Hei hei mitä kuuluu?

Viimeisimpien päivien aikana meidän poppoota ei ole näkynyt treenikentillä juuri ollenkaan. Treenimotivaatio on kadonnut, sillä tiedän, etten edessä häämöttävän armeijan takia pysty asettamaan sellaisia treenitavoitteita joita haluaisin. Toki treenaaminen on paljon muutakin kuin titteleiden perässä tahkoamista, mutta nyt, kun kaikki se, mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu, on edelleen hyvin epävarmaa ja sekavaa, olen vain viettänyt aikaani kotona pääasiassa töiden, pihan ja puutarhan sekä urheilun kimpussa. Toki koirat ovat olleet hengessä mukana ja silloin, kun olen tehnyt kotona tietokoneen ääressä töitä, ne ovat kaikki levänneet jaloissani äänekkäästi kuorsaten tai unia nähden, ja silloin, kun olen ollut pihan ja puutarhan kimpussa ne ovat valppaina pitäneet minua silmällä ja tonkineet maahan inhottavia kuoppia ja repineet ruohoa minkä ovat ehtineet.
Minä olen käynyt lähes päivittäin juoksemassa kuntoni kohottamiseksi, ja koko kolmen kopla on saanut osallistua tähän kipittämällä kiltisti mukanani hihnoissaan minun tahtiani ravaten. Jopa 9-vuotias Romppu on pienestä koostaan huolimatta pysynyt hyvin mukana tahdissa, mutta tässä ei taidakaan olla kyse cockeripapan suuresta saavutuksesta vaan omasta hitaasta vauhdistani...

Kiitos kysymästä, arkea siis. Ei sen enempää, eikä sen vähempää. Mökkihöperyyden ehkäisemiseksi olemme kuitenkin Inton kanssa käyneet toisinaan lenkkeilemässä Tiian ja bullterrieri Riesan kanssa. Hallittuja hihnalenkkejä vielä toistaiseksi ei-toivottujen tilanteiden estämiseksi, tosin, myönnettäköön, että Into ja Riesa kävivät Vanajaveden rannassa polskuttelemassa yhdessä, eikä ongelmia ilmennyt. Jatkettiin siitä kuitenkin turvallisella hihnalenkillä kuten myös viime maaanantaina, jolloin reippaaseen kävelylenkkiin osallistui myös hyenalapsi Elna.

Tässä vielä kuvasatoa pihalla riekkuvasta koiralaumasta tiistailta: sulkekaa ovet ja ikkunat, ny ne tulee!

"Ota kiinni jos saat!"

"Ai JOS saan?!"

"Täältä pesee sirkuskarhu, tunne hyeenan raivo nahoissasi!"

"Kohti grilliä, ja sen yli!  ...Hups."

Jotain jännittävää

Sen jälkeen, kun sain yllättäen huomata, että Elna alkaa käyttäytymään kuin aikuinen, järkevä koira, eikä sillä ole enää tarvetta pentumaiseen kujeiluun, olen saanut tehdä myös muitakin jännittäviä havaintoja: myöskään toiset koirat eivät kohtele sitä enää kuten pentua. En kuvitellut tämän päivän koskaan koittavan, mutta kyllä: Into ei enää anna Elnan hyppiä silmilleen, vaan komentaa tätä kovaäänisesti muristen aina tarpeen vaatiessa!

Into on aina ennenkin pitänyt puolensa suojellessaan aarteita kuten puruluitaan, mutta se ei ole aiemmin kotioloissa sanonut mitään ovelalle raitapaidalle, joka ei alkuunkaan ole ollut kiinnostunut sen etutassujen välissä olevasta puruluusta, ei suinkaan, vaan joka on aivan sattumalta peruuttanut ja parkkeerannut takapuolensa Inton syliin ja luonnollisestikin -suoraan puruluun päälle. Tällaisissa tilanteissa Into on kyllä murissut, mutta nielaissut sitten kiukkunsa, kun leikkisä tyttökoira onkin kellahtanut kyljelleen puoliksi Inton syliin ja pistänyt koko homman leikiksi nuijimalla Intoa valtavan pitkillä koivillaan kuin mitään puruluuta ei koskaan olisikaan ollut.

Yllätyksekseni Into ei enää viime aikoina ole katsonut Elnan koiruuksia läpi tassujensa, vaan se on komentanut tyttöä napakasti ja mikä hulluinta -saanut sen jopa tottelemaan. Yleensä toisilta koirilta (ja ihmisiltä...) saatu negatiivinen palaute on saanut Elnan pistämään koko homman leikiksi, mutta Inton uusi tyyli on niin napakka ja uskottava, ettei Elnalla ole mitään sanottavaa. Se vain tottelee nöyrästi ja lopettaa, mitä ikinä se onkaan ollut tekemässä.

Tämä ei ole hulluinta, mitä laumamme sisällä tällä hetkellä tapahtuu. Elna ei enää elä omassa pentumaisessa maailmassaan, ja sen huomaa paitsi siitä, kuinka se on eritavalla läsnä, myös siitä, ettei senkään omasta mielestä ihan kaikki olekaan enää niin hauskaa. Aiemmin Elna on selvinnyt pentumaisella olemuksellaan kaikenlaisista tilanteista ja jopa silloin, kun Into on noussut sen selkään ylivertaisuuttaan puhkuen ja johtajuuttaan todistellen, Elna on vain luikahtanut sen alta pois ja pistänyt leikiksi. Vaan ne ajat ovat nyt ohi, oi kyllä! Tätä nykyä selkään yrittävä tolleri saa äkäistä palautetta neitikoiralta, joka ei enää todellakaan siedä sitä, että joku itsestään liikaa luuleva sirkuskarhu yrittää sen selkään. Elna murahtaa napakasti puolustuksekseen, ja homma on sillä loppuun käsitelty.
Tämä kaikki on minulle uutta ja yllättävää - en aiemmin ollut kuullut Elnan murisevan toisille koirille ja yhtäkkiä se tekeekin sitä uskottavasti ja arvokkuudestaan kiinni pitäen. Elna ja arvokkuus samassa lauseessa, mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?

Koirien keskinäisiä välejä on tällä hetkellä hyvin jännittävää seurata. Muistan, kuinka Elna oli juuri ylittänyt luovutusiän, kun toin sen Inton treeneihin raunioradalle ja laskin sen irti hihnastaan: silloin se lähti määrätietoisesti tutkimaan paikkaa taakseen katsomatta, lopulta kadoten näköpiiristäni. Eikä se muuten tullut takaisin, vaikka kuinka hoputin sitä palaamaan. Silloin tajusin, että tästä pennusta on tulossa erittäin määrätietoinen ja itsenäinen koira, joka tulee varmasti vielä pistämään pojat kuriin ja nousemaan laumamme johtokoiraksi.
Elnan pitkään jatkunut pentumaisuus ja varsinainen aivottomuus saivat minut uskomaan, että pentuikäisestä Elnasta huokunut johtajatyyppisyys ei enää ikinä näkyisi koirassa myöhemmällä iällä, mutta ei, siellä se taitaa tosiaan olla, fiksu ja älykäs johtajanarttu, joka pikkuhiljaa ottaa itselleen valtaa. En tietenkään edelleenkään voi sanoa mitään takuuvarmasti, mutta minusta näyttää vahvasti siltä, että jotain suurta on tapahtumassa.

Tältä näyttää hyppy tuntemattomaan! 

Nyt kun koirien keskinäiset välit ovat alkaneet kehittymään uuteen jännittävään suuntaan, myös omassa elämässäni puhaltaa uusia tuulia, jotka kirjaimellisesti viheltävät pelin poikki koirien osalta - mikä on ihan äärettömän kurjaa nyt, kun meneillään on mitä on. Minun on kuitenkin tartuttava tilaisuuteen - nyt tai ei koskaan, vaikka nimenomaan koirien takia minun tekisi mieli vielä perääntyä. Sain perjantaina postissa pitkään odottamani palvelukseenastumismääräyksen puolustusvoimilta ja täten aloitan palvelukseni Panssariprikaatissa Parolannummella tulevana heinäkuuna kahden kuukauden kuluttua.
Koirien kannalta tämä merkitsee paljon: niille on nyt hakusessa kullekin oma hoitopaikka määrittelemättömäksi ajaksi noin 6 - 12 kuukaudeksi ja omalta osaltani saan pistää pillit pussiin treenitavoitteiden osalta. Me ei käydä tänä vuonna kokeissa, eikä suoriteta BH:ta eikä varmaankaan edes luonnetestiä Inton kanssa. Hoitopaikat ovat kuitenkin hakusessa ihan läheltä, jotta iltavapailla ja lomilla pystyn puuhastelemaan koirieni kanssa niin paljon, kuin vain jaksan. Mikäli kaikki menee suunnitelmien mukaan niin kuin ounastelen, myös armeijan jälkeen on luvassa lisää jännittäviä uutisia, mutta niistä kerron sitten lähempänä lisää.

Ponttooni (aka Into) heinäkuussa 2008.
Eihän se ero nykyiseen Intoon nyt niin huomattava ole?

PS. Rakas sirkuskarhuni Into saavutti tänään 3 vuoden iän! Innokkaat onnittelut koko sisaruskaartille, eli Intolle, Rumballe, Milalle, Manulle, Leonille ja Tikrulle!

Pidän siitä kun jalat vie ja järki luovuttaa

Ärsyttävä kiusanhenki, jolla on aina ilkikurinen virne naamallaan. Rasavilli elukka, joka ei kuuntele mitään eikä ketään, eikä myöskään tarvitse mitään eikä ketään. Villieläin. Varsinainen narttu.

Elna saavuttaa 10 päivän päästä vuoden ja viiden kuukauden iän. Sillä on ollut elämänsä aikana kahdet juoksut ja muutama aivosolu. Sen suurin intohimo koko sen pienen elämän ajan on ollut juokseminen, kiitäminen ja vapaudesta nauttiminen. Vapaudesta nauttiminen luvatta ja salaa, kuinkas muutenkaan.
Elnalla on selkeät eleet. Sen korvat liikkuvat kaikkiin ilmansuuntiin ja toisinaan ne ovat niin päänmyöntäiset, että näyttää siltä kuin sillä ei olisi korvia ollenkaan. Korvattomuudesta on myös tuhansia käytännön esimerkkejä niin lenkkipoluilta kuin myös treenikentiltä. Se, että Elna lähtee aitaamattomalta kotipihaltani itsekseen lenkille, ryhdikkäästi tasaista vauhtia ravaten ja taakseen huudoistani huolimatta katsomatta, on myös selkeä ele. Toisinaan olen näyttänyt keskisormea takaisin.



Kuten jo sanoin, Elna ei tarvitse mitään eikä ketään. Se elää kuitenkin laumassa, joka pitää sisällään ihmisten lisäksi kaksi muuta koiraa, cockerspanielin ja novascotiannoutajan, sekä kolme kania. Minulla on ollut tapana antaa kanien asua valtoimenaan kodissani, joka jo koirienkin takia on tehty melko jyrsijäystävälliseksi -joskin tiedän kyllä, ettei kanit tai sen puoleen koiratkaan kuulu jyrsijöiden lahkoon.
Kanit ja koirat ovat pystyneet aina olemaan ongelmitta samoissa tiloissa. Jopa Into, joka tietää hyvin, mitä treeniriista tarkoittaa, on täysin passiivinen omia lemmikkikanejani kohtaan ja antaa niiden kulkea milloin häntänsä ja milloin kuononsa yli silloinkin, kun se itse on kyljellään päivänokosilla. Lemmikkikaneilla ei luontaisesti ole itsesuojeluvaistoa senkään vertaa, että ne tietäisivät mitä tarkoittaa noutaja, jonka suvussa on käytännön metsällä käyviä koiria. Eikä sillä, aseethan ne ovat mitkä jäniksiä tappaa. Vaikka kuvailinkin Elnaa aiemmin tässä kirjoituksessa villieläimeksi, sen aivosolujen määrä ei onneksi riitä korkeaan riistaviettiin. Se on muutaman kerran lenkkeillessämme lähtenyt jäniksen perään, mutta touhu on näyttänyt lähinnä siltä, että se on vain halunnut kokeilla kumpi on nopeampi.


Laumaelossa Elnan mielestä parasta on Into, joka on totuuden nimissä saanut kärsiä ihan liikaa siitä, että erään kerran kotiin tullessani toin mukanani pienen raidallisen pennun. Into on alusta asti toiminut täynnä energiaa olevan naskalihampaan nyrkkeilysäkkinä ottaen osumia päivästä toiseen. Kärsivällinen (kärsivä) ilme naamallaan se on sietänyt Elnalta kaiken, mitä se vaan on ikinä keksinyt tehdä, ja minä olen vain seurannut vierestä ja odottanut innolla sitä päivää, kun se viimein saa tarpeekseen ja ärähtää takaisin -kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, ettei sitä päivää ole tulossa ja aloin itse puuttumaan Elnan väkivaltaiseen käytökseen Intoa kohtaan.
Yllä oleva kuva on hyvä esimerkki siitä, kuinka tyynenä ja kärsivällisenä Into on helmikuussa 2010 ottanut vastaan raivohullun pikkusiskonsa hyökkäyksen, jolla oli tuon hepulin aikaan ikää  reilut pari kuukautta.
Elnaa ei valitettavasti voinut estää edes makaamalla sen päällä.



Myöhemmin korvista repiminen ja poskinahasta näykkiminen hiipui, muttei tietenkään loppunut kokonaan. Inton kiusaaminen näkyi erityisesti ilman hihnoja käydyillä lenkeillä, jolloin Elnan suurinta huvia oli tollerin keilaaminen. Inton hieroja tulikin maininneeksi, että lihaksien tilasta huomaa hyvin, että koira ottaa yllättäviä ja kovia iskuja kaikkialle kehoonsa. Kyllä nimittäin varmasti tuntuu, kun kesken kepeän juoksun 20 kiloa koiraa tömähtää kylkeen. Hierojan kommentin jälkeen Elna oli pitkään ainoa, joka joutui tyytymään hihnalenkkeihin Inton ja Rompun nauttiessa vapaudesta.



Se, miksi jupisen Elnan inhottavista luonteenpiirteistä ja käytöstavoista juuri nyt johtuu silkasta hämmennyksestä. Nyt, kun Elna Hy on pian saavuttamassa vuoden ja viiden kuukauden iän, sen käytöksessä on havaittavissa muutoksia. Suuria muutoksia, jos minulta kysytään. Ja hyvään suuntaan, mikä on kaikkein yllättävintä.

Täten minulla on ilo ilmoittaa, että Elnan ilkikurinen kestovirnistys on historiaa. En tarkalleen tiedä, onko syy minussa vai koirassa, mutta näen ärsyttävän virneen tilalla nykyisin vain ymmärtäväisesti tuijottavat ruskeat nappisilmät rauhallisella olemuksella höystettynä.
Voiko olla, että kun koira on puolentoista ikävuoden huippeilla, ei enää tarvitsekaan mennä koko ajan niin lujaa ja täysii?

Inhottavan kestovirnistyksen häipyminen raidalliselta naamalta ei tarkoita sitä, etteikö Elna edelleenkin haluaisi juosta lujaa ja täysii ollessaan vapaana, mutta senkin aikana se on enemmän läsnä kuin koskaan ennen. Kaikkein yllättävintä on, että se pystyy juoksemaan Inton kanssa yhdessä törmäilemättä punaturkkiin jatkuvasti. Se ei enää seuraa Intoa kuin hai laivaa, vaan pystyy myös keksimään omat virikkeensä, omat ojansa ja omat hajunsa. Onko maaginen ikä nyt saavutettu? Voiko koira aikuistua yhdessä yössä?

Kaikkein eniten mieleni lämpeni myöhään eilen illalla, kun lähdin hakemaan pihahäkkikautensa alottaneita kaneja sisään kylmän yön ajaksi. En talosta sisältä lähtiessäni jaksanut erityisesti huolehtia siitä, olivatko taloni ulko-ovet kiinni vai auki, ja kun kävelin kohti Roinan ja Tildan asuttamaa pihahäkkiä huomasin, että kuin varjona vierelläni liikkui rauhallinen raidallinen narttukoira. Hain ensin häkistä vain kanien hiekkalaatikon ja juomapullon, ja Elna tuli perässäni takaisin terassille, jossa kanien tyhjä sisähäkki odotti. Sitten hain herra ja rouva Puniinin (epävirallisesti, koska kesähäitä ei vielä ole pidetty) ja koko operaation ajan Elna seurasi puuhiani, eikä suinkaan lähistöllä juosten, riekkuen ja loikkien, vaan rauhallisesti hyvässä mielentilassa. Ja mikä parasta, minun ei kertaakaan koko iltaisen episodin aikana tarvinut muistuttaa Elnalle missä kulkevat pihamme rajat.

Toinen maaginen esimerkki löytyy parilta päivältä aiemmin, jolloin olin juuri tullut lenkiltä ja jättänyt koirat odottamaan ulkoverannalleni, jossa ne tykkäävät seurata vastapäisen talon elämää. Yhtäkkiä terassilta alkoi kuulumaan Elnan vauhkoontunut haukku ja mennessäni selvittämään mistä on kyse huomasin, että pihalla tallusteli naapurin kissa ja, että olin unohtanut sulkea terassin portin perässäni! Mitä tekee Elna? Toteuttaa pahimman painajaiseni, juoksee naapurin (joka myös vuokraisäntänä tunnetaan) kissan perässä yrittäen haukata tältä hännän ja juosten lopulta molemmat turmioon auton alle? Ei. Eikö? Ei.
Elna seisoo terassin ovensuussa, ilman välissä olevia esteitä, täysin vapaana valitsemaan kissan jahtaamisen sitä kuitenkaan tekemättä, ja ilmoittaa vuoroin kissaa ja vuoroin minua katsoen, että nyt tuo elikko on liikkeellä ja näyttääpä jopa lähestyvän kotiamme. En ollut uskoa silmiäni, enkä varmasti uskoisi tätäkään tarinaa, ellen olisi ollut itse todistamassa sitä. Pyysin neitikoiran kumppaneineen sisään ja lahjoin koko lauman herkuilla.

Elna on pienestä asti ollut hankala lemmikki nimenomaan itsenäisyytensä puolesta, mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu kunnolla siltä, että olen ehkä joskus osannut tehdä jotakin oikein senkin kanssa. Voiko se olla mahdollista? Tuleeko Elnastakin normaali, hyväkäytöksinen koira, sitten kuitenkin? Vau. Oikeesti?