kopassaan kokonainen kolmen sammakon kokoelma!
Kuvassa oikealla oleva Grazy Frog jakaa kiistatta lempparipehmojen ykkössijan yhdessä Elnan nuhjuisen pehmohepan kanssa. Elna rakastaa hepan pitkiä raajoja joista on helppo ottaa kiinni ja Grazy Frogissa parasta on se, että kun sitä painaa mahasta se alkaa pärisemään (joskin kovin vaimeasti nykyään). Sillä oli ennen myös liivi, päähine ja lasit, mutta ne ovat ajansaatossa päätyneet pieninä paloina roskikseen. Katsotaan, yltääkö suuren muhkean uutuus-sammakon suosio yhtä korkealle kuin edellä mainittujen - oli miten oli, taipaleensa meillä se taitaa aloittaa pesukoneessa, sillä sen sisäänajo ulkona Elnan hampaissa oli melkoisen raju!

Minä suojelen sinua kaikelta

Olen onnellinen siitä, etten ole ikinä joutunut tilanteeseen, jossa lenkin aikana puskista olisi ihan yöstä syöksynyt vieras ja aggressiivinen irtokoira. Irtokoiria on kyllä tullut vastaan - muutamiakin viimeisen 10 vuoden aikana, mutta olen jostain ihmeen syystä selvinnyt aina kiperistäkin tilanteista laumani kera ilman pahempia traumoja. Oli kyse sitten hyvästä lykystä tai mistä tahansa muusta, olen kiitollinen siitä, etten ole ikinä joutunut todistamaan tilannetta, jossa rakas perheenjäsen silputaan kuoliaaksi silmien edessä.

Kerran lenkillä meidän seurueeseen liittyi collie, joka vaikutti jo ensivilkaisulta täysin vaarattomalta. Vaarattomaksi se sitten osoittautuikin. Collie seuraili meitä jalkakäytävää pitkin saaden vastaantulevat pyöräilijät kiukuttelemaan minulle, että pidä se koirasi kiinni äläkä anna sen juoksennella vapaana. Yksikään heistä ei tahtonut uskoa, että vaikka minulla oli kaksi koiraa mukanani hihnoissa, se kolmas ei enää ollut meikäläisiä. Hauska tapaus. Hetken  vastaantulijoita kiusattuaan koira palasi kiireen vilkkaan siihen pihaan, josta oli meidän matkaan alunperin lähtenytkin.

Aina pihoista tulevat koirat eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet yhtä hyväntahtoisilta. Kerran eräältä pihalta luoksemme pyyhälsi sekarotuinen uroskoira. Vierasta koiraa sen enempää tuntematta voin sanoa, että meillä oli sikäli onnea matkassa, että koira ei päässyt lähestymään meitä missään vaiheessa kohtisuoraa edestä päin (emmekä me sitä), vaan se bongasi minut ja kaksi uroskoiraani vasta sitten, kun olimme jo ohittamassa sen kotitonttia. Olimme siis jo kulkemassa poispäin, emmekä tulleet aiheuttaneeksi vastapelurille tilannetta, jonka se olisi voinut kokea uhkaavaksi tai provosoivaksi. Muistan toistaneeni pari kertaa peräämme kirivälle urokselle "ei tule" -tyylistä mantraa ilman sen ihmeempää välikohtausta - syystä tai toisesta pollea uros kääntyi takaisin kotipihaansa "karkoitettuaan" meidät pois.

Mutta täpäriäkin tilanteita on ollut, oikein kaksin kappalein. Toinen niistä tapahtui silloin, kun seurueessamme oli yhteensä kaksi ihmistä ja kuusi koiraa - jotka olivat kaikki vapaana - samoin kuin yllättäen rannalta meitä vastaan juossut suurikokoinen uroskoirakin. Heti kun tajusimme, että vieras koira lähestyy meitä selkäkarvat pystyssä uristen, kokosimme koiramme lähettyvillemme ja pidimme ne tiukasti käskyn alla samalla, kun karkoitimme vierasta koiraa pommittamalla sitä hihnoilla ja pannoilla - kaikella mitä oli mukana, säestettynä vihaisella äänensävyllä. Minulla oli mukanani tuolloin Into, Elna ja Romppu ja kaikki sujuikin hyvin niin kauan, kunnes Romppu päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä - kuten se usein vain päättää - ja hoitaa tilanteen Rompun tyylillä. Vieras koira oli jo perääntymässä hyökkäyksemme johdosta, kunnes se huomasi, että pieni cockerspanieli on valmiina selvittämään face-to-face kuka on rannan kingi. Ei ollut paljoakaan tehtävissä, kun pieni päättäväinen spanieli marssi uhmakkaan näköisenä ison mustan uroksen luokse - ja minä tein kaikkeni, ettei nuoremmat koirat lähtisi Rompun innoittamana uhitteluun mukaan.

Sydämeni hakkasi, kun Romppu lähestyi jähmettyneenä seisovaa vierasta ja kookasta urosta. Uroksen omistaja huuteli koiraansa vihaiseen sävyyn kauempana rannalla ja minä muistan hokeneeni vaativasti sanoja "ei" ja "mennään." Yritimme muun lauman kanssa sujahtaa takaisin metsään siinä toivossa, että Romppu muuttaisi vielä mielensä ja lähtisi meidän mukaamme, mutta ei, spanieli oli tehnyt päätöksensä ja seisoi sekin nyt liikahtamatta ja uhmakkaana aivan suuren mustan koiran edessä. Ne tuijottivat toisiaan herkeämättä silmästä silmään hännänpäätkään värähtämättä, ja tilanne näytti jo todella epätoivoiselta. Koirien keskinäinen tuijotus oli juuri sellaista piinaavaa tuijotusta, mikä enteilee veristä yhteenottoa. En uskaltanut puuttua hiljaisuuteen, sillä se olisi todennäköisemmin vain pahentanut tilannetta. Muistan silti ajatelleeni, etten ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos Romppu nyt raadeltaisiin, mietin, mitä reittiä pääsisimme nopeiten autoille ja eläinlääkärille ja mietin, kuinka yhdellä iskulla niin iso koira saattoi tehdä cockerspanielista kissanruokaa. Piinaavien sekunttien jälkeen vieras uros kuitenkin kääntyi ja lähti takaisin omistajansa luokse. Koirat eivät ottaneet yhteen. Luojan kiitos! Kun vieras koira oli lähtenyt matkoihinsa Romppu palasi alkuperäisen lenkkikokoonpanonsa sekaan polleana. Jos se olisi osannut puhua, se olisi varmaan tokaissut jotain "meitsi hoitaa" -tapaista. Minä en kuitenkaan tuntenut suunnatonta ylpeyttä koiran tekosista niin kuin se itse tuntui tuntevan. Olin sille todella vihainen niin tyhmästä päätöksestä, mutta samalla niin kiitollinen siitä, että se oli kunnossa.

Toinen läheltä piti -tilanne tapahtui saman järven rannalla niemen toisessa päädyssä. Olin uittamassa pentuikäistä Intoa venerannassa, ja koska koira uiskenteli jo paljon syvemmällä kuin minne itse raaskin kylmässä vedessä kahlata, se oli minulla irti. Jonkin matkan päässä kodalla oli nuoria aikuisia tai teinejä viettämässä humalaisen oloista kesäiltaa makkaranpaiston merkeissä, kun yllättäen porukan keskeltä käsitykseni mukaan karkasi - jälleen kerran - musta ja suurikokoinen sekarotuinen uroskoira. Kaikki tapaamani irtokoirat eivät suinkaan täytä samoja tuntomerkkejä: tämä yksilö oli näiden tuntomerkkien lisäksi myös huomattavan ylipainoinen! Tämäkin luontokappale lähestyi meitä häntä pystyssä ja sen verran kiireesti, että arvasin heti, että sillä ei ole hyvät mielessä. Sen sijaan, että mieleeni olisi pälkähtänyt napata pikkupentuni syliini ja yrittää nostaa sitä (tuloksetta) ison sekarotuisen saavuttamattomiin, lähdinkin oitis irtokoiraa vastaan. Jäimme vastakkain seisomaan. Minä seisoin leveästi sen tiellä ja annoin eleilläni ja äänelläni ymmärtää, että tästä olisi matka vain tulosuuntaan - tätä lähemmäksi minun pentuani tällä koiralla ei olisi asiaa. Koira tuijotti minua oransseilla silmillään (kuin sanoakseen "väistä") ja minä tuijotin paikoillani selkä suorana seisten takaisin. Molemmat seisoimme ja tuijotimme hiljaa ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt - ja siinä vaiheessa tajusin, että edessäni häntä pystyssä seisovan koiran ylähuuli vapisee siihen malliin etuhampaita vilautellen, että minullehan voi käydä kalpaten. Tämä vaihtoehto ei ollut käynytkään mielessäni asettuaessani poikkiteloin koiran tielle, sillä olin ajatellut sen vain harmistuvan estostani ja kääntyvän takaisin oman porukkansa kesteille - ei suinkaan jäävän haastamaan minua! Juuri kun tilanne alkoi muuttumaan tuijottelusta piinavaksi hiljaisuudeksi koiranomistaja sai tartuttua sitä pannasta ja raahattua edelleen meitä kohti yrittävän koiran pannasta takaisin omiin seuroihinsa. Minä olin aika yllättynyt siitä, mihin tilanne oli mennyt ja siitä, että pieni noutajavauvani oli kiltisti pysynyt rannan tuntumassa eikä tullut katsomaan "mamman uutta leikkikaveria."

Huh. Kaikkea sitä. Viimeisin irtokoiratapaus tapahtui hiljattain iltalenkillä, kun yön hämärissä eräältä pikkutieltä meitä kohti alkoi lähestymään kovaa mekkalaa pitäviä pikkukoiria - jotain tiibetinspanielin tyylisiä otuksia. Minulla oli mukanani Remu, Into ja Elna ja heti kun tajusin, että pikkukoirat tosiaan juoksevat meitä kohti pysähtymättä nakkasin omat koirat taakseni ja improvisoin sellaiset vihasanaryöpyt erittäin kiukkuiseen tahtiin, että sekä pikkukoirat, että niiden perässä hiippaileva omistaja pysähtyivät kaikki järkyttyneinä niille sijoilleen. Olin oikein tyytyväinen siitä, että tarkemmalta tutustumiselta säästyttiin ja tuntui siltä, kuin olisin saanut Elnaltakin jotain lisäpisteitä siitä, ettei sen aina tarvitsekkaan hoitaa yksin kaikkia tilanteita (niin kuin se kuvittelee juuri sellaisissa tilanteissa, joissa se karkottaa esimerkiksi telkkarista sisälle pyrkivän leijonan tai ikkunan takana istuvan fasaanin).

Ja mistä tämä metrien pituinen avautuminen? Taannoin Dog Sports -sivustolta bongaamani artikkelin "Näin voit puolustautua aggressiiviselta irtokoiralta lain silmin" innoittamana. Minun piti oikeastaan kirjoittaa tästä aiheesta blogipostaus jo kesällä kun kyseinen artikkeli keräsi suurta suosiota facebookissa, mutta intouduin vasta nyt. Halusin vain sanoa, että en onneksi ole joutunut kohtaamaan pelottavaa irtokoiratilannetta (osaksi ehkä sen takia, että tiedän useiden hämmennyksissä olevien irtokoirien karttelevan kiroilevia ja vihaisia ihmisiä koirineen) ja haluaisin joskus nähdä sattumalta kuvatun videon, jossa "aggressiivinen irtokoira" ja tavallinen koiranulkoiluttaja kohtaavat. Olisi mielenkiintoista tietää, onko oikeasti olemassa paljon koiria, jotka vain silmittömän raivon vallassa tulevat päälle ilman, että kukaan ehtii reagoida, vai lieneekö syytä myös omistajan ja uhrin elekielessä tai reaktionopeudessa ja olisiko jotain voitu kenties tehdä toisin "aggressiivisen irtokoiran" hyökkäyksen estämiseksi. No, turhapa tätä on enempää spekuloida, etenkään kun on ilmiselvää, että meillä on ollut perkeleesti onnea matkassa ja huonolla säkällä olisin nyt ainakin yhtä spanielia köyhempi.

Ja hei - tää pistää kyllä ajattelemaan. Koirien kanssa lenkille ei tosiaankaan kannata lähteä kuulokkeet päässä musiikkia fiilistellen - koska ihan tosissaan silloin vähiten kuulee, jos metsästä rytiseekin vaikka joku villiintynyt elefanttilauma päälle!

Plan B

Kuten mainitsin Ei oo hauskaa -otsikon alla, olen pudottamassa "Vuoden huonoin koiranomistaja" -viitan harteiltani ja luovuttamassa sen seuraavalle surkealle koiranomistajalle. Jos sateiset, pimeät ja väsyttävät illat eivät houkuta reippailemaan lenkkipoluille meillä on vaihtoehto B., joka pitää sisällään uusien temppujen opettelua, puruluiden mutustelua ja aktivointipelien pelaamista!

Otin viikonloppuna kuvia meiltä löytyvistä koirien aktivointipeleistä, koska en muista esitelleeni niitä täällä aiemmin. Kuvat on otettu meidän ulkoterassilla, koska meillä sisällä on päiväsaikaankin niin hämärää, ettei hyvistä kuvista voi kovinkaan usein edes haaveilla.

Meiltä löytyy kolme koirien aktivointipeliä, mikä on hyvä, sillä yleensä koirien iltaruuan saa niiden kautta syötettyä kaikille samaan aikaan. Kun jokainen on saanut oman satsinsa ruokaa kalasteltua pelin kätköistä, on aika vaihtaa pelejä päikseen niin, että jokainen saa pähkäillä kaikkia pelejä vuorollaan. Nopeimmalla koiralla on siitä kurja rooli, että se joutuu katsomaan muiden touhuamista ilman, että sillä on lupa lähestyä toisia koiria ollenkaan. Elna on ihan supernokkela, ja yleensä se joutuukin odottelemaan hitaampiaan.

Puinen Dog Spinny on Nina Ottossonin klassiko ja meidänkin jengin (aikoinaan Nikille hankittu) ensimmäinen peli. Pidän itse valtavasti noista puisista peleistä materiaalinsa puolesta, eikä minua haittaa, vaikka koirat pureskelisivat tai raapisivat niihin pieniä merkkejä - mutta siitä nuo ovat ikäviä, että ainakin tämä Spinny on makupalareikänsä kohdalta hiukan pehminnyt. Dog Spinny kuuluu helpoimpiin peleihin ja kun koira sen kerran hoksaa, sitä ei oikein voi vaikeuttaa mitenkään, paitsi jättämällä osan makupalojen paikoista tyhjiksi.

Elna on erittäin näppärä pelaaja ja syö kaikki piilotetut herkut muutamassa sekunnissa.

Dog Smart on myös Nina Ottossonin puinen älypeli. Koiran täytyy nostaa puisia palikoita suoraan ylöspäin sadakseen makupalat, eikä tassuilla sohiminen edesauta asiaa yhtään - palikat ovat melko jämäkät ja pysyvät hyvin paikoillaan. Tämä peli tuntuu olevan Inton suosikki, etenkin, kun se saa makupaloja vielä siitäkin, että pelattuaan palauttaa puiset pikkuosat minulle käteen.

Sen jälkeen, kun Remu oli oivaltanut Dog Spinnyn käyttämisen, sillä meni melko pitkään, että se oivalsi, ettei tämän pelin pyörittämisestä tassuilla ole mitään hyötyä. Yleensä kun koirat pääsevät pelaamaan, tarjoan niille kaikkia pelejä vuoronperään, jos se vaikka hieman hämäisi niitä...

Sitten meillä on tämä Hauhau -merkkinen muovikantinen peli, joka muistuttaa perinteistä Dog Spinnyä mutta on kuitenkin parempi. Tässä on yhden reiän sijasta kaksi reikää ja pelin mukana tuli rei'ille sopiva korkki, jonka avulla saa aina jomman kumman rei'istä tukittua. Lisäksi tähän on mahdollista ruuvata tappi, joka estää pyörivää kantta tekemästä täysiä kierroksia. Nämä ominaisuudet tuovat peliin tosi mukavaa vaihtelua ja jopa Elnalla menee hetki selvittää, miksi kansi ei yhtäkkiä pyörikkään ja miten loput makupalat saakaan ulos (pyörittämällä täyden kierroksen toiseen suuntaan).

Nyt kun nämä ovat olleet viimeaikoina niin suuressa suosiossa laumassamme, olen alkanut harkitsemaan jonkun uuden pelin hankintaa - sellaisen, joka pitäisi Elnankin vähän pidempään kiireisenä. Katselin erilaisia vaihtoehtoja Peten Koiratarvikkeen sivuilla, etenkin niitä puisia vaihtoehtoja, vaikka muoviset olisivatkin varmaan helpompi pitää puhtaana huuhtelemalla silloin tällöin kuumalla vedellä. Erityisesti kiinnostuin Dog Tornadosta, Workerista, Turbosta, Twisteristä, Fighterista sekä Dog Boxista. Osaako kukaan suositella mitään näistä?

Sitähän voisi vaikka tehdä kierroksen eläinkauppoihin, jos vaikka pääsisi ihan vallan hypistelemään näitä vaihtoehtoja. Niin ja kohtahan koittaa se Messarikin messutarjouksineen! Hmm...

Siivouspäivä

Meillä on ongelma. Tuo oikeanpuoleinen, joka on lähtöisin tuosta vasemman puoleisesta. Elnasta lähtee nyt ihan törkeästi karvaa ja ihan oikeasti sen harjaamista furminaattorilla olisi voinut jatkaa ikuisuuden. Tällaisina hetkinä sitä miettii, miksi omistaa kaksi tuollaista kunnon karvakoiraa. Eikö joku kevyemmin taljoitettu koira olisi helpompi?

No kyllä varmasti olisi. Into yrittää esittää kuin ei ollenkaan tietäisi mistä puhutaan, mutta oikeasti siitä lähtee ihan saman verran karvaa kuin Elnastakin (huomatkaa kuvassa väriä vaihtanut ja kasvanut möykky - ja siitä huolimatta Inton valtava leijonan harja). Remustakin lähtee jonkin verran haituvia, mutta jotenkin sen karva on ehkä sitkeämpää kuin noiden muiden, jotka vaan levittelevät haituloitaan ympäri kämppää jokaisella hännän huiskautuksellaan. Karvoja on kaikkialla ja paljon. Kiitos vaan tästä, ihmisen parhaat ystävät. Näinä hetkinä tunnen kyllä kovasti sielujen sympatiaa imuria kohtaan. Onneksi meillä on vielä yksi avaamaton pussillinen käyttämättömiä pölypusseja siivouskomerossa!

Onnellinen kettujahti

Vapaan viikonloppuni kunniaksi koiria pakattiin autoon jo aamuseitsemän jälkeen ja sitten, kun olin vielä heittänyt avomieheni työpaikalleen kurvasin keltaisella autollani kohti tuttuja lenkkimaastoja: tänään hyvästellään tylsyys! Ilma oli kyllä edelleen ankea ja harmaa, eikä aurinko juurikaan pilkotellut paksun pilviverhon läpi, mutta vettäkään ei tullut, joten otimme kaiken ilon irti.

Ja jotkut enemmän kuin toiset... Ajattelin, ettei lauantaiaamuna kahdeksan kieppeillä varmaankaan ole kovasti muita samoja ulkoilureittejä käyttäviä ja olimmekin ehtineet kiertämään sänkipeltoja jo hyvän tovin, ennen kuin kohtasimme ensimmäisen aamuvirkun. Koirat kaahasivat sänkipeltoja tietenkin ilman hihnoja ja minä laahustin Remun tahtiin perässä. Isommat kaverit juoksentelivat peltojen ympäröimistä metsäsaarekkeista toiselle juuri kun ajattelin, että ne olisi varmaankin ihan hyvä kutsua pois, koska juuri sen näköiset metsäsaarekkeet olivat varmaankin juuri ihanteelisia pesäpaikkoja paitsi rusakoille niin miksei ketuillekin. Ja ennen kuin ehdin tekemään mitään muuta metsäsaarekkeelta pinkoi tuuheahäntäinen kettu - ja sen perässä hollanninpaimenkoirasekoitus ja sen perässä vielä novascotiannoutaja. Että siinäpä meni sekin jalo ajatus kunnioittaa metsäneläinten rauhallista lauantaiaamua... Koko porukka paineli hirveällä kiireellä pellon reunasta alkavaan metsään harjua ylöspäin ja luulenpa, että se ensimmäinen letkasta oli kaikkein kiireisin.

Siispä tässä julkinen anteeksipyyntö lauantaiaamun häirinnästä, toivottavasti kyseinen kettu lukee sen tai pikkulinnut kertovat pahoitteluni eteenpäin.

Anteeksi kettu. Sinun kiusaamisesi ja ylimääräisten sydämenlyöntien aiheuttaminen ei suinkaan ollut aamu-ulkoilumme tarkoitus. Mutta kiitos siitä, että pistit koirieni jalkoihin vipinää - en olisi koskaan saanut niitä yksin kulkemaan niin lujaa, enkä olisi jaksanut kaikkineen kiertää niiden kanssa niin pitkää lenkkiä, minkä sinä kiersit koirieni kanssa heti aamutuimaan. Kiitos ja anteeksi.

Minä luotin koirieni kömpelyyteen ja huonoon kuntoon kiivetä harjua kovaa vauhtia ylös siinä määrin, etten jaksanut itse panikoitua tästä yllättävästä ketun perässä metsäänkatoamistempusta. (Panikoiminen kuuluu vain niihin tilanteisiin, joissa koira jahtaa villieläintä kohti autotietä, häviää yllättävän kauaksi aikaa tai juoksee kohti hirvieläintä, jolloin mahdollisuudet on a.) hirvieläimen puolustautuminen sorkin ja sarvin tai b.) (eli kaikkein toivottavin vaihtoehto) karkuun juokseminen.)

Kuuntelin rytinää joka kävi koirien juostessa risukkojen läpi ja toivoin, että kettu on tehnyt tätä ennenkin ja tuntee maastot hömelöitäni paremmin. Hetken päästä aloin jo kutsumaan kaksikkoani (alussa ei kannata, koska kukaan ei kuitenkaan kuuntele) toivoen, etteivät ne olisi jo ehtineet äänen kantamattomiin.

Sieltähän ne sitten tulivatkin - ensin yllättäenkin Elna (joka on aina se, joka yleensä tottelee "ihan kohta" tai "sit ku mä ehin") ja vasta myöhemmin risukosta kompuroi kaikkensa antaneen näköisenä Into, joka oli niin hengästynyt, että sen silmänympäryksetkin aivan punoittivat. Kettu oli päässyt pakoon, mutta koirat olivat reippaan kettujahdin jälkeen niin euforioissaan, että en olisi yllättynyt, jos ne molemmat olisivat nousseet takajaloilleen ja heittäneet toisilleen yläfemmat etutassuillaan. Minä pudistelin päätäni, mutten tohtinut olla vihainen, sillä molemmat kuitenkin olivat tulleet takaisin, eivätkä jääneet jäljittämään kadonnutta saalistaan mitä toisinaan käy. Koen, että kettujahti oli onnellinen, koska koirat palasivat ehjinä takaisin ja kettu elää loppuelämänsä kiitollisena hengestään. Hyvä me.

Sillä välin, kun Into ja Elna olivat kehittäneet itselleen tekemistä ja minulle ajateltavaa, Remu käyskenteli ympärilläni ja söi ruohoa autuaan tietämättömänä kaikesta. Ai mitä, häh?

En voi kirjoittaa, että loppulenkki sujui rauhallisemmin, sillä kesti varmaan noin kaksikymmentä minuuttia, kun Into lähti fasaanin perään kohti autotietä... Siinä vaiheessa minäkin sain sitten hiukan sykettä nostettua (en suinkaan liikunnan vaan pelästyksen ansiosta) mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Pahalta haisevat koirat eivät saaneet kettu- tai fasaanipaistosta vaan kuivamuonansa aktivointipeleistä kotiin päästyään, mutta vasta sen jälkeen, kun jokainen niistä oli kärsinyt rangaistuksensa kylpyhuoneessa suihkun alla.

Punainen uimamaisteri, raidallinen toimistoapulainen ja pienet ihanat

Into uiskenteli juhannusta edeltävänä viikonloppuna koirauinnin SM-kisoissa! Poika porskutteli nopeasti kohti rantaa, mutta arvokasta aikaa kului, kun sirkuskarhu päätti yrittää ilahduttaa emäntäänsä, joka on viime aikoina ollut harvinaisen tyytyväinen noutoliikkeiden kertaamisesta (metsässä). Ei lähtenyt punaiset poijut noutajan mukaan, siis ne, joilla uintialue oli rajattu, eikä tullut meidän sirkuskarhusta koirauinnin sm-voittajaa.

Jotain saatiin kyllä kotiinkin päin - ennen kisoja käytiin treenaamassa suunnitelmallisesti ja säännöllisesti, eli uintia, uintia, paljon uintia ja vielä vähän uintia. Ruhtinaallinen uintikuuri johti siihen, että jätkä on vaihtanut inttini aikana kehittämänsä peitsaavan kävelytyylin (johon sillä oli kevyttä taipumusta kyllä jo ennen palvelukseenastumistani) kevyeeseen ja pompottavaan raviin, jota on ilo katsella! Uintiharrastus ja lihasten kehittäminen jatkukoon!

Sen sijaan Elnalla ei taida olla kaikki ihan hyvin. Se on vajaan viikon ajan ollut rauhallinen, mikä jonkun toisen koiran kohdalla voisi olla hyvä merkki, mutta Elnan kohdalla ei. Se on aivan liian rauhallinen Elnaksi ja sen uusi tyyli kurkistella kulmiensa alta omalta paikaltaan, kun jotain tapahtuu, on niin epäelnamaista kuin olla ja voi. Normaalisti likka on heti touhottamassa, että mitä tapahtuu, missä ja liittyykö siihen oravia tai ampiaisia vai onko kyse ruuasta tai ehkä sittenkin toisesta koirasta tai suukoista ja koirahymystä.

Onneksi Elna väläyttää tutun hymynsä ja reippaat hännänheilutuksensa vielä lenkeillä ja pihalla touhutessamme, mutta sisätiloissa se on kyllä harvinaisen melankolinen. Toivottavasti kyse on ainoastaan sadekuurojen masentamasta raitapaidasta, jota olen kylläkin yrittänyt ilahduttaa jopa Helsingin tuliaisilla (nahkarullaluut joiden sisällä siansudit!) ja toimistokoiran pestillä!

 

Tiesittekö, että kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti myös seuraa pitävällä toimistokoiralla on hyvä olla koiraseuraa, eli toimistokoiran sihteerikoira tai toimistokoiran seurakoira. Meidän toimistolla seurakoiran virkaa pitää Romppu, joka ilahtui Elnan tapaamisesta suuresti. Elnalla on kotona tietysti myös oma kotikoira, joka nukkuu Elnan jalkopäässä (oikean puoleinen kuva yllä).

Rompulla onkin pian kontrollikäynti eläinlääkäriasemalla, sillä kroonisen haimatulehduksen puhkeamisesta tulee kesällä kuluneeksi jo vuosi. Poika vaikuttaa silti pirtsakalta, vaikka onkin mielestäni sairauden uuvuttamana vanhentunut reippaanlaisesti ja vaikuttaa selkeästi ikäistään vanhemmalta - vaikka onkin jo 10. Lisäksi sen oikea silmä on jo lähes kokonaan harmaan kalvon sumentama ja sokea. Metsälenkeillä olen huomannut, että sen näkökyky ja mahdollisesti hajuaistikin ovat selkeästi heikentyneet, sillä sillä on hankaluuksia paikantaa minut vaikka seisoisinkin kauempana suoraan sen edessä. Korvat kuitenkin toimivat - niin hyvin, kuin cockerspanielin suuret läppäkorvat nyt koskaan ovatkaan toimineet - ja ihastuttavalla pappakoiralla on edelleen niitä samoja elkeitä kuin pentuna: pieni ihana hahmottaa huonosti näkemänsä ihmiset ottamalla käden hellään otteeseen suuhunsa, aivan kuin kätelläkseen tai sokeiden tapaan tunnustellakseen. Höystettynä hännän huisputuksella, tottakai.

Sori, jos sulla ei oo hauskaa.

Samalla kun pakkasin Inton selkäreppuun dameja  ja muita treenitarpeita, vastapäätä asuvan vuokraisäntäni kodinhoitaja pöllähti ulos roskapussi kädessään.

- Sä se touhuat aina koirien kanssa, totesi pihamme ohi roskapusseineen kulkeva kodinhoitaja,

-milloin sä oikein kyllästyt?

- En koskaan! Tätä on jatkunut jo kymmenen vuotta, vastasin naureskellen ja huvittuneena yllättävästä kysymyksestä.

- Jaa. No, kyllä sä siihen vielä joku päivä kyllästyt, odota vaan, kodinhoitaja tiuskaisi, nakkasi roskapussinsa ulkoroskiin ja painui takaisin sisään töidensä pariin.

Minä ja Into lähdimme rannalle treenaamaan. Siinäpä vasta omituinen kohtaaminen.

Miksi pitkä hiljaisuus?

Siksi, että...

kesällä päivät kuluvat ulkona.

Puutarhahommat ovat pitäneet meidät kiireisinä.

Samoin yllättävät, mutta rakastetut hoitolapset.

Vaikka tekisi mieli vain maata ja nauttia auringosta, ei millään malttaisi pysyä aloillaan.

Kesällä on aika pomppujen,

suurien tunteiden...

ja rakkauden.

Kesästä nauttivat niin pienet...

kuin suuretkin.

Niin nuoret

kuin vanhatkin.

Yhdessä...

ja yksin.

Eikä mikään voi pilata sitä, että on todella kesä!

Me vietämme kesäpäivämme jossain muualla, kun tietokoneen ääressä. Siispä blogimme saattaa ajoittain olle todella hiljainen. Ei huolta, pyrin silti raportoimaan tärkeimmistä asioista aina tuota pikaa.
Oikein kauniita ja lempeitä kesäpäiviä kaikille!