"Remu on löytynyt"

Helluntaipäivä, kaunis kesäinen sunnuntai ja vielä kokonaan buukkaamaton vapaapäivä ilman hoppua. Jes!

Olimme edellisenä iltana juhlistaneet kaveriporukalla ystäväni syntymäpäiviä vanhempieni mökillä ja sunnuntai-aamupäivä vietettiinkin sitten samaisella paikalla paikkoja siistien vielä sen jälkeen, kun yöksi jäänyt synttärisankari kumppaneineen oli käynyt aamusaunassa ja -paljussa.

Oma autoni oli jäänyt juhlapaikalle edellisenä iltana sen jälkeen, kun skumppa ja salmarishotit olivat alkaneet maistumaan, joten karautin sunnuntaina paikalle synttärisankarin autolla - hän siis sattumoisin asuu aivan naapurissamme. Keponi lähti kuskiksi ja minä pakkasin autoon vielä mökillä odottavan ystäväni kotoa hänen neljä koiraansa, joiden lisäksi takatilaan mahtui vielä yksi pieni Elna, ja apukuskin jalkatilaan yksi pieni Into (siksi, koska takatilassa oli kaksi juoksuista narttua). Hukkatilaa ei suinkaan säästelty, vaan minun syliini apparin paikalle pääsi vielä skotlanninterrieri Remu - olimme melkoinen näky sen jälkeen, kun kaksipaikkaiseen farmariautoon oli saatu sovitettua yhteensä 7 koiraa ja kaksi ihmistä.

Matka sujui poikkeavasta koiramäärästä huolimatta hyvin ja perille mökille päästyämme koko seitsemän koiran porukka porhalsi tyytyväisenä pihamaalla sillä välin, kun me pakkailimme juhlapaikalta autoon roskapusseja, pullopusseja ja kotiin pestäväksi vietäviä laudeliinoja ja astioita. Kun paikka oltiin saatu siivottua, lähdimme käymään villiintyneellä niittyalueella, jonne johtaa vanha umpeen kasvanut tie mökin pihasta. Keponi ilmoitti jäävänsä mökkiin vanhan ja hankalissa maastoissa huonosti ja vaivalloisesti kulkevan Remun kanssa, ja me muut lähdimme rämpimään kumisaappaat jalassamme umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä. Parinkymmenen minuutin peltorinksa tuntui sopivan oikein hyvin laiskan ja aurinkoisen sunnuntain teemaan.

Vaikka lenkki ei ollut pitkä, takaisin mökin pihaan saapui lopulta tyytyväistä porukkaa. Koirat olivat saaneet juosta itsensä uuvuksiin auringonpaisteessa pitkän kasvillisuuden seassa ja heti palattuamme usutimme koko lauman huuhtomaan kuraiset olemuksensa mökin pihassa olevaan rantaan. Edellisenä iltana lähes taukoamatta jatkunut rankkasade oli tehnyt tehtävänsä, ja maa niin niityllä kuin mökin pihamaallakin oli upottavan pehmeää ja mutaista.

Samalla kun katselin koirien vesileikkejä ihmettelin, ettei mökillä odottanut Remu tullut vastaanottamaan karvaista komiteaa, eikä edes seuraamaan karvakuonojen puuhia sivusta. Kun huomasin keponi mökin terassilla kysyin, missä Remu oikein oli. Tupakka suussaan kepo vastasi, että eikös se teidän mukaan lähtenyt, kun ei sitä täälläkään ole näkynyt.

Noup.

Pieni ja kömpelö, matalajalkainen ja jo asvaltilla vaivalloisesti etenevä koiravanhus ei todellakaan ollut lähtenyt meidän mukaamme ylittämään vaikeakulkuista pellolle johtavaa tietä, eikä etenkään pomppimaan niitylle, jossa pienimmät tuskin näkivät metriäkään eteensä. 

Koko koiraa ei näkynyt mökin pihamaalla, eikä se lukuisista kutsuhuudoista huolimatta tassutellut paikalle kauniisti pyydettyäni, eikä jyrkkään sävyyn komennettuani. Ei, vaikka minä huusin sitä, ei, vaikka keponi huusi sitä, eikä silloinkaan, kun ystäväni ja tämän kumppani huusivat sitä. 

Remu oli kadonnut.

Olen omistanut koiria 13 vuoden ajan, enkä ole ikinä onnistunut kadottamaan yhtäkään koiraa. Minulla on ollut hoitokoiria, olen ollut mukana mitä ihmeellisimmissä koulutustilanteissa ja olen pitänyt koiriani irti uusissa, vieraammissakin maastoissa, mutta en ole koskaan kadottanut koiraa. Tilanne tuntui absurdilta. Voiko koiran oikeasti kadottaa?

Jos kadonnut koira olisi ollut pitkäjalkainen ja vikkelä Elna, tai sisukas ja voimakasluonteinen Into, en olisi ollut alkuunkaan niin huolissani, kuin olin nyt.

Olin huolissani siksi, että Remu oli vanha (ja vanhat koirat toisinaan katoavat kuolemaan), siksi, että Remu oli paitsi huonokuntoinen, myös hyvin lyhyt raajainen. Sen kömpelö ruumiinrakenne on tuottanut sille ongelmia jo kotona askelmaa ylittäessä, puhumattakaan siitä, minkälaisia ongelmia sellainen ruumiinrakenne aiheuttaisi yksin metsässä.

Ja jos sellaisen ruuminrakenteen omaava koira putoaisi mökkitonttia reunustavaan veteen tai mutaojaan, olisi kyse vain muutamista sekunneista, eikä sellaisella ruumiinrakenteella siunattu vanha ja huonokuntoinen koira ikinä kampeaisi itseään ylös rannalle pystysuoraa ja jyrkkää seinämää vasten veden varassa - ei, vaikka tapahtuisi ihme.

Mitä enemmän tilannetta ja vaihtoehtoja ajattelin, sen huolestuneemmaksi tulin. Suuttumus omille teilleen lähtenyttä koiraa kohtaan vaihtui huoleksi, suruksi ja jopa epätoivoksi.

Etsimme mökistä: saunan lauteiden alta, sohvan alta, keittiöstä, yläkerrasta ja jopa ulkoparvelta. Mökin pihamaalta: autojen alta, ryteiköistä, puuvajan ympäriltä ja puuvajasta. Ystäväni lähti takaisin niityn kulmalle ja minä juoksin mökin portille katsomaan, olisiko koira lähtenyt helppokulkuista maastoa kohti autotietä.

Vaan koiraa ei löytynyt. Se oli kadonnut kuin savuna ilmaan. Katsoin joen reunukset ja vesialueet peläten pahinta. Toisaalta virtaus oli niin kova, että mikäli koira olisi tippunut, mitään ei olisi enää tehtävissä. Se olisi hukkunut ja virtaus olisi vienyt sen ruumiin mennessään.

Teimme nopean toimintasuunnitelman. Emme lähtisi, ennen kuin koira olisi löytynyt. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta kaikki sen tiesivät: elävänä tai kuolleena.

Kepo otti auton, ja lähti sillä haravoimaan mökille johtavaa hiekkatietä molempiin suuntiin - niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ystäväni lähtisi vielä kertaalleen kävelemään umpeen kasvanutta pellolle johtavaa tietä niitylle ja sitten niittyä eteenpäin - niin kauan, kunnes koira löytyisi.

Ja ystäväni kumppani lähtisi vaikeakulkuiseen metsään, ja kulkisi siellä niin kauan, kunnes koira löytyisi - jotta kaikki vaihtoehdot saataisiin varmasti käytyä läpi.

Minä jäin mökin pihamaan liepeille siltä varalta, että koira ilmestyisi sinne tai löytäisin siitä vihjeitä. Mökkimme pihamaalla on nähty paitsi mäyriä, myös ilves ja susi. Mitä tahansa on voinut tapahtua.

Jokainen sekunti tuntui loputtoman pitkältä epätietoisuuden kourissa. Kun keponi oli ajanut mökin pihasta pois, otin seinustaa vasten nojaavan haravan, jolla aloin haromaan mökin pihaa reunustavia mutaojia, lutakkoja ja vesialueita peläten pahinta.

Ystäväni jäivät hetkeksi katsomaan touhua henkeään pidätellen vierestä, mutta mitään ei löytynyt - ei ainakaan etupihan lutakoista. Sitten kukin lähti omiin etsimis-suuntiinsa.

Samalla kun ystäväni katosivat maastoon, minä menin toiselle puolelle mökkiä haravoimaan vesialueita ja tutkimaan reunuksia, jos vaikka löytäisin jälkiä takaisin maalle pyrkineestä, veden varaan tippuneesta koirasta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, eikä jälkien selvittelyä edesauttanut se, että kuusi muuta koiraa olivat hetki sitten vetäneet vinhaa ralliaan ympäri mökin pihamaata.

Kuulin kaukaisuudesta kepon äänen samalla, kun auton moottorin ääni lakkasi. Onko Remu löytynyt tieltä?! Soitin hänelle toiveikkaana, mutta hän oli vain pysähtynyt jättämään yhteystietojaan mökkinaapureille siltä varalta, että joku sattumoisin törmäisi pieneen mustaan koiraan. Ei havaintoja.

Tilanne vaikutti täysin toivottomalta. Tällaisessa virtaavan veden ympäröimässä maastossa pieni huonokuntoinen koira voisi olla hävinnyt mihin tahansa - eikä Koiramme -lehdestä luetut jutut ilveksen tai suden suihin päätyneistä pikkukoirista ollenkaan helpottanut mielikuvitukseni laukkaamista. Olin juuri aikeissa hakea soutuveneen lukkoon avaimia, jotta pääsisin etsimään ehkä virtauksen mukana lähistöltä kadonnutta koiraamme (tai sen kangistunutta ruumista), kunnes puhelimeni soi. Järkyttyneeltä kuulostava ystäväni soitti.

"Remu on löytynyt..."

Ystäväni äänensävy oli jotain sellaista, ettei siitä voinut päätellä mitään - muuta, kuin järkytyksen. Samalla kun toivonkipinä pirskahti sisälläni tunsin, kuinka sisuskaluni painuivat kasaan ja sydämeni lopetti lyömisensä - tunsin pitkän viillon rinnassani. Lauseen jälkeinen hiljaisuus tuntui taas yhdeltä loputtoman pitkältä hetkeltä.

- Elävänä vai kuolleena, kysyin, ja lähdin kiireisesti harppomaan kohti niitylle johtavaa tietä, siis siihen suuntaan, jossa tiesin ystäväni olleen etsimässä.

"Elävänä."

Loputon helpotus. En ole ikinä käynyt niin lyhyessä ajassa sellaista tunneskaalaa läpi, kuin sinä päivänä jouduin käymään. Paikalle harppoessani soitin ilouutisen kepolle. Saman uutisen oli kuullut jo metsästäkin etsinyt partio (ihminen ja muutama koira).

Mistä se löytyi? Koko etsintöjen ajan ympärillämme vapaana oli häärinyt yhteensä kuusi koiraa. Ystäväni oli edennyt umpeen kasvanutta tietä kohti niittyä ja huomannut, että Into on aikeissa sotkea itsensä tietä reunustavaan mutaojaan aivan, kuten alunperin niitylle lenkkeillessämmekin.

Tällä kertaa Into ei reagoinutkaan käskyihin eikä kutsuihin tulla pois, ja kun ystäväni oli mennyt katsomaan mikä koiraa oikein pidättelee, hän ei ollut uskoa silmiään. Hän ei aluksi ollut edes huomannut mitään, kunnes oli katsonut mustaan mutaojaan tarkemmin. Vetisen ja liejuisen mudan keskeltä pilkotti juuri ja juuri näkyvissä Remun pää. 

Koira oli humpsahtanut mutaojaan ollessaan puolimatkassa niitylle. Koska sadetta oli kestänyt jo useita päiviä, mutaoja oli täyttynyt löysästä ja upottavasta mudasta ja ojaan tipahtaneella pikkukoiralla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä vetisestä ja jyrkästä mutaojasta omin avuin pois.

Tiputtuaan syvään ja upottavaan ojaan, sen ainoaksi vaihtoehdoksi oli koitunut pidätellä päätään mutaojan pinnalla - ja jotta se pystyi vaivoin hengittämään, se seisoi mutaojan pohjalla takatassuillaan, eikä siitä silloinkaan näkynyt kuin vaivoin erotettava naama ja korvat. Ystäväni kertoi, että oli nostanut koiran ojasta korvien vieressä olevan nahan varassa, sillä mitään muuta tarttumapintaa koirassa ei enää ollut näkyvillä.

Kun ehdin paikalle, odotti kuivalla maalla uupuneen ja kaikkensa antaneen oloinen, väsynyt ja kauttaaltaan mudan peitossa oleva pieni ja likainen, mutta niin rakas, terrieri. Kiittelin ystävääni, mutta hän antoi kaiken löytämisestä saamansa kunnian Intolle, joka Remun oli paikantanut.

Ja voi sitä helpotuksen määrää, kun terrieri käveli omin, joskin uupunein jaloin perässämme mökille, jossa sitä odotti vesiletkupesu. Remu oli luonteelleen tyypillisesti hyvin vaisu ja mitään sanomaton, ja naureskelimmekin, miten se vain saattoi odottaa kuolemaansa ojassa tyynen rauhallisesti, vaikka oli uponnut jo leukaansa saakka mutaan - eikä enää pystynyt liikkumaan. Se ei ollut pitänyt itsestään minkäänlaista meteliä, vaikka oli varmasti jo alunperinkin kuullut kutsuhuutomme.

Onneksi löysimme sen ajoissa. Jos se olisi todella uponnut mutaojaan, olisimme tuskin koskaan saaneet tietää, kuinka koirallemme oli käynyt ja mihin, ja miten, se olisi kadonnut tai kuollut. 

Olin itse hyvin järkyttynyt koko kotimatkan, samalla tietysti loputtoman kiitollinen siitä, että tarinalla oli onnellinen loppu. Tuumimme, että ilkeän  katoamistempun tehnyt Remu ei saisi ollenkaan iltaruokaansa, vaan se lahjoitettaisiin sankarikoira Intolle, ja, että pahalta haiseva ja kurainen skottivanhus pidettäisiin koko loppuillan wc-pöntössä, missä huuhtoisimme sitä vessanpönttöä vetämällä aina vähän väliä, kunnes pahimmat moskat sen turkista olisivat irronneet. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan rakastettu perheenjäsen sai sekä iltaruokansa, että asiallisen shampoopesun lämpimän suihkuveden alla. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

Hilpeät perkeleet

Koko alkuvuosi ja kevät on ollut sellaista pyöritystä, ettei ole ihme, että blogi on taas jäänyt unholaan. Jos blogin unohtuminen olisi suurin murheeni, olo olisi varmasti kevyempi. Katsotaan, saadaanko tuulten suunta muuttumaan - jos saadaan, minulla voi olla pian paljonkin kerrottavaa!

Koirat ovat kaikeksi onneksi pysyneet hyvinvoivina, ja siitä saamme osaksi kiittää näitä Remun taikapapuja, jotka erehdyttävästi muistuttavat Ässämixejä. Maksamme näistä itsemme kipeiksi, mutta se on sen arvoista, sillä muutos Remun terveyden- ja virkeydentilassa on ihan silminnähtävä ja mieletön. Ihan mahtavaa siis!

Pääsiäisen pyhinä meillä oli hoidossa astetta suurempi Remu. Siis sellainen hieno ja uljas suursnautseri, joka heitti talviturkkinsa lenkkireitin varrelta löytyneeseen lutakkoon ja joutui sen jälkeen tyytymään typerään hihnalenkkiin.

Lenkkeilystä puheen ollen - sitä on tehty! Kahden, kolmen, neljän, viiden tai seitsemän koiran porukassa. Kauniit ilmat ja valoisat illat ovat kannustaneet tunnin, puolentoista tunnin ja parin tunnin metsä- ja peltoretkille, ja ovatpa koirat (ja osa kaksijalkaisistakin) jo pulahtaneet uimaankin. Hrrr, sanon minä, ja kääriydyn rannalla entistä tiukemmin fleecehupparini kätköihin!

Muuten arki rullaa - no, ei ehkä tasaisesti soljuen, mutta vauhdilla eteenpäin. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää ympäripyöreisiin työpäiviin ja koirien vaatimaan liikuntaan ja aktiviteetteihin. Onneksi viime sunnuntaina onnistuin varastamaan aikaa, minkä ansiosta löysin itseni ja noutajani parin vuoden tauon jälkeen hakutreeneistä raunioradalta. Tätä lisää!

Kummityttö

Perjantai-iltana kummityttöni tuli meille ensimmäistä kertaa yökylään. En tiedä teistä muista, mutta minun kummitytölläni on karkea turkki, lempeä kuono ja sielukas katse.

Yhdistin vajaa puolitoista vuotta sitten erään kotia etsivän koiran ja erään tutun pariskunnan, joka oli pitkään haaveillut irlanninsusikoiran hankkimisesta. Kuten hyvissä tarinoissa aina, se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja niinpä tutun pariskunnan perhe kasvoi kertaheitolla - ja aika paljonkin, oikeastaan. Ja samassa rytinässä minusta tuli kummitäti.

Tuo lempeä jättiläinen on ihan mainio. Tasaisempaa ja mutkattomampaa kaveria saa hakea. Olenkin ihan pulassa, kun yritän nyt selittää kepolle, miksi meille ei tule seuraavaksi irlanninsusikoiraa. Hän on nimittäin aivan myyty. 

Kummityttöni yökyläily sujui hyvin, vaikka se saapuikin meille tunnin etuajassa - juuri silloin, kun olin ennen vieraan tuloa lähdössä liikuttamaan Intolta ja Elnalta pahimmat höyryt pois läheiselle pellolle ystäväni, ja hänen espanjanvesikoiransa, portugalinvesikoiransa, suursnautserinsa ja sekarotuisen pentunsa kanssa. 

Mietin hetken, uskallanko lähteä koko työpäivän ajan energiaansa padonneiden koirieni ja niille entuudestaan tuntemattoman, pienen ponin kokoisen koiran kanssa tuosta noin vain remmilenkille, joka hyvin nopeasti tultaisiin yhdistämään vielä neljän muun koiran voimin suureksi laumalenkiksi - mutta jos pieni meksikolainen mies pystyy rullaluistelemaan 20 ongelmakoiran kanssa, niin kyllä minäkin saan aisoihini pari paviaania ja irlanninsusikoiran. Eikä ongelmia todella tullutkaan. 

Onneksi pääsimme nopeasti koukkaamaan liukkaalta ja jäiseltä kävelytieltä pellon puolelle. Minulla oli mukanani kummitytön lisäksi vain Into ja Elna, sillä etanan vauhtia perässä haluttomana raahautuva Remu olisi todennäköisesti ollut piste i:n päälle, se kuuluisa "liikaa liikkuvia osia."

Lenkkeilimme seitsemän koiran kokoonpanolla tunnin (laumamme oli niin sekalainen, että ihmiset varmaan luulivat, että meillä oli mukanamme kaikki naapuruston koirat), jonka jälkeen meillä; minulla, Intolla, Elnalla ja kummitytölläni oli vielä toiset lenkkitreffit. Illan ensimmäinen laumalenkki oli nimenomaan tarkoitettu Inton ja Elnan höyryjen päästelyyn, mutta aikataulujen vaihduttua myös kummityttö päätyi isomman porukan laumalenkille. Ja siitä sitten jatkettiin sujuvasti vielä toiselle tunnin pyrähdykselle ystäväni ja hänen shetlanninlammaskoiransa sekä hoidossa olevan novascotiannoutajansa kanssa. Melkoisia kokoonpanoja siis - todellinen sääli, että talvi-ilta oli jo niin pimeä, ettei ollut toivoakaan onnistuneiden kuvien saamiseksi kummastakaan illan hullunkurisesta lenkkikokoonpanosta. Ehkäpä saadaan sama porukka kasaan uudelleen kesällä, kenties. Kepo ainakin sanoi, että tämä supersuloinen kummityttö on koska tahansa tervetullut uudelleen!

Lähiöunelmia

Kolmeen viikkoon ja kolmeen päivään lähiössä on mahtunut vaikka minkälaisia ulkoilukokemuksia: hämmentäviä ja vielä hämmentävempiä. 

Tuoreimpana on omituinen kokemus torstai-illalta, kun teimme Inton ja Elnan kanssa lähtöä lenkille. Olimme juuri päässeet ulko-ovesta ulos ja lähestymässä pihatiemme yleiselle kulkuväylälle vievää porttia, kun orapihlaja-aidan takaa rynnisti yllättäen vieras koira - kuinkas muutenkaan, kuin suoraan omien koirieni iholle. Rähinällä.

Yllätyn harvoin (viime aikoina kuitenkin yhä useammin), mutta tämä tapaus pääsi yllättämään totaalisesti - ensin tuumin, että sade on loppunut ja katselin taivaalla sädehtiviä tähtiä, ja sitten seuraavalla sekunnilla laumaamme olikin yllättäen soluttautunut rähisevä karvamakkara.

Yltyneestä rähinästä päätellen Into ja Elnakin taisivat yllättyä, ellen sanoisi jopa säikähtää. Siinä tuli sitten itse kullekin kiire pitämään lauman puolia: Into ja Elna möykkäsivät kuorossa ja minä yritin komentaa niitä hiljaisiksi samalla, kun koitin pitää niitä hihnojen avulla selkäni takana samalla, kun yritin hutkia vierasta koiraa hihnojen avulla kauemmaksi samalla, kun yritin katseellani tavoittaa kenelle helvetille tämän tuntematton pötkön voi palauttaa. Kunnes tulee vieraan koiran emäntä.

Ensimmäiseksi orapihlaja-aidan kulman takaa kuuluu kauhistunut naisääni "Mauno, Mauno, Mauno!" joka emännän paikalle päästyä vaihtuu toruvampaan sävyyn: "Mauno, Mauno..." 

En edelleenkään tiedä, ulkoiliko ns. Mauno hihnatta vai onnistuiko se nykäisemään itsensä irti, mutta kun koiran emäntä sai maunonsa jälleen kytkettyä ja minä sain koirani vaimennettua selkäni taakse, koitti kiusaantunut hiljaisuus vieraan koirakon tukkiessa kulkuni pihasta yleiselle tielle. Sitten Team Mauno kysyy:

"Onkos nämä tyttöjä vai poikia?"

Yllätyin siitäkin, ettei leukani sillä sekunnilla loksahtanut sijoiltaan. Mikä kysymys tuo nyt oli? Oletkos sinä tyhmä vai et? Niinkin pienet sanat, kuin anteeksi, olen pahoillani tai sori nyt vaan, olisi voinut vielä pelastaa tilanteen, mutta onkos nämä tyttöjä vai poikia ei paljoa pelasta siinä vaiheessa, kun minä ja kaksi karvaista ystävääni olemme juuri pelastautuneet Sydänkohtaus -nimisen kuilun partaalta. 

Hiljaiseksi veti. Pitelin liikahtamatta koiriani selkäni takana ja tokaisin, että uros ja narttu. Rouva Mauno antoi koiralleen hiukan hihnaa meidän suuntaamme, mutta huomasi sitten nopeasti, etten ole leikissä mukana ja sanoi hiljaa koiralleen, että jatketaan me matkaa tähän suuntaan. Sen jälkeen hän alkoi repimään Maunoa alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja me jatkoimme matkaamme heistä pois päin. 

Useimmiten olen melko sanavalmis ja toimelias ihmistyyppi, ellen sanoisi jopa puhelias ja sosiaalinenkin, mutta kokemukset täällä ovat avanneet minulle aivan uudenlaisen ja erittäin hämmentävän koiramaailman. Sellaisen, jossa toisen koiranulkoiluttajan bongaaminen lenkillä on kuin viimeinen oljenkorsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset todella vaikuttavat siltä, kuin he olisivat asuneet yksin autiomaassa vuosia, kunnes yhtäkkiä bongaavat vastaantulijan - joka sanomattakin selvää on hyvä tyyppi, koska sillä on sattumalta samanlainen karvanaama kuin itselläkin hihnan päässä! Jee! Ihan totta, ihmiset täällä vaihtavat jalkakäytävän puolta vastaantulevan koirakon mukaan - mutta eivät suinkaan väistääkseen vastaantulijaa, vaan ollakseen samalla puolella sen kanssa! Koiranulkoiluttajat lähestyvät toisia koiranulkoiluttajia suurella innolla aivan, kuin olisi suoranainen ihme, että asuinalueella, jossa joka toisella asukkaalla on koira, tulee muitakin koiranulkoiluttajia vastaan. Siis vau.

Ja sitten, kaiken sen ulkoiluttajista ja koirista huokuvan innon keskellä koirat päästetään hihnat pitkällä nuuskimaan toisiaan suoraan kohtisuoraan omistajien jännittäessä, onkohan vastaantulija tyttö vai poika ja tulevatkohan koirat oikeastaan lainkaan toimeen keskenään. 

Ja minua järkyttää. Tiesin kyllä moisesta kulttuurista, mutta luulin sen hautautuneen 2000 -luvun koirakirjallisuuden alle. Luulin, että ne kaikki jokaista vastaantulijaa morjenstavat koirakot ovat oikeasti muumioituneet jo 90-luvun lopulla tai viimeistään 2000 -luvun alussa. Ja hei haloo, nyt on sentään jo 2013!

Vaan ei. En tiedä, onko asuinpaikkamme jonkinlainen muinaismuisto vai olenko minä itse kasvanut  tynnyrissä edellisessä asuinpaikassamme. Oli miten oli, tämä on minulle täysin vierasta ja uutta.

Enkä osaa edes sanoa kumpi oli pahempi: tapaus Mauno vai kokemuksemme Maunoa edeltävältä viikolta. Olin nimittäin Remun kanssa kävelyllä, kun kiinnitin huomioni puhelimessa puhuvaan cockerspanieliaan pitkässä fleksissä ulkoiluttavaan naishenkilöön. 

Remun kanssa lenkkeily on siitä jännittävää, että tuntivauhti viittaa etanan etenemisaikaan, eikä ohitustilanteisiin tarvitse keskittyä. Koira ei vaadi opastusta, vaan vanhana konkarina jatkaa nuuskutteluaan vastaantulijoista huolimatta, eikä juurikaan ole kiinnostunut muista eläimistä tai ihmisistä. 

Niin myös tälläkin kertaa. Siinä missä minä uppouduin muistoihini edesmenneestä cockerspanielistani, ryhtyi Remu kakalle. Sen Remu teki tavoistaan poiketen* hartaudella: ensin täydellinen sijainti, hieman ympäriinsä pyörimistä, tuulensuunnan tarkastus, oikeaoppinen kumarrus ja homma voi viimein alkaa. 

(*Yleensä Remu vain töräyttää keskelle suojatietä, jalkakäytävällä siinä vaiheessa, kun tarharyhmä tulee vastaan ja kakkapussit ovat loppu, tai treenikentän parkkipaikalla, kun olemme juuri päivittelemässä treenikavereiden kanssa kuulumisia.)

Ja mitä tekee cockerspanielin ulkoiluttaja? Bongaa meidät, kiiruhtaa pitkässä fleksissä vetävän cockerspanielinsa perässä luoksemme ja päästää koiransa nuuskimaan minun paskalla olevaa koiraani takaapäin. 

Kieltämättä yllätti. En oikeasti vielä tuolloin tiennyt, miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla. Nyt tiedän. En tiedä pitäisikö minun liittyä mensaan, koska olen niin viisas, mutta todettakoon, että minulle ei koskaan tulisi mieleenkään:

A. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse

B. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä

C. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä samalla, kun se on kakalla

Ja kaksinverroin ehdoton NOUNOU siinä vaiheessa, kun tämä tuntematon koira on rodultaan terrieri - terrierithän ovat tunnetusti äkkipikaisia ja ärhäköitä, helposti valmiudessa taisteluun. Sain tällekkin perimätietona kulkevalle rotumääritelmälle äkkiä vahvistuksen cockerspanielinomistajan hämmästellessä sitä, miten tyynesti Remu otti yllätyskoiran vastaan - siitäkin huolimatta, että oli juuri paskalla. 

Niinhän se ottikin - käänsi vaan päänsä ja totesi, että kappas, cockerspanieli. Sen jälkeen se lopetti sen mitä oli tekemässä ja minä keräsin koirani jätökset samalla, kun cockerspanieli hääräsi terrierin ympärillä ja niin - cockerspanielin omistaja lopetti meneillään olleen puhelun ja pisti kännykkänsä taskuun.

Olin niin yllättynyt, ettei minusta ollut oikeastaan sillä hetkellä mihinkään järkevään. Mielestäni koirakon toiminta oli ennenkaikkea vaarallista ja töykeää. Voisinpa minäkin mennä vaikkapa kirveellä seinän läpi cockerspanielin omistajan ollessa vessassa ja todeta, että hauska tutustua, me muutimme tänne juuri. Se olisi varmasti kaikkien osapuolien mielestä varsin miellyttävä tilanne.

Enpä usko. Siinä sitten katselin, miten kaikkea muuta kuin äkkipikaisen ja ärhäkän Remun hännänpää alkoi vipattaa ja leikki nuoren cockerspanielin kanssa alkoi. Spanielin omistajakin oli puheliaalla tuulella ja vaikutti noin muuten, huonoa ensivaikutelmaansa lukuunottamatta, ihan hyvältä tyypiltä.

Eikä siinä mitään, onhan se mukavaa tutustua muihin koiranomistajiin. Koiratkin saavat virikkeitä tutustuessaan silloin tällöin uusiin lajitovereihin, mutta tapa, jolla koirakot lähestyvät toisiaan on täysin käsittämätön. Eipä tulisi mieleenkään uhrata oman koirani terveyttä ja luottamusta kokeilulle, onko vastaantuleva koira kiltti vai ei. Eikä tulisi mieleenkään morjenstaa jokaikistä vastaantulijaa - taidan olla hiukan tylsä, mutta minua ei varsinaisesti innosta tai yllätä se, että alueella, jossa jokatoisessa asunnossa on yksi tai useampi koira, voi aina silloin tällöin ulkoillessaan huomata vastaantulevan koirakon.

Se on muuten myös siunaus, se, että koiria liikkuu ja usein. Edellisessä asuinpaikassamme vastaantulevia koirakoita kohdattiin keskimäärin kerran kahdessa viikossa - toisinaan useammin, yleensä kyllä harvemmin. Nämä harvakseltaan tapahtuneet ohitustilanteet tulivat eteen aina silloin, kun minulla oli mukanani vähintäänkin kolme koiraa. Ohitustilanteet osuivat kerta toisensa jälkeen hetkiin, jolloin olin juuri tärkeän asian puolesta puhelimessa (tätä tapahtuu lenkkeillessä aniharvoin), yksi koirista oli kakalla, yksi koirista viritti itseään tuijottamalla puusta puuhun säntäilevää oravaa vielä yhden koiran piipittäessä kärsimättömänä, että joko voitais jatkaa matkaa ja sitten: juuri, kun olen pujottanut hihnat ranteeni ympärille, olen kumartumaisillani keräämään koirankakkaa samalla, kun toinen käteni pitelee matkapuhelinta korvallani ja toinen käsi tarttuu lämpimään koiranpskaan - juuri sillä siunatulla sekunnilla kulman takaa tulee nuori sälli ja samojedinkoira, joka muuten, ikävä kyllä, on jostain syystä sellainen rotu, jota koirani ovat oppineet inhoamaan. 

On sanomattakin selvää, että kaaos on heti valmis. Haluaisin unohtaa elämästäni kaikki ne hetket, kun olen joutunut koirieni kanssa ohittamaan samojedinkoiran. Aina vuodesta 2002 alkaen - silloin tämä jumalaton kierre sai alkunsa, kun samojedinkoira näykkäisi Nikiä kuonosta. Sen jälkeen Niki ei voinut sietää samojedinkoiria, eikä pian myöskään Romppu. Sitten perimätieto kulki Intolle ja lopulta se tavoitti myös Elnan: samojedinkoira = RED ALERT. (Tosin Elna ei ymmärrä kunnioittaa esi-isiensä muistoa ihan niin vakavissaan, kun esimerkiksi Into, joka kuuli asiasta itse Suurelta Mustalta.)

Joka tapauksessa se, että uudessa asuinpaikassa vastaantulevia koirakoita ilmaantuu kuin sieniä sateella on loppujen lopuksi myös hyvä asia. Koirat on helppo opettaa vaivattomiin ohituksiin, koska ohitustilanteita, treenitilanteita siis, todella syntyy - useita jo pelkän yhden lenkin aikana. Voin kertoa, että torstaisen maunokohtauksen jälkeen Into ja Elna suhtautuivat lievästi sanoen närkästyneesti seuraaviinkin vastaantulijohin, kunnes lopulta, 30 minuuttia kestäneen lenkin viimeinen ohitus sujui kuin vettä vain ja sai hymyn huulille niin ylpeälle omistajalle, kuin kahdelle broilerinsydämin palkituin koirallekin. 

Sekä Mauno, että cockerspanieli ovat olleet vain tapauksia muiden joukossa. Taannoin eräs kääpiösnautseriaan ulkoiluttava rouva loi meille täydellisen ohitustreenit joka sujuikin hyvin - ja sitä hän päätti juhlistaa päästämällä oman koiransa fleksissä omieni luokse sen jälkeen, kun onnistunut ohitustilanne oli jo ohi. Minulla oli ajatukset jo seuraavassa asiassa, kun huomasin, että koirieni perseitä nuuuskii eteenpäin kävellessämme joku tunkeileva karvanaama.

Olemme kohdanneet lenkeillämme myös 8 metrisen fleksin päässä ulkoilevan amerikanstaffordshirenterrierin, joka meidät bongattuaan jähmettyi fleksinsä päähän, meistä noin kahden metrin päähän, samalla, kun sen epäselvältä vaikuttava ulkoiluttaja solmi huumekauppoja, jonka lisäksi olemme kohdanneet viisi kiloisen pikkukoiran, joka omistajineen vei samanlaisen kahdeksan metrin siivun kävelytiestä, minkä ansiosta minä ja koirani jouduimme kiertämään heidät nurmialueelta mäkisessä maastossa sateella, minkä johdosta liukastelin pari kertaa, mutta en onneksi menettänyt otettani hihnoista, vaikka Elna hieman hyppikin kuvitteelisen oravan (sen kleinspitzin näköisen) perään.

Luulen, että olen nähnyt kaiken, sitten kun ensimmäinen vuosi nykyisessä asuinpaikassamme tulee täyteen. Seuraavaksi aion kokeilla keltaisen nauhan ilosanomaa, vaikken ihan tossissani uskokkaan, että sen merkitys välttämättä aukenee sosiaalisiin tilanteisiin rynnistäville muinaismuistoille. 

Hoitolapsia

Meillä on usein kaikenkarvaisia hoitolapsia. Viime kesänä, vasta aloitellessani yritystoimintaani, sain ilon toimia pienen bordercollie Manan päivähoitajana. Pieni koiranpentu toi vaihtelua arkeen ja oli mukava lisä kotiin, jossa oltiin jo pitkään kärsitty kroonisesta pentukuumeesta.

Harva se viikonloppu meillä majoittuu Remun "velipoika" Toto. Keponi isän koira hujahtaa vaivatta lauman jatkeeksi ja viihtyy meillä kuin kotonaan. Laumamme ei enää reagoi siihen, että tullessamme kotiin kauppareissulta, samalla oven avauksella laumaamme liittyy toinenkin skotlanninterrieri. En ole edes varma, ovatko Into ja Elna perillä siitä, että toisinaan niitä onkin yhden sijasta kaksi.

Arvostan laumani mutkattomuutta. Sitä, että tänne on helppo ottaa koiria, ja arki on mutkatonta, oli koiria sitten useita tai useampia. Koirani ovat helppolukuisia ja puhuvat niin hyvin koiraa, että jopa kömpelömmänkin ihmisen on helppo neuvotella niiden kanssa yksinkertaisin signaalein.

Tänä viikonloppuna sohvan kulmassa mulkoilee uusi tuttavuus. Eloisa ja tempperamenttinen sekarotuinen tarkkailee ympäristöään epäilevästi, ja on valmiina murhaamaan jokaisen nelijalkaisen, joka tulee sitä puolta metriä lähemmäksi. Se on epävarma. Luulen, että peloissaankin.

Minulla on paljon opittavaa. En ole aiemmin ollut tekemisissä koirien kanssa, joiden reaktionopeus kisailee valonnopeuden kanssa. Sekunnin murto-osassa juuri vihaisesti mulkaissut koira onkin jo toisen koiran ihossa kiinni hampaillaan. Tuosta noin vaan, äkkiarvaamatta.

Se ei ole sellainen koira, joihin olen tottunut - koiriin, jotka laiskasti, mutta määrätietoisesti antavat toisilleen signaaleja ja keskustelevat koiraa neuvotellen. Koiriin, jotka vasta äärimmäisessä hädässä turvautuvat hampaisiin, ja silloinkin vain siksi aikaa, kun on tarve. 

Tämä uusi tuttavuus ei keskustele koiraa, ei neuvottele, eikä lopeta rähinää, kun uhkaavaksi koettu tilanne on ohi. Se röykyttää vastapuolta hampaillaan, vaikka tämä tekisi jo kaikkensa perääntyäkseen tilanteesta. Se lopettaa vasta sitten, kun sen kylkeen lentää kenkä ja se tipahtaa avatusta ulko-ovesta kynnyksen yli puiselle ulkoterassin lattialle koirani karvatupsu suussaan. Tämä on sellainen kaveri.

Mutta nätti se on, kuin mikä, vai mitä?

Se pieni ero...

Kun Intolla on uusi ystävä ja minä ikuistan hetken, kuvat näyttävät useimmiten tältä...

Kun Elnalla on uusi ystävä ja minä ikuistan hetken, kuvat näyttävät useimmiten tältä...

Tai kenties tältä...

Tai tältä...

Tai joskus jopa tältä...

Tai vaikkapa tältä...

Tältä...

Tai tältä...

Niin. Se pieni ero. Vian täytyy olla Elnassa. Vaikka novascotiannoutajani Into useimmiten onkin kuvauksellinen tai "kuvauksellinen", esiintyy Elnankin kaverikuvissa tolleri - tämän kaverin nimi on Rolle. Kaikki kuvat, joissa Elnan uusi ystävä on mukana, ovat varsin epämääräisiä, mutta heti kun tämänkin koiran ikuistaa ilman raidallista salamaa, on tunnelma miellyttävämpi ja seesteisempi, kts. kuva alla. Dear Eki, onko koirani riivattu?

Laatuaikaa

Olen viettänyt laatuaikaa. Aloitin lopettamalla työt kolmeksi päiväksi ja lähtemällä Helsinkiin yhdessä kepon kanssa. Pelkäsin, että jään koukkuun koirattomaan cityelämään, mutta jo toisena päivänä hotellihuoneessa aloin miettimään, miksei koirillani ole puhelimia joihin soitella, tai edes laittaa tekstiviestiä. Viimeisenä hotelliaamuna meinasin seota, kun Elna ei ollut säestämässä nauruani seinään paukkuvilla hännän lyönneillään.

Sittemmin olen satunnaisina viikonloppuina nauttinut kyydistä moottoripyörän selässä - se on laatuaikaa. Hetket, jolloin ei tarvitse olla töissä, ovat harvinaista herkkua nyt, kun olen koko kevään ja kesän tehnyt töitä seitsemänä päivänä viikossa. Tämän myötä koirat ovat joutuneet tyytymään suhteellisen ankeaan peruselämään, eikä kameraakaan ole tullut ulkoilutettua.

Vaikka koirat vaikuttavat tyytyväisiltä näinkin, olen potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei niiden elämä ole ollut niin aktiivista, kuin se voisi olla tai on joskus ollut. Kaikenlainen treenaaminen on hiljalleen hiipunut viikko-ohjelmasta, eivätkä lenkeillä kertyvät kilometritkään päätä huimaa. Koirakavereita ollaan kuitenkin nähty, koirat ovat päässeet uimaan ja Elna on jahdannut rusakkoja - koirien perustarpeet on siis kaiken aikaa ehditty täyttämään. 

Viime lauantaina koirat saivat kuitenkin vielä hieman enemmän. Viimein! Into osallistui Hämeenlinnan KR-näyttelyyn, joka otettiin puhtaasti yhdessä vietetyn ajan kannalta. Saimme ystävältäni lainaksi näyttelyteltan, jonka minä ja serkkuni ehdimme koota juuri ennen kuin sade, joka pätkittäin kesti koko päivän, ehti alkamaan. Pidimme majaa yhdessä äitini, serkkuni ja tämän koiran ja perheen kanssa ja meillä oli hauskaa. Olin tyytyväinen myös Inton kehäkäyttäytymiseen ja arvosteluun, joten reissu oli kaikenkaikkiaan onnistunut.

"Hyvin urosmainen kokonaisuus. Hyvä kuono-osa, pyöreyttä kallossa, turhan vaaleat silmät, hyvät korvat. Hyvä kaula, tilava runko, pitkä lanneosa. Ylälinja saisi olla vahvempi. Hyvä luusto. Hyvä karva ja väri. Liikkuu kapeasti takaa. Luonne ok."

EH - Erittäin hyvä. Arvostelu oli intomainen ja se tuli Rune Fagerströmin suusta. Allekirjoitan kaiken muun, paitsi "turhan vaaleat silmät". Jos mahdollista, sen lauseen tilalle voisi kirjoittaa: maailman suloisimmat silmät.

Jos minä olisin saanut kirjoittaa, Inton arvostelu olisi kuulunut näin:

"Hyvin pörheä kokonaisuus. Muffinsinokka kastematonenällä, luostarimunkin pää, maailman suloisimmat silmät, sian korvat. Paksu leijonan kaula, näyttää läskiltä, mutta ei ole. Kestävät luut. Karhun talja ja kiva väri. Liikkuu kuin pässi. Luonteeltaan paras mahdollinen."

Sen jälkeen, kun minä ja tilava koirani olimme viettäneet tunteja näyttelyalueella yhdessä Miinan kanssa, oli aika tulla kotiin, hoitaa päivän työt pois aikatauluista ja ottaa loppuilta rennosti. Into jäi kotiin miettimään päivän tapahtumia ja uneksimaan Miinasta sillä välin, kun minä ja Elna lähdettiin mökille viettämään täydellistä tyttöjen iltaa. Omalta osaltani täydellinen ilta koostui miellyttävästä mökkisaunasta, kylpytynnyristä ja herkuista, kun taas Elna otti kaiken ilon irti jäljestämällä villisikoja, hepuloimalla pihalla ja riekkumalla löytämänsä täydellisen koivunoksan kanssa. Sivummalla sen puuhia seurasi vanhempieni seurakoirasekoitus Milli, jonka mielestä mielettömät juoksupyrähdykset ympäri pihaa tai kepukalla huitominen eivät olleet lainkaan niin hauskoja juttuja, kuin Elnan itsensä mielestä. Kaiken sen koheltamisen keskellä meidän uimaton koira Elna tipahti pari kertaa järveenkin, mutta sellaiset pikkuseikat ei onneksi meidän neitikoiraa hetkauttaneet. Se villiintyi kastumisesta vain entisestään.

Illan hämärtyessä ja hyttysten vallatessa pihan siirryimme sisätiloihin. Elna makasi mökin lattialla kuin raato, mikä on harvinaista, sillä yleensä sillä on tapana vahtia kaiken aikaa pihalta kuuluvia rapsahduksia ja ilmoittaa epäilyksistään murahdellen. Tällä kertaa sen pää nousi ainoastaan, kun se kuuli sanan "makkaraa." Siinä vaiheessa sen koko olemus valpastui, ja se alkoi jälleen seuraamaan mitä sen ympärillä tapahtuukaan. Olen maailman huonoin makkaransyöjä, joten Elna sai leijonan osan grillimakkarastani. Tuntui kelpaavan.

...niinhän se oli

...että hiljaisuus on kaunista (kts. aiempi blogimerkintä), mutta niin kauan, kun se jatkuu yli kuukauden on jotain jo tehtävä! Siis eihän meillä kotona ole ollut missään vaiheessa hiljaista, vaan täällä blogissa. Kun kevät on paljastanut lumen alta ihka oikean (ja märän!) hiekan, imuri laulaa harva se päivä surumielistä sävelmäänsä valittaen, että pölypussi on taas täynnä A. koiran karvoja sekä B. ulkoa roudattua hiekkaa.

Kevät on jo pitkällä (niin, tai siis oli, tätä blogimerkintää kirjoittaessani - kunnes tuli ns. takatalvi) ja koesuunnitelmia riittää. Ei niistä vielä sen enempää, odotetaan jännityksellä mahdutaanko ensin mukaan toukokuussa olevaan kokeeseen ja jos ei, niin ei. Sitä silmällä pitäen ollaan kuitenkin edelleen taas treenailtu ahkerasti. Meinasinkin jo tuskastua, kun en enää keksinyt, miten saan koiran ymmärtämään käskyjen "sivu" ja "eteen" -eroavaisuudet (kun se tarjosi joka väliin perusasentoa), mutta muutaman viikon totaalinen treenitauko ja satunnaiset keittiötottistelut ruokinnan yhteydessä ratkaisivatkin ongelman kuin itsestään. On se vaan ihmeellinen koira, tuo muffinsinokka.

Tehdään me muutakin, kun imuroidaan ja treenataan. Valoisat illat ovat innostaneet lenkkeilemään entistä enemmän ja koirakavereitakin on nähty ihan kiitettävästi. Rope ja Sisu emäntänsä kera ovat lenkkeilleet kanssamme niin ahkerasti, että lauma alkaa selkeästi virittäytyä jo samalle aaltopituudelle - vanha ja oman arvonsa tunteva tiibetinspanieli jaksaa murahtaa edelleen aina, kun Elna sinkoilee sen ympärillä holtittomasti, mutta oman näkemykseni mukaan ei enää ole sydänkohtauksen partaalla lähikontaktista raidallisen kanssa (!) ja Into, joka huonoista kokemuksistaan johtuen on hyvin varautunut vieraiden urosten seurassa osaa jo rentoutua, vaikka samassa laumassa kulkeekin useampi poikakoira. Intossa nyt näkyvä ero aiempaan on ihan huikea, se ei enää turhia jäykistele, mutta vuosi siinä on mennyt, että se on päässyt tähän tilanteeseen lauman ulkopuolisten urosten kanssa. Kyllä se vaan on aikaa vienyt.

Tovi sitten meidän kanssa lenkkeilemässä kävi erityisen odotettuja vieraita. Vaikka Taina kävikin meillä jo alkuvuodesta länsigöötanmaanpystykorvansa kanssa, se ei ollut mitään (sori vaan Rölli!) siihen verrattuna, miten nostalgisissa tunnelmissa lenkkeiltiin tällä kertaa.

Sen verran on pakko jakaa yhteistä historiaamme, että tutustuin Tainaan joskus vuoden 2002 kieppeillä, kun olin uunituore koiranomistaja, aivan kuten Tainakin. Molemmat oltiin ihan pikkulikkoja ja meillä molemmilla oli koira. Ja sitten, vähän myöhemmin, meillä molemmilla oli kaksi koiraa. Puhun siis omasta puolestani Nikistä ja Rompusta, maailman parhaimmista cockereista. Tainalla oli Tellu ja Ransu, maailman parhaimmat ja hienoimmat sekarotuiset. Niinä vuosina ehdittiin jakaa koiranomistajan arkea ja lenkkeillä paljon. Kesällä vedettiin tuntien reissuja uimarannoille ja ihmiset huutelivat, onko meillä naapureidenkin koirat mukana, kun neljän lauma näytti ilmeisen suurelta (kahdella pikkulikalla). 

Niistä ajoista on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja se aika on vienyt mennessään paitsi maailman hienoimmat cockerspanielit, myös toisen maailman hienoimmista sekarotuisista. Koko kymmenen vuotta meni ihan heittämällä, eikä sellaista aikaa voisi kuvitellakaan yhteen näin nopeaan hujaukseen.

Vaan neljän poppoosta nuorimmaisin, sekarotuinen Ransu, elelee vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, ja siis tämä koira ja emäntänsä Taina kävivät huikean mutaisella lenkillä kanssamme pääsiäisen tienoilla. Tainaa ja etenkin Ransua oli hirveän kiva tavata pitkästä aikaa - siihen koiraan liittyy niin paljon hyviä muistoja, että melkein tunsin Nikin ja Rompun, ja koko meidän alkuperäisen kokoonpanon, ihan siinä vieressäni. Niitä koiria on vaan niin ikävä.

  

Ransusta on kuulemma tullut melkoinen tylsimys, mutta onneksi meidän hovinarri Elna sai siihen hiukan vauhtia ja koirat näyttivät nauttivan toistensa seurasta. Ne löysivät nopeasti yhteisen sävelen pomppimalla ja sorkkimalla toisiaan ja ne näyttivät muutenkin hiukan kadonneilta serkuksilta touhutessaan yhdessä. Elna kyllä pitää monista koirista, mutta Ransun kanssa niillä oli aivan erityisen yhteneväisiä juttuja.

Sopii olla tyytyväinen siitä, että tuntee niin paljon hyviä ihmisiä koirineen. Kiitos siis teille kaikille! Toki blogikin on ihan verraton tukijoukkojensa suhteen, joten kiitän myös teitä, jotka luette, kommentoitte ja jopa kirjoitatte omaa blogia. Muiden blogeja lukemalla on kiva huomata, ettei ole tässä veneessä yksin. Kiitos siis!

Erityisen lämmöllä ajattelen kuitenkin teitä kaikkia, keiden kanssa ollaan rämmitty lumihangissa, tiputtu jään läpi hyytävän kylmään veteen, lenkitetty koiria salaa hiihtoladuilla (KYLLÄ!!!), eksytty tai oltu hiukan epävarmoja oikeasta suunnasta, samoiltu tunteja, liukasteltu ympäri kyliä, seikkailtu, kohdattu odottamattomia irtokoiria, jaettu kokemuksia koiranpidosta ja idiooteista koiranomistajista, hehkutettu upeita yhdistelmiä ja pentueita, juoksutettu koiria niityillä, metsässä, tai sänkipelloilla, jännitetty kehään menoa, tuskailtu ongelmallisten koiriemme kanssa tai ihan vaan vietetty porottavan kuumia aamupäiviä ja myöhäisiä kesäiltoja paarmojen syötävinä tai sammakoiden seurassa treenikentällä - tottakai koiriemme kanssa. Unohtamatta tietenkään myöskään niitä kertoja, kun ollaan treenien jälkeen yritetty irroittaa jonkun autoa lumipenkasta, mudasta tai jostain muusta jännittävästä maaperästä tai sen tapaisesta. Koiraharrastus on tuonut ainakin meikäläisen elämään ihan huikean hyvää porukkaa. Eikö välillä voikin vaan olla kiitollinen ja kiittää ihmisiä, vaikkei olisikaan ystävänpäivä tai joulu? Kiitos!