"Remu on löytynyt"

Helluntaipäivä, kaunis kesäinen sunnuntai ja vielä kokonaan buukkaamaton vapaapäivä ilman hoppua. Jes!

Olimme edellisenä iltana juhlistaneet kaveriporukalla ystäväni syntymäpäiviä vanhempieni mökillä ja sunnuntai-aamupäivä vietettiinkin sitten samaisella paikalla paikkoja siistien vielä sen jälkeen, kun yöksi jäänyt synttärisankari kumppaneineen oli käynyt aamusaunassa ja -paljussa.

Oma autoni oli jäänyt juhlapaikalle edellisenä iltana sen jälkeen, kun skumppa ja salmarishotit olivat alkaneet maistumaan, joten karautin sunnuntaina paikalle synttärisankarin autolla - hän siis sattumoisin asuu aivan naapurissamme. Keponi lähti kuskiksi ja minä pakkasin autoon vielä mökillä odottavan ystäväni kotoa hänen neljä koiraansa, joiden lisäksi takatilaan mahtui vielä yksi pieni Elna, ja apukuskin jalkatilaan yksi pieni Into (siksi, koska takatilassa oli kaksi juoksuista narttua). Hukkatilaa ei suinkaan säästelty, vaan minun syliini apparin paikalle pääsi vielä skotlanninterrieri Remu - olimme melkoinen näky sen jälkeen, kun kaksipaikkaiseen farmariautoon oli saatu sovitettua yhteensä 7 koiraa ja kaksi ihmistä.

Matka sujui poikkeavasta koiramäärästä huolimatta hyvin ja perille mökille päästyämme koko seitsemän koiran porukka porhalsi tyytyväisenä pihamaalla sillä välin, kun me pakkailimme juhlapaikalta autoon roskapusseja, pullopusseja ja kotiin pestäväksi vietäviä laudeliinoja ja astioita. Kun paikka oltiin saatu siivottua, lähdimme käymään villiintyneellä niittyalueella, jonne johtaa vanha umpeen kasvanut tie mökin pihasta. Keponi ilmoitti jäävänsä mökkiin vanhan ja hankalissa maastoissa huonosti ja vaivalloisesti kulkevan Remun kanssa, ja me muut lähdimme rämpimään kumisaappaat jalassamme umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä. Parinkymmenen minuutin peltorinksa tuntui sopivan oikein hyvin laiskan ja aurinkoisen sunnuntain teemaan.

Vaikka lenkki ei ollut pitkä, takaisin mökin pihaan saapui lopulta tyytyväistä porukkaa. Koirat olivat saaneet juosta itsensä uuvuksiin auringonpaisteessa pitkän kasvillisuuden seassa ja heti palattuamme usutimme koko lauman huuhtomaan kuraiset olemuksensa mökin pihassa olevaan rantaan. Edellisenä iltana lähes taukoamatta jatkunut rankkasade oli tehnyt tehtävänsä, ja maa niin niityllä kuin mökin pihamaallakin oli upottavan pehmeää ja mutaista.

Samalla kun katselin koirien vesileikkejä ihmettelin, ettei mökillä odottanut Remu tullut vastaanottamaan karvaista komiteaa, eikä edes seuraamaan karvakuonojen puuhia sivusta. Kun huomasin keponi mökin terassilla kysyin, missä Remu oikein oli. Tupakka suussaan kepo vastasi, että eikös se teidän mukaan lähtenyt, kun ei sitä täälläkään ole näkynyt.

Noup.

Pieni ja kömpelö, matalajalkainen ja jo asvaltilla vaivalloisesti etenevä koiravanhus ei todellakaan ollut lähtenyt meidän mukaamme ylittämään vaikeakulkuista pellolle johtavaa tietä, eikä etenkään pomppimaan niitylle, jossa pienimmät tuskin näkivät metriäkään eteensä. 

Koko koiraa ei näkynyt mökin pihamaalla, eikä se lukuisista kutsuhuudoista huolimatta tassutellut paikalle kauniisti pyydettyäni, eikä jyrkkään sävyyn komennettuani. Ei, vaikka minä huusin sitä, ei, vaikka keponi huusi sitä, eikä silloinkaan, kun ystäväni ja tämän kumppani huusivat sitä. 

Remu oli kadonnut.

Olen omistanut koiria 13 vuoden ajan, enkä ole ikinä onnistunut kadottamaan yhtäkään koiraa. Minulla on ollut hoitokoiria, olen ollut mukana mitä ihmeellisimmissä koulutustilanteissa ja olen pitänyt koiriani irti uusissa, vieraammissakin maastoissa, mutta en ole koskaan kadottanut koiraa. Tilanne tuntui absurdilta. Voiko koiran oikeasti kadottaa?

Jos kadonnut koira olisi ollut pitkäjalkainen ja vikkelä Elna, tai sisukas ja voimakasluonteinen Into, en olisi ollut alkuunkaan niin huolissani, kuin olin nyt.

Olin huolissani siksi, että Remu oli vanha (ja vanhat koirat toisinaan katoavat kuolemaan), siksi, että Remu oli paitsi huonokuntoinen, myös hyvin lyhyt raajainen. Sen kömpelö ruumiinrakenne on tuottanut sille ongelmia jo kotona askelmaa ylittäessä, puhumattakaan siitä, minkälaisia ongelmia sellainen ruumiinrakenne aiheuttaisi yksin metsässä.

Ja jos sellaisen ruuminrakenteen omaava koira putoaisi mökkitonttia reunustavaan veteen tai mutaojaan, olisi kyse vain muutamista sekunneista, eikä sellaisella ruumiinrakenteella siunattu vanha ja huonokuntoinen koira ikinä kampeaisi itseään ylös rannalle pystysuoraa ja jyrkkää seinämää vasten veden varassa - ei, vaikka tapahtuisi ihme.

Mitä enemmän tilannetta ja vaihtoehtoja ajattelin, sen huolestuneemmaksi tulin. Suuttumus omille teilleen lähtenyttä koiraa kohtaan vaihtui huoleksi, suruksi ja jopa epätoivoksi.

Etsimme mökistä: saunan lauteiden alta, sohvan alta, keittiöstä, yläkerrasta ja jopa ulkoparvelta. Mökin pihamaalta: autojen alta, ryteiköistä, puuvajan ympäriltä ja puuvajasta. Ystäväni lähti takaisin niityn kulmalle ja minä juoksin mökin portille katsomaan, olisiko koira lähtenyt helppokulkuista maastoa kohti autotietä.

Vaan koiraa ei löytynyt. Se oli kadonnut kuin savuna ilmaan. Katsoin joen reunukset ja vesialueet peläten pahinta. Toisaalta virtaus oli niin kova, että mikäli koira olisi tippunut, mitään ei olisi enää tehtävissä. Se olisi hukkunut ja virtaus olisi vienyt sen ruumiin mennessään.

Teimme nopean toimintasuunnitelman. Emme lähtisi, ennen kuin koira olisi löytynyt. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta kaikki sen tiesivät: elävänä tai kuolleena.

Kepo otti auton, ja lähti sillä haravoimaan mökille johtavaa hiekkatietä molempiin suuntiin - niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ystäväni lähtisi vielä kertaalleen kävelemään umpeen kasvanutta pellolle johtavaa tietä niitylle ja sitten niittyä eteenpäin - niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ja ystäväni kumppani lähtisi vaikeakulkuiseen metsään, ja kulkisi siellä niin kauan, kunnes koira löytyisi - jotta kaikki vaihtoehdot saataisiin varmasti käytyä läpi.

Minä jäin mökin pihamaan liepeille siltä varalta, että koira ilmestyisi sinne tai löytäisin siitä vihjeitä. Mökkimme pihamaalla on nähty paitsi mäyriä, myös ilves ja susi. Mitä tahansa on voinut tapahtua.

Jokainen sekunti tuntui loputtoman pitkältä epätietoisuuden kourissa. Kun keponi oli ajanut mökin pihasta pois, otin seinustaa vasten nojaavan haravan, jolla aloin haromaan mökin pihaa reunustavia mutaojia, lutakkoja ja vesialueita peläten pahinta.

Ystäväni jäivät hetkeksi katsomaan touhua henkeään pidätellen vierestä, mutta mitään ei löytynyt - ei ainakaan etupihan lutakoista. Sitten kukin lähti omiin etsimis-suuntiinsa.

Samalla kun ystäväni katosivat maastoon, minä menin toiselle puolelle mökkiä haravoimaan vesialueita ja tutkimaan reunuksia, jos vaikka löytäisin jälkiä takaisin maalle pyrkineestä, veden varaan tippuneesta koirasta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä jälkien selvittelyä edesauttanut se, että kuusi muuta koiraa olivat hetki sitten vetäneet vinhaa ralliaan ympäri mökin pihamaata.

Kuulin kaukaisuudesta kepon äänen samalla, kun auton moottorin ääni lakkasi. Onko Remu löytynyt tieltä?! Soitin hänelle toiveikkaana, mutta hän oli vain pysähtynyt jättämään yhteystietojaan mökkinaapureille siltä varalta, että joku sattumoisin törmäisi pieneen mustaan koiraan. Ei havaintoja.

Tilanne vaikutti täysin toivottomalta. Tällaisessa virtaavan veden ympäröimässä maastossa pieni huonokuntoinen koira voisi olla hävinnyt mihin tahansa - eikä Koiramme -lehdestä luetut jutut ilveksen tai suden suihin päätyneistä pikkukoirista ollenkaan helpottanut mielikuvitukseni laukkaamista. Olin juuri aikeissa hakea soutuveneen lukkoon avaimia, jotta pääsisin etsimään ehkä virtauksen mukana lähistöltä kadonnutta koiraamme (tai sen kangistunutta ruumista), kunnes puhelimeni soi. Järkyttyneeltä kuulostava ystäväni soitti.

"Remu on löytynyt..."

Ystäväni äänensävy oli jotain sellaista, ettei siitä voinut päätellä mitään - muuta, kuin järkytyksen. Samalla kun toivonkipinä pirskahti sisälläni tunsin, kuinka sisuskaluni painuivat kasaan ja sydämeni lopetti lyömisensä - tunsin pitkän viillon rinnassani. Lauseen jälkeinen hiljaisuus tuntui taas yhdeltä loputtoman pitkältä hetkeltä.

- Elävänä vai kuolleena, kysyin, ja lähdin kiireisesti harppomaan kohti niitylle johtavaa tietä, siis siihen suuntaan, jossa tiesin ystäväni olleen etsimässä.

"Elävänä."

Loputon helpotus. En ole ikinä käynyt niin lyhyessä ajassa sellaista tunneskaalaa läpi, kuin sinä päivänä jouduin käymään. Paikalle harppoessani soitin ilouutisen kepolle. Saman uutisen oli kuullut jo metsästäkin etsinyt partio (ihminen ja muutama koira).

Mistä se löytyi? Koko etsintöjen ajan ympärillämme vapaana oli häärinyt yhteensä kuusi koiraa. Ystäväni oli edennyt umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä ja huomannut, että Into on aikeissa sotkea itsensä tietä reunustavaan mutaojaan aivan, kuten alunperin niitylle lenkkeillessämmekin.

Tällä kertaa Into ei reagoinutkaan käskyihin eikä kutsuihin tulla pois, ja kun ystäväni oli mennyt katsomaan mikä koiraa oikein pidättelee, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän ei aluksi ollut edes huomannut mitään, kunnes oli katsonut mustaan mutaojaan tarkemmin. Vetisen ja liejuisen mudan keskeltä pilkotti juuri ja juuri näkyvissä Remun pää. 

Koira oli humpsahtanut mutaojaan ollessaan puolimatkassa niitylle. Koska sadetta oli kestänyt jo useita päiviä, mutaoja oli täyttynyt löysästä ja upottavasta mudasta ja ojaan tipahtaneella pikkukoiralla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä vetisestä ja jyrkästä mutaojasta omin avuin pois.

Tiputtuaan syvään ja upottavaan ojaan, sen ainoaksi vaihtoehdoksi oli koitunut pidätellä päätään mutaojan pinnalla - ja jotta se pystyi vaivoin hengittämään, se seisoi mutaojan pohjalla takatassuillaan, eikä siitä silloinkaan näkynyt kuin vaivoin erotettava naama ja korvat. Ystäväni kertoi, että oli nostanut koiran ojasta korvien vieressä olevan nahan varassa, sillä mitään muuta tarttumapintaa koirassa ei enää ollut näkyvillä.

Kun ehdin paikalle, odotti kuivalla maalla uupuneen ja kaikkensa antaneen oloinen, väsynyt ja kauttaaltaan mudan peitossa oleva pieni ja likainen, mutta niin rakas, terrieri. Kiittelin ystävääni, mutta hän antoi kaiken löytämisestä saamansa kunnian Intolle, joka Remun oli paikantanut.

Ja voi sitä helpotuksen määrää, kun terrieri käveli omin, joskin uupunein jaloin perässämme mökille, jossa sitä odotti vesiletkupesu. Remu oli luonteelleen tyypillisesti hyvin vaisu ja mitään sanomaton, ja naureskelimmekin, miten se vain saattoi odottaa kuolemaansa ojassa tyynen rauhallisesti, vaikka oli uponnut jo leukaansa saakka mutaan - eikä enää pystynyt liikkumaan. Se ei ollut pitänyt itsestään minkäänlaista meteliä, vaikka oli varmasti jo alunperinkin kuullut kutsuhuutomme.

Onneksi löysimme sen ajoissa. Jos se olisi todella uponnut mutaojaan, olisimme tuskin koskaan saaneet tietää, kuinka koirallemme oli käynyt ja mihin, ja miten, se olisi kadonnut tai kuollut. 

Olin itse hyvin järkyttynyt koko kotimatkan, samalla tietysti loputtoman kiitollinen siitä, että tarinalla oli onnellinen loppu. Tuumimme, että ilkeän  katoamistempun tehnyt Remu ei saisi ollenkaan iltaruokaansa, vaan se lahjoitettaisiin sankarikoira Intolle, ja, että pahalta haiseva ja kurainen skottivanhus pidettäisiin koko loppuillan wc-pöntössä, missä huuhtoisimme sitä vessanpönttöä vetämällä aina vähän väliä, kunnes pahimmat moskat sen turkista olisivat irronneet. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rakastettu perheenjäsen sai sekä iltaruokansa, että asiallisen shampoopesun lämpimän suihkuveden alla. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Riisiä ja raejuustoa

On aina ongelmallista, jos koiralle tulee sellainen äkillinen hätä juuri silloin, kun kukaan ei ole päästämässä sitä ulos tarpeilleen. Voin kuvitella, miten harmistuneena yksin kotona olevat koirat punnitsevat vaihtoehtojaan: olohuoneeseen vai keittiön matolle? 

Meidän epäonneksemme, Inton onneksi, tarjolla oli tällä kertaa harvinaislaatuinen vaihtoehto. Kotiimme sisälle, olohuoneen nurkkaan oli nimittäin hiljattain tuotu puska. Ihan oikea puska, ja sen vaihtoehdon äkättyään koira huomasi tilaisuutensa koittaneen. Se varmasti riemastui huomatessaan, että sen ei tarvitsisi ulosteillaan sotkea olohuoneen sohvan edustaa tai mitään muutakaan ei-toivottua paikkaa, koska kukaan ei koskaan aiemminkaan ollut harmistunut siitä, että se kävi tarpeillaan puskan juurella. Ja niin tapahtui, samalla tavalla huomaamattomasti, kuin aina ulkona lenkkeillessäkin.

...ongelmahan tässä nyt kuitenkin oli se, että se koiran silmissä varsin perinteikäs puska ei ollut meille ihmisille ihan mikä tahansa puska, vaan joulupuu. Joulupuu, jonka alle oli kasattu rakkaudella valittuja, jopa kalliita joululahjoja. Niin...

Kävimme jouluaaton aikana useammalla sukulaisvierailulla, ja palattuamme reilun tunnin joulupäivälliseltä minun vanhempieni luota, asiaan kuuluvasti vatsat täyteen ahdettuina, huomasimme heti tuulikaapin oven avattuamme, ettei kotonamme enää tuoksunutkaan hyasintit ja joulukuusi. Tyytyväinen ja kylläinen olo vaihtui aika nopeasti, noh... siihen oloon, mikä on tyytyväisen vastakohta.

Näky joulukuusen luona ei ollut niin lohduton, kun olin pelännyt, mutta ei myöskään sitä, mitä olin alunperin odottanut. Joulukuusen edessä oli keltainen lammikko - joka juuri ja juuri jätti hipomatta alimmaisten pakettien joulupapereita, mikä on tietenkin hyvä asia. Ihan pakettien vieressä oli myös vetisen ruskea lammikko, joka sekään ei aivan ollut yltänyt osumaan alimmaisena kuusen juurella odottaviin lahjoihin eikä edes joulukuusen alla olevaan mattoon.

Mutta se, mikä todella särki sydämeni oli, että koiran asetellessa itseään kuusen juurelle sen häntä oli mitä ilmeisimmin tiputtanut korkean lahjapinon päältä pienimmän paketin, sellaisen neliönmuotoisen kauniisti pakatun sievän lahjan, mihinkäs muuallekkaan, kun keskelle keltaista lammikkoa. Se paketti oli minulle osoitettu, keponi ostama ja - mikä selvisi vasta myöhemmin - epäilemättä koko pinon kallein lahja. Ja nyt se makasi tyrmistyttävästi keskellä keltaista kusilammikkoa, se minulle rakkaudella valittu pieni sievä paketti. 

Koko sotkun siivoaminen (vatsat täynnä, nenästä kiinni pidellen) oli melkoinen operaatio. Sytyttelimme samalla tuoksukynttilöitä, tuuletimme asuntoa ja päästimme ripulista kärsivän koiran ulos tihkusateeseen (no ei sillä enää ollut hätä).

Lammikon keskeltä löytynyt paketti evakoitiin. On minun onneni, että nykypäivän joulupaperit eivät taida enää olla paperia ollenkaan, sillä vaikka paperi ei varsinaisesti ollut hylkinyt nestettä, ei se myöskään ollut sitä itseensä imenytkään. Kepo riisui lahjani märästä paperista ja vei yllätyksen sivuun.

Kun koko sotku oltiin saatu siivottua, meillä oli jo kiire seuraavalle jouluvierailulle. Kiirestä huolimatta jaoimme vielä paketit kuusen alta ja avasimme ne. Sain hyviä lahjoja, mutta pienen evakoidun yllätyksen kepo haki jemmastaan viimeisenä, kun kaikki muut lahjat oli jo avattu.

Valmiiksi lahjapapereista riisuttu yllätys ilmeni lievästi pahan hajuiseksi korurasiaksi (joka ihmepelastumisen toivossa laitettiin sivuun kuivumaan). Vaikka korurasia oli pahvin tyyppistä paperimateriaalia, sen sisältä paljastunut koru oli yhä edelleen täydellisessä kunnossa, koskemattomana ja siistinä säilynyt kaulakoru. Kaulakoru, joka sädehti autuaan tietämättömänä kaikesta kuvotuksesta, mitä sen ympärillä olikaan tapahtunut. Luulen, että itse korun hyvästä kunnosta saammekin kiittää yksinomaan nykypäivän muovin kaltaisia joulupapereita. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka nainen harvoin toivookaan saavansa lahjaksi kusilätäköstä pelastettuja koruja. No, enhän minäkään sitä toivonut, niin vaan tapahtui. Aion muuten ottaa yhteyttä korun valmistajaan ja tiedustella, voisivatkohan he kenties kaiken inhimillisyyden nimissä lähettää minulle uuden säilytysrasian, koska se alkuperäinen... niin. Korun tarina on varmasti unohtumaton, mutta toivon, että tilanteeseen liittyvä hajumuistikuva katoaa nopeasti.






















No entäs se ripulisankari sitten? Sille keitettiin riisiä iltapalaksi, riisiä aamupalaksi jne. Me kärsimme koko joulun pahan hajuisista koiranpieruista ja läheltä piti -tilanteista, ramppasimme rekkumme kanssa ulkona tihkusateessa ja seuraavana päivän heräsin siihen, kuinka koirani oksensi eteiskäytävälle keltaista nestettä.

Samaan aikaan kun minä, puoliksi vielä unessa, osaksi jo hereillä, pinkaisin sängystä pesuainetta ja vessapaperia havitellen, inhottava terrierimme huomasi tilaisuutensa koittaneen. Siinä vaiheessa kun minä palasin Tolupullon ja vessapaperin kanssa rikospaikalle, oli Remu jo syömässä sitä, minkä Into oli hetkeä aiemmin lattiallemme oksentanut.

...

Sen jälkeen meillä olikin yllättäen sitten kaksi koiraa, jotka molemmat kärsivät raivoisasta ripulipöpöstä. Ja sellainen oli meidän joulumme: täynnä paskaa. Tähän väliin on varmaan ihan sallittua huokaista, että äiti on nyt vähän väsynyt. Ei sillä, ovat koiratkin. Ripulia aiheuttanut pöpö oli niin raju, että pari vuorokautta pöpön riepottelemana ollut noutajamme muuttui jo niin voimattomaksi ja väsyneeksi, että aloin harkitsemaan Tapaninpäivän viettoa kepon mummolan sijasta eläinlääkäriaseman vastaanotolla.

No ei lähdetty eläinlääkäriin. Nyt on lauantai ja Inton ripuli on kestänyt jo viisi päivää, mutta se on saanut riisinsä joukkoon jo raejuustoa ja alkaa jälleen olemaan voimissaan - se on päivä päivältä parempi ja pahin vaihe kohdattiin jo joulupäivänä. Koira on juonut koko ajan hyvin, eikä ole päässyt kuivumaan. Remu taisteli pahimman vaiheen yli Tapaninpäivän ajan ja asui silloin käytännön syistä pelkästään kylpyhuoneessa. Näin pahaa ripulia en ole koirillani ikinä ennen kohdannut.

Elna on pysynyt terveenä, mutta koputan puuta ja pidän senkin - ihan vaan inhottavien yllätyksien välttämiseksi - toistaiseksi riisi- ja raejuustolinjalla.

Tällä hetkellä asunnossamme tuoksuu jälleen hyasintit ja joulukuusi - tätä olenkin kaivannut.



Odotukset joulun suhteen eivät alunperinkaan olleet korkealla. Kuten sanottua, Etelä-Suomeen ei saatu lunta, eikä ikkunoita piiskaava tihkusade juurikaan houkutellut nauttimaan ulkoilun ilosanomasta joulun kunniaksi. Lisäksi lähdin töihin vielä 24. ja 25. päivä muutamiksi tunneiksi, mutta työkavereiden ollessa kivoja se todellakin on pienin murhe ainakin siihen verrattuna, että muutenkin sukulaisvierailujen aikatauluttama kiireinen joulu meni kotoilun osalta ripulijälkiä ja kaikkea epämääräistä siivotessa. Huhhuh. Rauhallisempaa ensi joulua meille, kiitos.

Koiranomistamisen sietämätön keveys

Olen viime aikoina ollut jumalattoman onnekas ja kiitollinen. Meidän perheessä on ollut pitkä ja onnellinen kausi, kun mitään pahaa tai muuten järkyttävää ei ole tapahtunut. Koirat ovat pysyneet kunnossa ja henkeä salpaavilta eläinlääkärireissuilta on säästytty. Yllättäviä menoeriä ei ole pulpahdellut ainuttakaan (lukuunottamatta kadonneita koiran kynsisaksia - sellaiset piti vielä muuton jälkeen ostaa) ja jokainen koirista on keväällä hierottu kuntoon. 

Tällaisina hetkinä poden jopa huonoa omatuntoa rapsutellessani tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystävät Facebookissa manailevat ja surkuttelevat koiralleen puhjennutta silmänpohjantulehdusta tai odottavat kauhulla koiransa nisäkasvaimen tai selkäongelmien pahenemista. Sellaista ei toivo kenenkään kohdalle.

Kuten olen jo aiemmissa kirjoituksissani ehkä antanut ymmärtää, Remu on keponi mukana laumaamme liittynyt jäyhä ja vaatimaton skotlanninterrieri, joka ei turhaan parrasvaloissa patsastele tai ole vaatimassa itselleen erityisoikeuksia. Se on hyvin hiljainen ja useimmiten myös hyvin eleetön kaveri - varsin vaikeasti luettavissa mielettömän hapsutukkansa ja partansa takaa. Remu on hyvin vaatimaton koira, enkä voi korostaa tätä ominaisuutta riittävästi. Ehdottomasti maininnan arvoinen ominaisuus on myös sen uskomaton hermorakenne - naapurin matcho terrieri näykkäisi sitä hiljattain nenänpäästä, eikä Remu ollut huomaavinaankaan niin ala-arvoista käytöstä. Toisinaan Remua katsellessani mietin, onko se koira ollenkaan. 

Olemme asuneet Remun kanssa yhdessä melkein kolme vuotta ja alusta saakka olemme inhonneet toisiamme. No ei suinkaan. En minä inhoa koiria. 

Olemme asuneet Remun kanssa yhdessä melkein kolme vuotta. Kun tapasin Remun ensimmäistä kertaa kyykistyin rapsuttelemaan sitä ja vastauksena ystävälliselle eleelleni sain vain tyytymätöntä ja luotaantyöntävää murinaa. Se kuulosti siltä, että "kuules ämmä, minä sitten puren lujaa." Nousin saman tien jaloilleni ja ajattelin, että tutustun tuohon rakkiin joskus myöhemmin. 

Sitten aika kului. Remu ei koskaan tullut tekemään tuttavuutta minuun, enkä minäkään viitsinyt tyrkyttää enää ystävällisiä eleitäni sille. Minä olin sille ilmaa ja se oli minulle ilmaa. Sitten keponi ja Remu muutti meille. Välimme olivat Mynthonin raikkaat - suorastaan jäätävän kylmät sen pienen ja omituisen terrierin kanssa.

Keponi on alusta saakka tehnyt pitkää päivää töissä ja väistämätön oli se tosiseikka, että jouduin usein Remun kanssa lenkille. Tykkään viettää koirien kanssa aikaa, joten asenteeni oli lähtökohtaisesti hyvä. Vien ensin isommat koirat hiukan reippaammalle kävelylle, sitten lähden kaikessa rauhassa nuuskulle Remun kanssa. 

Varasin eläkeikäisen terrierin rauhallisille nuuskutteluhetkille ruhtinaallisesti aikaa. Mutta se ei koskaan riittänyt. Jos olin varannut 800 metrin aamulenkille 20 minuuttia aikaa, Remu halusi käyttää siihen 30 minuuttia. Sen jälkeen rupesin varaamaan 800 metrin aamulenkille 30 minuuttia aikaa, jolloin Remu automaattisesti halusi töpötellä 800 metrin matkan ruhtinaallisessa 40 minuutin ajassa.

Sitten huomasin, että koirahan nauraa minulle. Olen sen silmissä mitätön pelle. Sitten ryhdistäydyin, varasin aamulenkille 30 minuuttia aikaa ja hoputin Remua etenemään ennalta määrittelemän aikatauluni mukaisesti. Jos se junnasi liian kauan, vedin sitä väkisin perässäni niin kauan, että sen omat jalat alkoivat taas töpöttää eteenpäin.

Mutta ei se mitään auttanut. Koska olen fyysisesti voimakkaampi kuin pieni hassu terrieri, sain sen kyllä liikkumaan. Ehdimme tekemään 800 metrin aamulenkin 30 minuutissa. Mutta silti se jatkoi minulle nauramista. Kun meitä vastaan tuli tarharyhmä, Remu ryhtyi kakalle. Ei suinkaan pöpelikköön tai tien reunaan, vaan ihan siihen keskeiselle paikalle siten, että tarhatädit katsoivat meitä paheksuvasti ja lapset osoittelivat. Tietenkin edellisenä iltana kakkapussit oli jo käytetty loppuun. Se oli mielenkiintoista. 

Vastaavat tempaukset toistuivat. Kun ylitimme autotietä, Remu jäi aivan siihen keskelle kakalle. Se keksi vastaavia tempauksia loputtomiin. Viimein säästin sen lenkitykset lähes poikkeuksetta kepolle - asuimmehan sentään maalla suuressa pihapiirissä. Kepon kanssa Remu kulki 800 metrin lenkkinsä 15 minuutissa ja hoiti asiansa siististi sinne minne kuuluikin.

Tunsin, että meillä on henkilökohtaisia kaunoja. 

Sitten, erään kerran jouduin viemään Remun eläinlääkäriin hammaskivenpoistoon, koska kepolla oli kiireinen työputki. Avauduin eläinlääkärille vihasuhteestamme samalla, kun Remu makasi pöydällä nukutuksen alaisena ja eläinlääkäri repi siltä hampaita irti. Kun operaatio oli ohi, unelias koira piti kuljettaa autoon lämpimästi pakattuna.

Mutta minä en ollut osannut varautua siihen, eikä autosta löytynyt yhtäkään ylimääräistä huopaa. Niinpä otin kaulastani huivin ja käärin Remun siihen. Kuljetin sen auton penkinlämmittimen päällä huiviin kiedottuna kotiin ja kotona aloin hoitamaan kipeältä ja huonovointiselta vaikuttavaa terrieriparkaa. 

Lääkkeitään Remu ei tietenkään suostunut ottamaan minulta, vaan ne kelpasivat ainoastaan keponi syöttäminä. Sillä oli edelleen kova ja kylmä ulkokuori, mutta pikku hiljaa jokin muuttui. Kun päivät kuluivat, aloin jälleen ulkoilemaan kaksin Remun kanssa ja pikku hiljaa huomasin nauttivani lenkkeilystä koirapapan kanssa. Ja minusta tuntui, että salaa sekin nautiskeli.

Ymmärsin, että lenkit vanhan koiran kanssa ottavat aikansa, ja aloin itsekkin katselemaan ympärilleni tarkemmin. Katselin maassa mönkivää koppakuoriaista. Katselin, miten naakat tuijottivat meitä ja huusivat. Katselin, miten monenlaista kasvustoa lyhyellä 800 metrin lenkillä esiintyi ja sitten aloimme tekemään pidempiä ja pidempiä lenkkejä yhdessä. Välillä otin makupaloja mukaan ja pyysin Remua kiipeämään kesken lenkin suuren kiven päälle. Välillä opetin sitä vaan reagoimaan sen omaan nimeen minunkin lausumanani, ja toisinaan otin sen kanssa pieniä luoksetuloharjoituksia. 

Aloimme viihtymään yhdessä. Hitaasti, mutta varmasti.

Viimeisen puolen vuoden aikana Remu on ryhtynyt omatoimisesti hakeutumaan luokseni rapsuteltavaksi. Usein iltaisin, kun kepo on jo nukkumassa ja minä vielä hammaspesulla Remu nojailee jalkoihini ja odottaa vessan lattialla, että menemme yhdessä makuuhuoneeseen. Alkuviikolla kun kuivasin sen, se sai hepulin, mitä se ei ikinä ennen ole saanut kontaktista minun kanssani. Yleensä vaan kepo saa sen vanhoihin jalkoihin vähän liikettä. Pieniä muutoksia on tapahtunut pikkuhiljaa, askel askeleelta, kuin huomaamatta. Minusta tuntuu, että olemme pikkuhiljaa ystävystyneet Remun kanssa. Toki jotkin asiat ovat edelleen pyhiä: en saa koskea Remun tassuihin harjalla, mutta se on pientä. Remu tottelee käskyjäni - melkein aina, ja hakee minua usein kutisevan partansa raaputtajaksi. Olen otettu. Kolme vuotta siihen meni.

...

Noin viikko sitten sanoin kepolle, ettei Remu oikein vaikuta omalta itseltään. Sellaista on vaikea sanoa hiljaisesta ja vaisusta tyypistä, mutta minun mielestäni koirasta oli yhtäkkiä tullut entistäkin hiljaisempi ja vaisumpi. Lisäksi se oli aina kävellyt hitaasti, mutta nyt sen kulku näytti mielestäni jopa jotenkin vaivalloiselta. 

Keponi sanoi, ettei sitä mikään vaivaa. Minäkin sivuutin aavistukseni sillä, että vanhaa koiraa saattaa pakkanenkin kolottaa. 

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin pistävään hajuun. Herätin kepon ja huomasimme, että makuuhuoneen oli vallannut melkoinen kusivana. Remun omasta nukkumisnurkasta makuuhuoneen ovelle saakka. Kello oli varmaan puoli neljä yöllä, kun aloimme siivoamaan, moppaamaan ja tuulettamaan pahan hajuista huonetta. Onneksi huonekalut eivät saaneet osumaa, vaikka läheltä pitikin. 

Kepo sivuutti aiheen sillä, että meillä oli viikonloppuna ollut kylässä ystäväni uroskoira. Minä sanoin, ettei mikään koira kuse merkkailun nimissä kolmea litraa ja vieläpä omalle nukkumapaikalleen nukkuessaan. 

Sama homma toistui torstaiaamuna. Herättyään Remu köpötteli makuupaikaltaan perässämme olohuoneeseen ja kusi sitten alleen. Oikein kunnolla. Olin huolissani ja päätin ottaa heti yhteyttä eläinlääkäriin - kunnes sitten yrittäjän hektinen päivä vei menneissään, ja muistin asian vasta perjantai-iltana. 

Sitten sama toistui vielä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Mieletön määrä kusta. 

Nyt on sunnuntai. Luonnollisesti. Ensimmäinen minun ja kepon yhteinen vapaapäivä, kun kummallakaan ei ole töitä tai muita pakollisia menoja. Ja ainoa asia, mitä voin ajatella on: olisipa jo maanantai. 

   

Minua hirvittää. Olen juuri onnistunut hankkimaan itselleni hiljaisen, mutta sympaattisen ystävän ja nyt minua pelottaa, että kaikki on ohi tuossa tuokiossa. Miksi sitä aina pelkää pahinta? Toivotaan nyt kuitenkin, että kyseessä on jotain niinkin simppeliä, kuin virtsatietulehdus tai eturauhasvaivoja, joita Remulla on aiemminkin, noin vuosi sitten, ilmennyt. 

Kaiken lisäksi Intokin sairastaa. Se sai torstaina metsälenkillä tassuunsa haavan, joka ei millään meinaa parantua. Aina, kun tarkastelen haavan vointia, se alkaa pulppuamaan verta. Minusta tuntuu, että haavan sisällä saattaa olla tikku tai jokin muu, mikä liikkuessaan aiheuttaa vuotoa. Mitään ei kuitenkaan näy.

Sen siitä taas sai. Seuraavan kerran, kun rapsuttelen tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystäväni manailevat ongelmiaan Facebookissa, lupaan, etten pode huonoa omatuntoa vaan vedän keuhkoni täyteen ilmaa (toivottavasti ei sitä kusen hajuista) ja nautin siitä, että kaikki on kerrankin hyvin. Salaa odotan kauhulla, milloin on meidän vuoro - sillä se tulee aina jossain vaiheessa väistämättä.