sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Saksanpähkinä. Demonstroiden.

Tein havainnon. Pikemminkin löydöksen, jonka olemassaolosta oli kiistelty kuuden vuoden ajan kiivasti. Yleisin ajatus oli, ettei sen mahdollinen olemassaolo ollut mitenkään perusteltavissa, eikä se kyllä ollutkaan. Oikeastaan kukaan ei olemassaoloa puolustellutkaan, joten "kiivas kiistely" on aivan väärä sanapari tähän yhteyteen. Vaan löydös se on pienikin löydös: Rompun pääkopassa on älyllistä elämää! Tai no ei nyt välttämättä älyllistä, mutta elämää kuitenkin. Saksanpähkinän verran, luulen, mutta parempi vähän kuin ei ollenkaan. Hienoa.

Jos lukijat tuntisivat Rompun paremmin, seuraava lause saisi heidät putoamaan tuoleiltaan. Harjoittelin eilen Rompun kanssa tokoa. Rompun kanssa. Tokoa. Minä. Harjoittelin siis.

Tai ei se oikeastaan tokoa ollut, pelkästään jotain sen suuntaista, ja hyvin alkeellista. Sivulle tuloa, paikallaoloa, ja sen semmoista. Pieni muotoista. Ehkä se johtui siitä, että kaikkien näiden vuosien jälkeen tähdet, kuu, ja kaikki muukin oli juuri oikeassa asennossa, tai ehkä se oli jotenkin yhteydessä siihen, että oli perjantai 13., tiedä häntä. Olin jokatapauksessa hyvin yllättynyt ja iloinen siitä, että Romppu onkin ihan kiva oppilas. Tällä kertaa se ei hyppinyt ja sinkoillut ympäriinsä (ainakaan kovin paljoa..), eikä haukkunut, ei tarjonnut pyörimistä tai jalkojen välistä pujottelua tai muitakaan tyhmiä oppejaan. Se meni yllättävän hyvin!
"Tokoiltiin" ihan vaan muutama minuutti per koira aamupäivällä, vuorottelin kummankin kanssa. Ja sitten illalla taas uudestaan. Ja tänään Kirstulassa, koirakentällä. *kröhöm*

 Ainoa miinuspuoli Rompun kouluttamisessa tuntuu olevan, että..
1. Ai perkele, nappasipa inhottavasti sormesta!
2. Yääk, kuolaa, ällöttävää. Siis joka ikisen palkkauksen jälkeen käsi märkänä. Mahtaako jäädä epäselväksi palkkaanko pienen pienillä juusto- ja broilerpyörykkäkuutioilla vai lelulle? Ensiksi mainitullapa hyvinkin. Rompun kanssa voisi kyllä joku kaunis päivä koittaa leluakin.

Mutta hei. Miettikää. Cockerspanieli on aika pieni koira, joten saksanpähkinän verran on suhteessa paljon!


Ja sitten lisää uutisia..

Perjantai 13. on huijausta, aurinko paistaa risukasaankin tai kaikki on muuten vaan ok. Kirsi kävi eilen koiranpentunsa kanssa meillä kylässä, ja tutustutin kummatkin koirani yksitellen pikkuiseen. Olinkin jo miettinyt, että jostain pitäisi saada jokin pieni jolla testata, mitä jätkät sanoo pennusta. Ja kun tilauksesta Kirsiltä tuli viestiä, että sopisiko tulla kylään. Hienoa hienoa!

Pentu selvisi ehjin nahoin perjantai 13. huolimatta. Itseäni huolestutti Nikin reaktio, mutta jätkä otti pennun vastaan häntä vinhasti huispaten. Romppukin nuuskutteli pentua aluksi kiinnostuneena, mutta päätti sitten, että parempi olla huomioimatta koko otusta. Olipa muuten kova paikka Rompulle, kun mamma piteli pentua sylissä. Kyllä Rompusta taas lähti ääntä. Se on kyllä niin mustasukkainen, kateellinen pieni sielu kun olla ja voi. Se ei ikinä ole pitänyt siitä, että huomion jotakuta toista. Se on aina halunnut olla elämäni ykkösmies, ja kieltämättä se on siinä aika hyvin onnistunutkin. Mamman poika.. Heh.
Mutta järkevyyden nimissä täytyy kyllä koittaa saada poika totuteltua siihen, että maailmassa on muitakin, eikä se ole aina niin vaarallista jos joku toinen kiipeääkin syliini.

Olin erittäin mielissäni pennun vierailusta (tervetuloa vain uudelleen!) ja kyllä se pentukin taisi siitä jotain irti saada. Aluksi se tuntui säikkyvän hurjan Rompun kovaäänistä haukkumista (no kukapa ei!), mutta tottui siihen pian. Kunhan ei mallia ottaisi.. Lisäksi pentu sai tavata kahden spanielin lisäksi myös perheemme kaksi kissaa (jotka oli lähinnä hui kamala!) ja kaksi kania (suklaa-automaatteja, nam!)

Olen muuten koittanut hillitä Rompun haukkumista pesemällä sitä säännöllisesti kissoille tarkoitetulla shampoolla. Olisi paljon miellyttävämpää, jos se pieni rääväsuu vaikka maukuisi sievästi korvia särkevän haukkumisen sijasta. Ei vaan, tosi on, että meiltä on hyvä koiranshampoo loppu, hyllyssä on ainoastaan sitä Nikin omaa (herkkä nahkaisille!) jota en viitsi Rompun pesuun tuhlata. Pitäisi mennä muutenkin shoppailemaan turkinhoitovälineitä, meidän perus nuppipäisestä harjastakin on kaikki piikit lyttääntyneet harjan sisään, joten se ei ole kovin toimiva enää. Mutta taisipa ollakkin vain muutaman markan harja, joka on kestänyt käytössä kuutisen vuotta.

Tällasta tällä kertaa. Ai niin, Niki on oppinut uuden asian. Tai en usko että oppinut, vaan ymmärtänyt, koska sellainen Niki on. Kuljimme tänään isäni autolla (valtava alus, hurja ajaa! ..tosin isä olikin nyt ratissa.) Kirstulaan tokoilemaan, ja yhtäkkiä tajusimme, että Niki painaa takapenkillä ikkunan avaus nappia, ja niinpä ikkuna avautui kokonaan. Niki pisti tyytyväisenä päänsä ikkunasta ulos ja tuntui ajattelevan jotain "hei me lennetään" tyyppistä sen nautinnollisesta ilmeestä ja lepattavista korvista päätellen. Tosin sydämeni oli hypätä kurkkuun kun pelästyin sen hyppäävän liikkuvasta autosta kesken matkan.. Uskon, että se oli koko matkan ajan tuijottanut ovea ja miettinyt, että ei tässä ole kuin yksi nappi. Ja lopulta painanut sitä.

En minä inhimillistä koiriani, inhimillistätkö sinä?

Autosta oli takapenkit kaadettuna, Romppu oli metallihäkissä ja Niki valtoimenaan auton takaosassa, kun se osaa siellä nätisti olla pyrkimättä jatkuvasti syliin. Ei mikään kaikkein turvallisin ratkaisu ajatellen mahdollisia tilanteita, joita liikenteessä voi sattua, mutta hei, vain väliaikainen. Isänikin muuten on jo hyvän aikaa puhunut, että mun auto pitäisi myydä, koska eihän sinne edes mahdu kolmea koiraa.. 


Ooi se on pieni ja söpö, ei sitä raaski minnekkään myydä! Peugeot 205 XL, pieni sininen ukkospilvi. (Ainakin samanlainen jytä lähtee! ..ja siis ihan muuten vaan, en omista poppeja. En edes radiota.) Tässä ei oo mitään hienoja toimintoja, kuten ikkunan aukaisua napin painalluksesta, mutta voi olla, että joku päivä, jos Niki pääsee etupenkille, se alkaakin veivaamaan ikkunaa auki, niin kuin vanhemmissa autoissa ikkuna auki veivataan. Eihän sitä ikinä voi tietää. Se on älykäs koira.




perjantai 13. kesäkuuta 2008

Muista nääkin sitten hei

Osa näistä on varsin perusjuttuja, joita täytyy muistaa pentua kasvattaessa, mutta kirjoittelenpa nyt aikani kuluksi ylös näitäkin. Sääli, ettei näitä yksittäisiä päiväkirjamerkintöjä saa yksityisiksi, sillä tämä tulee nolottamaan myöhemmin, ja paljon. Siis tämä typerä lista ja ylihuolehtiminen, itsestään selvien asioiden vatvominen ja panikoiminen. No hei, siitä on kuitenkin vajaa seitsemän vuotta, kun koiranpentu tuli viimeksi kasvatettua, ja rehellisesti sanoen se ei mennyt kovin hyvin, ei onnistunut alkuunkaan. Tai varmaan menikin kohtalaisen hyvin suhteessa siihen, että olin 11-vuotias. Eli mulla on syyni, ja nyt tsempataan!

Koitetaan pennun kanssa joka päivä muistaa ja ehtiä tekemään jotain, joka on askel parempaa koirakansalaista kohti. Ehkä tää tässä vaiheessa kuulostaa vielä hyvältä, mutta mikä lienee tilanne siinä vaiheessa, kun pentu on herättänyt neljä kertaa yöllä, aamulla astut ensimmäisenä johonkin erittäin epämiellyttävään, ja kaiken kukkuraksi Niki alkaa temppuilemaan ja keksimään tyhmiä rähinäjuttujaan tai muuta vastaavaa. Niinpä, mieti(n)pä sitä!

3. Totuta pentu olemaan irti ja tulemaan luokse käskystä
. Tämä on kaikkein tärkein käsky ja luotettava kutsusta tuleminen on sekä vapaana juoksemisen ehto, että myös pennun paras henkivakuutus. Koska luokse tuleminen on tärkein taito, ei palkinnoissakaan kannata säästellä. Aloita harjoittelu heti kun mahdollista ja ajoita harjoittetu hetkeen, jolloin pentu ei juuri ole puuhaamassa jotain muuta. Älä kutsu pentua, ellet ole varma, että se tulee.

4. Aloita pennun totuttaminen ympäröivään maailmaan jo alle kolmekuisena, jolloin se tottuu vaivatta mitä ihmeellisimpiin paikkoihin, ääniin ja tilanteisiin. Vajaassa viikossa pentu on yleensä tutustunut uuteen kotiinsa sekä perheeseensä, ja tämän jälkeen maailmanvalloituksen on syytä jatkua.
Totuta pentu kaikkiin mahdollisiin asioihin
  • Eri-ikäisiin ihmisiin: vauvoihin, lapsiin, aikuisiin, vanhuksiin, miehiin, naisiin
  • Erilaisessa vaatetuksessa oleviin ihmisiin: silmälasit, hattu, sadevaatteet, univormu, kypärä, jne
  • Eri tavalla liikkuviin ihmisiin: ontuu, konttaa, juoksee, ryömii, kävelee kepin kanssa, kulkee rullatuolissa tai pyörällä, jne
  • Muihin eläimiin: hevoset, lehmät, kissat, kanit, marsut, lampaat, jne
  • Muihin koiriin: pieniin, keskikokoisiin, isoihin, karvaisiin, karvattomiin, pentuihin, aikuisiin, uroksiin ja narttuihin
  • Eri kulkuvälineisiin ja liikenteeseen: auto, linja-auto, juna, jne
  • Ääntä pitäviin laitteisiin, esim. imuri, ruohonleikkuri, pesukone, jne
  • Ihmispaljouteen: juhlat, ostoskeskukset, näyttelyt ja koirakilpailupaikat, jne
  • Hississä ja portaissa kulkemiseen, liukkaalla lattialla kävelemiseen, parkkihalleihin, tuulessa heiluviin pyykkeihin, ampumiseen, jne
Kuljeta pentua kotiutumisen jälkeen mahdollisimman monessa paikassa, ja kutsu itsesi pennun kanssa kylään erilaisten tuttavien luo. Ole kylässä niin kauan, että pentuu rauhoittuu.

5. Leikkiminen. Opettele leikkimään pennun kanssa, ja leiki sen kanssa alusta alkaen erilaisissa paikoissa: kotona, pihalla, lähikentällä, koulutuskentällä, julkisilla paikoilla, jne. Leikkiminen on hyvä palkkio, ja leikkimällä eri paikoissa pentu oppii työskentelemään leikittäjänsä kanssa eri paikoissa häiriöstä huolimatta.

6.Maltti on valttia! Vaadi jo pieni pentu rauhoittumaan ruuan saamiseksi. Hötkyilyllä, riehumisella tai ääntelemisellä pentu ei ansaitse mitään.

7. Totuta pentu käsittelyyn. Kynsien leikkaamiseen, korvien ja silmien sekä hampaiden tutkimiseen ja hoitoon, turkin kunnossapitoon ja pesemiseen. Koiran tulee antaa nostaa itseään ja oppia olemaan paikoillaan, kun sitä kosketellaan. Lisäksi pentu on hyvä totuttaa kyljellään oloon ja hierontaan.

8. Ylläpidä pentunoutoa, ja pääset helpommalla myöhemmin. Rodunomaiset lajit kun kiinnostavat.

9. Ylläpidä kontaktia, mikäli pentu tarjoaa sitä itse, ja jos ei, niin harjoittele sitä alusta alkaen. Aina ennenkuin annat pennulle jotakin, odota, että se ottaa katsekontaktin.

10. Turvalliset koirakontaktit tuttujen ja rauhallisten koirien kanssa ovat suositeltavia, mutta on kuitenkin hyvä ottaa selvää paikallisesta parvo-, penikkatauti-, ja kennelyskätilanteesta. Tervekin koira voi olla näiden tautien kantaja, ja tartuttaa pentusi. Älä anna pennun leikkiä liian riehhakkaiden aikuisten koirien kanssa etenkään alle 6 kuukauden iässä, sillä kasvavien nivelten loukkaantumisriski on suuri.

11. Opeta ensin, vaadi vasta sitten. Pentu ei luonnostaan osaa suomea, joten "tule" tai "tänne" eivät ilman harjoittelua merkitse sille mitään. Ajoita harjoittelu sellaiseen hetkeen, jolloin on todennäköisintä onnistua. Älä kutsu pentua luokse silloin, kun jokin toinen asia kiinnostaa sitä selvästi enemmän.

Jaa pennun kasvattaminen, aikaa vievää? Eeei kai.. Etenkään, jos huolehdittavana on samalla kaksi täysikasvuista koiraa. Mikäs tässä on lomaillessa..

Joo, mutta eiköhän tässä ole nyt taas hetkeksi runot runoiltu. Ehkä seuraavaksi innostu(i)n kertomaan, kuinka koiramaailmassa on hankala saada valmista vastausta (KOSKA SITÄ EI OLE), koska kaikkien "koiragurujenkin" neuvot tuntuvat perustuvan heidän omiin kokemuksiinsa (ylläri?) ja mielipiteitä on yhtä monta kuin on ihmistäkin, ja vielä se, että se mikä toimii yhden kanssa, ei välttämättä toimi toisen kanssa, joten kaikki tieto mitä luet, on ristiriidassa sen kanssa mitä seuraavaksi ja sitä seuraavaksi luet. Esimerkkinä nyt vaikkapa se, että Pertti Vilander neuvoo Koiran korjaus kirjassaan, että aikuisten ja pennun tutustuttaminen toisiinsa olisi hyvä tapahtua aikuisen koiran reviirillä, koska pesäalueella aikuisen vietit ja vaistot ovat sellaiset, että sen on helpompi käsittää pentu pennuksi. Mene sitten, ja tiedä. Yleinen ajatus tuntuu olevan, että toisilleen vieraat eläimet totutetaan toisiinsa puolueettomalla maaperällä. Lisäksi Pertti Vilander "Peetsa" kertoo kirjassaan, että jos aikuinen koira haukkuu kotiin tuodulle pennulle, omistajan on muristava aikuiselle koiralle, idea on siis se, että omistaja varoittaa aikuista koiraa, että pentu on omistajan omaisuutta. Tuire Kaimio puolestaan kertoo Pennun kasvatus kirjassaan, ettei aikuisen ja pennun väleihin tule puuttua ellei se ole välttämätöntä. Salme Mujusen artikkeli on taas hiukan eri maata, mutta vaikutti sekin varteenotettavalta. Eli koita nyt tässä sitten päättää mitä neuvoja oikein lähdet noudattamaan.  Että niin!

Ja ihan kun tässä ei olisi mietittävää tarpeeksi! Mulla on papereita täynnä nimiehdotuksia pennulle, mutta mikään ei tunnu loksahtavan. No, ehkä se nimi loksahtaa sitten, kun on pentu sylissä. Toivotaan näin. Ja hittolainen. Rahaa vaan menis. Mun tekis hulluna mieli osallistua Suomen eläinkoulutuskeskuksen verkkokurssille "Pennusta kilpailukoiraksi", jos siellä vaikka saisin vähän vinkkejä ja vastauksia miljooniin kysymyksiin, jotka mua askarruttaa. SNJ:n foorumilta on tullut luettua vaikka mitä heikkohermosista ja ärsyttävästi ääntelevistä tollereista, joten kysymyksiä sen kun tulvii mun pieneen mieleeni. Ainakin eläinkoulutuskeskuksen verkkokurssi "Oppimispsykologian perusteet" oli hirvittävän antoisa ja hyvä kurssi, joten kiinnostaisi mennä jatkamaan tuohon toiseen..

No, ehkä nyt on kuitenkin hyvä lopettaa pentuhaaveilut (ja murehtimiset) tältä illalta ja kipaista vaikka koirien kanssa kävelylle toivottavasti hiljaiseen iltaan. Mikäpä sen parempaa kun kävellä hiljaisilla teillä ihan keskenään vaan.

Kaksin aina kaunihimpi. Tai ei nyt ihan aina..

Koirat nukkuu. Varmasti oli ihan hirvittävän rankka kokemus näille epäitsenäisille rakeille, kun tänään tein kummankin koiran kanssa erikseen pidemmän puoleisen "kello viiden" lenkin. Niin no hyvähän sitä itsenäisyyttä on tässä vaiheessa alkaa treenaamaan, kun Niki täyttää lokakuussa seitsemän ja Romppu on kuusi. Ai eikö tää ollutkaan se ikä, missä kaikki oleellinen opetetaan koiralle?

Mutta hei, parempi myöhään kun ei milloinkaan ja kyllä se vanhakin koira oppii uusia temppuja! On virkistävää ottaa vain yksi koira matkaan ja lähteä. Tällä kertaa lenkkeiltiin Nikin kanssa naapurin Kirsin ja tämän mittelspitz Vilin seurassa. Kaksikkoa jäi kotiin odottamaan pieni saman rodun edustaja Zorro, joka hiljattain muutti uuteen kotiinsa Kirsin luo. Varsin hellyyttävä pikkukaveri, jota olin eilen katsomassa ja yllättäenkin myös kuvaamassa. Nappisilmästä tuli onnistuneita otoksia, jotka nekin varmaan päätyvät jossain vaiheessa kuvagalleriasivustolleni. Ainakin pari niistä.

Tosiaan, ensin Nikin kanssa lenkille kera Kirsin ja Vilin. Koirat saivat taas viipottaa vapaina pitkin hiljaisia maalaisteitä, vaan pitipä vastaan tulla taas joku älypää pienen pitbulleron kanssa, tai jonkun vastaavan, ylipainoisen rodun edustajan. Koira kulki tietysti vapaana, eikä sen ulkoiluttaja tehnyt mitään asian hyväksi havaitessaan, että kaksi ulkoilijaa on koirineen tulossa vastaan. Siinä vaiheessa, kun bullero vaan lähestyi meitä, en jaksanut muuta kuin löysätä Nikin hihnaa ja antaa mennä vaan. Niki nuuskutteli koiraa kiinnostuneena, mutta lyhyen tutustumisen jälkeen bullero jatkoi matkaansa isäntänsä kanssa -ensin kohti Viliä, ja lopulta jonnekkin kauas horisonttiin. Kovasti äijä vakuutteli, että "meidän koira on kiltti, ei se mitään tee" - mutta eipä äijä tiennyt kuuluuko meidän koirat hyviksien vai pahiksien puolelle. Niinpä. Ainahan kannattaa testata onko se vastaantuleva koira kiltti, esimerkiksi riskeeraamalla oman koiran terveys. Joo, hienoa. Välillä toivoisin omistavani vähintäänkin rottweilerin. Olisikohan siinä vaiheessa enää päästänyt koiraansa omani luokse ja todennut, että ainakin tää meidän koira on kiltti.

Kun Nikin kanssa oltiin kotiuduttu, lähdettiin Rompun kanssa suuntaamaan kohti metsää, ja tämäkin jätkä sai nauttia vapaudesta. Huvittava pikkumies innostui jopa metsään päästyään irrottautumaan mun säärestä, johon oli matkalla metsään ollut täysin liimautuneena. Tätä on hauska ulkoiluttaa, se löntystelee eteenpäin, harvemmin edes haistele mennessään, ja pysyy aivan mun lähettyvillä, sääressä kiinni. Kun Niki on messissä, Romppu hömeltää ihan miten sattuu, mutta kun mennään kaksin se on oma, rauhallinen itsensä. Oikeastaan aika unelma, tavallaan. Hyvin yksinkertainen koira, mutta pidän siitä.

Joten aina ei ole kaksin kaunihimpi. Välillä on hyvä lähteä lenkille ihan vain yhden koiran kanssa kerrallaan.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2008

Pohdintaa ja ajatuksia aiheesta kolmas koira, ja vähän muutakin

Maanantaiksi mulle olikin lykätty 14:30-21:30 työvuoro, joten agilityt jäi tällä kertaa väliin. Täytyy kyllä jatkossa yrittää koittaa saada työvuorot sovittua niin, ettei ne hirveästi veisi meidän agilitystä. Tällä hetkellä se on meidän ainut aktiivinen harrastuslaji, joten olisi kurjaa, jos sekin meiltä vietäisiin.

Tänäänkin oli vastaavanlainen työvuoro kuin maanantaina. Aamulenkki venähti suunniteltua pidemmäksi, ja hyvä niin, kun lenkillä vastaan tuli Karo ja Hukka (joka oli laittanut jarrut päälle kun äkkäsi meidät), joiden kanssa jatkettiin matkaa yhdessä metsään. Hukka on pieni kelpielapsi, josta tulee varmasti myöhemmin mainiota riekkuseuraa myös mun omalle pennulle. ;) Virallinen pentukesä (vai vuosi?) on kai nyt sitten avattu, kun kahdella suunnalla naapuristossa on pentu, ja vähän itse kullakin tutulla, ja jos ei pentua niin ainakin olen aistivinani kovaa kuumeilua sellaista kohtaan..

Kieltämättä, vähän kyllä jännittää mitä tulevan pitää. Kolme koiraa. Olen koittanut lukea ympäri nettiä tärkeitä asioita pennun kasvatuksen suhteen. Siis lähinnä ennakointia, ettei tulisi taas opittua kantapään kautta kaikkea. Muutamia asioita, joita olen saanut irti, jotka tällä hetkellä pyörivät päässä, mutta missälie sitten, kun niitä oikeasti tarvittaisiin.

1. Itsenäisyys. Tähän on ehdottomasti panostettava. Laumassa elävän koiran itsenäisyyttä on hyvä lähteä alusta alkaen vahvistamaan ja ylläpitämään. Kaikki arkeen liittyvät asiat tulee opettaa niin, ettei pentu saa tukea vanhemmilta koirilta, vaan sen on selviydyttävä tilanteista itsenäisesti. Koska pentu kehittyy kaiken aikaa, on näitä asioita myös ylläpidettävä jatkuvasti.

Wrong! Niki ja Romppu turvautuvat toisiinsa todella paljon, ja välillä tuntuu, että nämä kaksi ovat kuin yksi ja sama koira. Niki on itsenäisempi kuin Romppu, johtuen varmasti siitä, että se oli meillä ensin, ja sen kanssa harrastetaan paljon sellaisia asioita, joissa Romppu ei ole ollenkaan mukana. Romppu on voinut koko elämänsä ajan turvautua "isoveljen" apuun, ja tuntuu, ettei se ole vielä tähänkään päivään mennessä ehtinyt kehittämään itselleen omia aivoja. Vaan miksipä olisi, kun isoveli miettii kaiken valmiiksi. Ehkä koitamme välttyä tältä virheeltä jatkossa?
2. Aikuisten koirien arki ei saa muuttua radikaalisti pennun muutettua taloon. Pennulle pyhitetty aika ei saa olla vanhemmilta koirilta pois, eikä vanhempien koirien arki saa muuttua pennun takia. Kenenkään ei tarvitse taistella huomiosta tai huolestua, saako sitä ollenkaan. Kaikille riittää aikaa.

Wrong! Kolmisen vuotta sitten aloin seurustelemaan nykyisen poikaystäväni kanssa. (Hei, ihan hyvin voi verrata poikaystävää koiraan!) Uusi kepo-ehdokas vei varkain paljon aikaani, ja koirien huomiointi jäi ihan vahingossa vähemmälle. Niki huomasi, että emännällä on uusi "ykkösmies", ja koiraa alkoi vaivaamaan uusi, emännän kanssa sohvalla rötköttävä vieras ihminen, joka tuntui vieneen kahden spanielin paikan niin sohvalta, kuin myös emännän sydämestä. Pieni koira alkoi ajattelemaan liikaa, stressaamaan. Pian se olikin jo kehittänyt itselleen pahan hot spotin, märkivän ihotulehduksen, ja seurauksena siitä myös korkean kuumeen. Mikä meni pieleen?
Eläinlääkäri ei ihan määrännyt poikaystävää lopetettavaksi, mutta stressi piti saada loppumaan. Arkeen ei ollut paluuta, mutta aloimme poikaystäväni kanssa ottamaan Nikiä, sekä Romppua huomioon eritavalla kuin aiemmin, ja keksimme paljon myös yhteistä puuhailtavaa, johon kaikki pystyivät osallistumaan. Nykyisin kummatkin koirat ovat erittäin kiintyneitä "allergiaoireita" tuottaneeseen poikaystävääni. Siispä, yllättävätkin asiat voivat aiheuttaa pahastikkin oireilevaa stressiä. Emmehän ota tätä riskiä jatkossa? Emme.
Jaa. Tähän aikaan yöstä (hei haloo?) ei tule enempää mieleen. Lisäilenpä siis jatkossa, mikäli jotain vielä juolahtelee. Kommentit, vinkit, ovat erittäin tervetulleita.

tiistai 3. kesäkuuta 2008

Hyvin sujunut agilitytreeni + vierailu tollerikasvattajan luona

Tänään treenattiin taas agilityä Kirstulassa Nikin kanssa. Hienosti meni. Putkesta huonossa kulmassa tulo kepeille tuotti hiukan vaikeuksia, mutta lopulta sekin saatiin sujumaan ja illan treenejä voi sanoa jopa onnistuneiksi. Hyvä niin.

Kentältä pikainen käynti kotona, koiran jättäminen ja vaatteiden vaihto, ja matkaan. Lähdettiin sitten isän, äidin ja Valtteri (kepon) kanssa katsomaan pentuja, jotka jo pikkuhiljaa alkavat muistuttamaan oikeita koiria! Pikkuiset ovat nyt kolmen viikon ja yhden päivän ikäisiä. Kuvatkin sen kertovat; pennut osaavat jo painia, ja maitohampaitakin alkaa pikkuhiljaa löytymään.




maanantai 2. kesäkuuta 2008

Koirani syö mitä tahansa. Erityisesti se rakastaa lapsia.

Torstaina 29.5 pääsin taas pitkästä aikaa ihailemaan novascotiannoutajia livenä, kun paikalliset rodun edustajat treffasivat koirapuistossa. Joko Hämeenlinnassa ei asu paljoa tollereita, tai sitten harrastajat eivät ole aktiivisia tai muuten vain kiinnostuneita saman rodun edustajista, mutta paikan päällä oli vain kaksi novascotiannoutajaa. Vaan mikäpä siinä, itse olin valmistautunut siihen, ettei kukaan saapuisi paikalle. Tollereita harkitsevia olikin sitten useampi; minun lisäkseni kaksi, eli yhteensä kolme. Meidän kysymyksiin vastaili yhtä monta rodun harrastajaa, ja olipa kyllä mukavaa rupatella rodusta harrastajien ja kiinnostuneiden kesken!

Perjantaina pyörähtikin sitten kesäloma käyntiin. Lauantai meni (kesä)töissä, mutta sen lisäksi ehdittiin vielä pyörähtämään mökillä pikaisesti ja illalla olin kuvaamassa Linnanpuistossa ollutta keikkaa, josta varmasti ilmestyy kuvia myös kuvagalleriaan. Kuvagalleriasta löytyy muuten kuvia myös tollereiden koirapuistotapaamisesta, joten kannattaa käydä kurkkimassa.

Olen tässä pitkään miettinyt, että pitäisi päästä juoksuttamaan Nikiä, ihan vaan lähteä sen kanssa vaikkapa hölkkäämään tai sitten pyörän vierellä. Tänään oli vihdoin sopiva ilta siihenkin hommaan, kun huominen maanantai on töistä vapaata, eli eipä ole kiirettä nukkumaan. Odottelin, että aurinko laskee ja tulee vähän viileämpää, ja sitten lähdettiinkin painelemaan kera pyörän hiljaiseen iltaan. Koira oli kelataluttimessa ihan vaan sen takia, että jos tekee äkkipysäyksiä hajujen perässä, että ei sitten tapahdu mitään inhottavia ketjureaktioita.. Vähän kyllä kauhistelin ennen lähtöä, kun en satu omistamaan yhtäkään pyöräilykypärää.. Aluksi Niki laukkasi aivan suunnatonta vauhtia, joten tuli niille pyörän polkimillekkin heti kunnolla käyttöä! Vähän kyllä jännitti, että onkohan tässä yhdistelmässä jarruja ollenkaan. Hyvin se kuitenkin meni, Niki kuunteli käskyjä hyvin (kierrä, täältä, odota) ja suurimman osan matkasta Niki sitten kuitenkin ravasi vähän hitaammin. Ja nätisti se kulki vasemmalla puolella koko lenkin, pientareella kulkien. Suunnittelinkin lenkin siinä mielessä, että olisi mahdollisimman vähän asvalttialuetta ylitettävänä.

Aiemmin illalla Romppu saikin pieniä lapsia kauhisteltavakseen, kun meillä kylässä oli vanhempiensa kanssa kolmen pikku ihmisriiviön katras. Minähän olen tehnyt vähän kummankin koirani kanssa kaikki mahdolliset virheet, joita koiranomistaja vaan voi tehdä, ja se näkyy myös siinä, ettei Niki eikä Romppu ole tottunut pieniin lapsiin, niitä ei siis sosiaalistettu lapsiin silloin, kun se olisi helpointa ollut. Koitan kuitenkin parhaani mukaan korjata tekemiäni virheitä, ja niinpä Romppu joutui pihalle lasten läheisyyteen siedätyshoitoon. Niki sai pysyä visusti huoneessani, sillä poika on kova stressaamaan pienistä ja yllättävistäkin asioista, ja saattaa olla arvaamaton pienten lapsien seurassa. Romppu sen sijaan vain haukkuu epävarmuuttaan, eikä muuten käyttäydy aggressiivisesti pieniä kohtaan. Olipa muuten hyvä, että lapset olivat tottuneet koiriin - niillä ei ollut sen kummempia haluja päästä koiran lähietäisyydelle, eivätkä he myöskään välittäneet haukkuvasta koirasta. Uskalsivat jopa antaa koiralle herkkuja kädestä, ja uskon, että Rompun kanssa mentiin huima harppaus eteenpäin sen suhteen, miten se käyttäytyy lapsien kanssa. Lisää vaan neutraaleja tai positiivisia kokemuksia lapsista. Rohkeista, koirien kanssa olemiseen tottuneista lapsista.

keskiviikko 28. toukokuuta 2008

Syötäiskö huomennakin ulkona?

Meidän koiraherrat joutuivat tänään suurten kysymysten äärelle, kun päätin laittaa kummatkin pojat käyttämään nenäänsä ruuan hankkimisen eteen. Tähän tarvitaan vain omakotitalon piha (muukin suurehko ja rauhallinen alue käy), nurmikko tai muu, jopa hankalempi maasto, sekä sapuska-annos. Telkesin koirat odottamaan vuoroaan pienempään aitaukseen sillä välin, kun itse ripottelin liotettuja koiran nappuloita pitkin pihaa (pitävät hulluna varmasti). Nappulavanan päähän jemmasin tietenkin vanalta jäljelle jääneet sapuskat, ja niinpä pieni hajuaistinkäyttötehtävä oli valmis.
Kummatkin koirat suoriutuivat annetusta tehtävästä tuossa tuokiossa, ja mikäpä siinä, kun on tarkka ja hyvä hajuaisti sekä kova nälkä. Hännät vaan viuhuivat iloisesti puolelta toiselle samalla, kun koirat keskittyivät ruuan löytämiseen nurmikosta.

Eilen oltiin Nikin kanssa taas Kirstulassa agilitytreeneissä. Koira oli aivan yli-innokas, vauhtia ainakin löytyi, mutta niin löytyi myös turhanpäiväistä säheltämistäkin. Ohjaajan (ja koiran) keskittymiskyky oli aivan jossain ihan muualla, ja niinpä ohjaajana tuli huudeltua taas ties mitä käskyjä, ja koira meni ihan miten sattui, mm. tippui sitten keinulta, kun minä huutelin sille samoja käskyjä kun puomilla, enkä tajunnut pyytää odottamaan, eli hidastamaan  keinun toisessa päässä että keinu ehtii laskeutumaan.
Mentiin myös ensimmäistä kertaa koskaan okseri. Ensimmäisellä yrityksellä Niki pläjähti jälkimmäisen riman päälle, mutta toisella kerralla liiti jo helposti yli, hienoa. Kaikenkaikkiaan treenit meni kaikesta huolimatta ihan ok, on meinaan huonompiakin päiviä nähty. Ohjaajan, eli mun, pitäisi vaan kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä käskyjä huutelee ja mihin aikaan, vaikka varmasti pelkillä eleillä on paljon suurempi merkitys, mutta niiden kanssa nyt ei mitään sen suurempia ongelmia ollutkaan. Mutta ei varmaan pahaakaan tekisi kiinnittää huomiota enemmän siihen, mitä suustaan päästää..

lauantai 24. toukokuuta 2008

Käynti eläinlääkärillä tuo varmuuden..

..ja on niin pirun kallista! Torstaina 15. toukokuuta käytiin taas mökillä, alkava kesä on innostanut meitä siistimään paikkoja ja haaveilemaan kesästä luonnon helmassa. Koiratkin pysyvät jatkuvasti nätisti näköpiirissä, eivätkä lähde omille teilleen hajujen perässä, mikä on hienoa ja itseasiassa hyvinkin yllättävää Nikiltä. Niinpä kumpaakin koiraa voi jatkuvasti pitää irti mökin maastoissa, ja yleensä kotiin palaakin sitten erittäin sikeästi nukkuvia spanieleita. Vasta viimeisen vuoden-parin aikana olen saanut Nikistä niin varmasti luoksetulevan koiran, että useimmat metsä- ja peltolenkit voin pitää myös sitä irti, Rompun kanssa ei vastaavia luoksetulo-ongelmia ole koskaan ollutkaan. Erityisesti lopputalven aikana tehdyt kontaktiharjoitukset Nikin kanssa ovat siis tuottaneet hyviä tuloksia!

Meillä on mökillä terassi, joka on tehty isoista paksuista lankuista, joiden väli on suurehko. Aikuiset ihmiset tuskin huomaavat lankkujen suurehkoja välejä, mutta minä muistan pienenä jännittäneeni terassilla kävelyä, sillä pelkäsin satuttavani jalkani, jos se humpsahtaisi osaksi lankkujen väliin. Samaiset lankut ovat nyt tuottaneet ongelmia pienille spanieleilleni, jotka eivät sitten millään tunnu oppivan kerrasta, kahdesta kerrasta, eikä useammastakaan kerrasta sitten yhtään mitään. Kerta toisensa jälkeen ne kävelevät terassilla tavalliseen tapaansa -iloisesti höheltäen ja häntä reippaasti viuhuen. Aina silloin tällöin joku tassuista tipahtaa lankkujen väliin, ja koira tipahtaa astetta alemmas, mutta heti tilanteen korjaannuttua koirat jatkavat iloista höheltämistään. Ajattelin, että tiputtuaan pari kertaa lankkujen väliin ne oppivat varomaan leveitä välejä, sillä niiden väliin tipahtaminen on aina yhtä epämukavaa. Vaan jälleen kerran, kun Niki humahti terassin lankkujen välistä alas, se alkoikin tapahtuneen jälkeen ontua jalkaansa.
Niki on aina ollut hyvin teatraalinen koira. Se ontuu pienintäkin asiaa, mikä vaivaa sen tassua, oli se sitten karvoihin juuttunut purukumi tai pieni pyöreä kivi varpaiden välissä. Niinpä en jaksanut sen kummemmin vaivata päätäni koiran ontumisella, vaan tarkistin tassut nopeasti, nypin kaikki tassun pohjissa oleviin karvoihin juuttuneet havunneulaset irti, ja annoin asian olla.

Kotiin tultaessa koirat olivat jälleen kerran väsyneitä, ja emäntäkin asettui mukavaan asentoon sohvan nurkille.. Kun seuraavan kerran kuljin sen paikan ohi, johon Niki oli mökkireissun jälkeen nukahtanut, tajusin, että lattialla oli pieni määrä veritahroja. Tutkin kummatkin koirat läpikotaisin, mutta kummastakaan koirasta ei löytynyt mitään huolestuttavaa. Ei edes siitä tassusta, jota Niki oli ontunut. Ajattelin siis, että jompikumpi oli  saanut pienen haavan johonkin päin kehoaan mökillä möyriessään, mutta se tuskin olisi vakavaa, varsinkaan kun mitään ei näy, eikä kumpikaan koira enää tässä vaiheessa aristellut mitään kohtaa koko kropassaan.

Loppu viikko meni hyvin, aina silloin tällöin Niki hiukan ontui tassuaan, mutta 95 % ajasta se kulki normaalisti. En enää edes osannut yhditää aristamista mihinkään aiempaan tapahtumaan mökillä, koska Niki todella on niin teatraalinen, että saattaa ontua pienintäkin häiriötä tassussaan, ja ihan yhtäkkiä. Perjantaina osallistuttiin vielä arkitottelevaisuus treeniin, mutta maanantaina jouduin ilmoittamaan agilityohjaajalle, että emme tule treeneihin, sillä Nikin ontuminen alkoi käydä pikku hiljaa yhä huolestuttavammaksi. Tiistai-iltana Niki nuoli tassuaan ja oli kumman ärhäkkä, se nosti todella heppoisin perustein omituisen ärhäkän pystyyn ja myöhäisenä keskiviikko-iltana se oli entistä kiukkuisempi, ja nuoleskeli edelleen tassuaan. Pelkäsin jo, että koiralle on noussut kuumetta, sillä kuumeisena se on juuri yhtä vihainen kuin haavoitettu karhu -ja melkein yhtä hurja ja vaarallinenkin! Se ontui sitä samaista tassua nyt hiukan enemmän, ja huomasin, että kannuskynnessä on jotain vikaa (se näytti siltä, kuin olisi ollut puoliksi irti, törrötti jalasta kummasti), mutta Niki ei antanut tutkia itseään ollenkaan, enkä tietenkään löytänyt kuonokoppaa juuri kun olisin sitä tarvinut. Päätin, että pikemmiten on mentävä eläinlääkärin juttusille, ja tässä vaiheessa tajusin jo yhdistää tapahtumia keskenään. Etutassun tipahtaminen mökillä lankkujen väliin - ontumista - verta - enemmän ontumista, nuolemista, ärhentelyä - kannuskynsi. Eli kannuskynsi oli todennäköisesti vaurioittunut etutassun humpsahdettua lankkujen väliin, ja muutama päivä myöhemmin se oli vähällä lähteä irti. Kello oli kuitenkin jo sen verran, että päätin odottaa suosiolla seuraavaa päivää.

Torstaina soitin sitten koulupäivän keskeltä tutulle eläinlääkäriasemalle, ja kerroin myös pienestä patista, jonka löysin kuun alussa Nikin takakoivesta. Pelkäsin, että pahimmillaan patti voisi olla kasvain, joten eläinlääkäri lupasi tutkia myös sen, ja niin saimme ajan seuraavalle päivälle, perjantai iltapäivään. Puhelimessa eläinlääkäri ennusteli, että edessä saattaisi olla kannuskynen poisto, niin pahalta kertomani kuulosti, ja että samalla voisi poistaa myös patin. Hinta-arvioksi antoi + 250 €, mikä kuulosti hirvittävältä nyt, kun pieni pentu on tuloillaan taloon, ja maksettavaa riittää.
Koulusta kotiin tultuani kannuskynnessä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään omituista, eikä eläinlääkärin suosittelemaa tötteröäkään tarvittu, sillä Niki ei enää nuollut tassua. Se ei myöskään ontunut sitä ollenkaan koko loppu päivän aikana. Päätin kuitenkin, että menen seuraavana päivänä eläinlääkärin puheille, ihan vaan, että saadaan varmuus..

Töistä tultuani lähdin koirien kanssa lyhyelle metsälenkille (löysimme eilen mukavalta vaikuttavan uuden reitin lähimetsästä), söin ja otin Nikin autoon ja lähdimme kohti eläinlääkäriasemaa. Perillä eläinlääkäriasemalla Niki osasi käyttäytyä hienosti, vaikka kovasti sitä jännittikin. Se nuuski vastaanottotilaa hermostuneena, ja kun meidät kustuttiin huoneeseen se juoksi oikopäätä ulko-oven luo. Reippaalla kannustamisella se kuitenkin kipitti ripeästi perässäni eläinlääkärin huoneeseen, ja niinpä nostin sen pöydälle, varmuuden vuoksi pyysin sille vielä kuonokopan päähän, jonka se myös sai. Eläinlääkäri tunnusteli ensiksi pattia, ja sanoi, että se on todennäköisesti vain tulehtunut talirauhanen, eikä vaadi toimenpiteitä. Sen voisi kuitenkin poistaa, mikäli tulevaisuudessa tulisi jokin muu rauhoitusta vaativa toimenpide, eikä se olisi suuri homma. Patti ei kuitenkaan häiritse koiraa, joten sitä ei ole järkevää ruveta leikkelemään yksikseen. Kun koiran kuono oli visusti kiinni kuonokopan avulla, oli kannuskynttäkin helppo tutkia. Selvisi, että se oli revennyt, aika pahastikkin aivan tyvestä, mutta se ei enää ollenkaan häirinnyt koiraa ja näytti tilanteeseen nähden hyvältä. Se omituisesti törröttävä ja kipeä kannuskynsi jonka olin yhtenä iltana nähnyt, olikin siis nyt lähtenyt jo irti lähes kokonaan, jättäen jälkeensä vain aivan pienen tyven. Kun eläinlääkärit koskettelivat revennyttä kynttä, Niki murisi vaisusti ja mulkoili, mutta mihinkään sen suurempaan se ei kuitenkaan ryhtynyt. Ja kun tutkimuksien jälkeen kuonokoppa otettiin pois, se alkoi innoissaan heiluttamaan häntäänsä ja nuoli toisen hoitajan kasvoja. Että tällainen hirmupeto tällä kertaa. Eläinlääkäri totesi, että ei tässä sen kummempia, leikkauksia tai muuta operaatioita ei tarvita, revennyttä kynnen pätkää voi desinfioida lenkin jälkeen mikäli siltä tuntuu. Viivyimme eläinlääkärin huoneessa vajaa viisi minuuttia. Ja mitä maksoi pieni tiedon jyvä, mikä ei ollut millään tavalla mullistava? Käynti klinikalla ilman toimenpiteitä tai tarvikkeita, hetki eläinlääkärin kanssa jutustellessa samalla kun se nopeasti katsoi patin ja pyöritteli tassuaan kädessään? 58 euroa. Kyllä.

Olen kuitenkin hyvilläni, sillä jos tilanne olisikin mennyt niin kuin odotin (leikkauksineen), olisi maksettavaa tullut yli 250 euroa. Ja vaikka saatu tiedonjyvä olikin ehkä hiukan yli-hinnoiteltu, oli se myös arvokas. Enää ei tarvitse vaivata päätään pelottavalla patilla tai sillä, mistä koko show veritahroineen ja koiran kiukutteluineen oli peräisin. Tottakai kiukuttaa, jos sattuu niin penteleesti.

Ennen lähtöämme punnitsin Nikin vielä aulassa olevalla vaa'alla, ja tulos oli ilahduttava 13,45 kg! Tavoitepaino on siis saavutettu, ja alemmaksikin ollaan vielä menty. Nyt on Niki cockerspanielin painossa ja turhat kilot ovat karisseet pois. Hienoa!