Hilpeät perkeleet

Koko alkuvuosi ja kevät on ollut sellaista pyöritystä, ettei ole ihme, että blogi on taas jäänyt unholaan. Jos blogin unohtuminen olisi suurin murheeni, olo olisi varmasti kevyempi. Katsotaan, saadaanko tuulten suunta muuttumaan - jos saadaan, minulla voi olla pian paljonkin kerrottavaa!

Koirat ovat kaikeksi onneksi pysyneet hyvinvoivina, ja siitä saamme osaksi kiittää näitä Remun taikapapuja, jotka erehdyttävästi muistuttavat Ässämixejä. Maksamme näistä itsemme kipeiksi, mutta se on sen arvoista, sillä muutos Remun terveyden- ja virkeydentilassa on ihan silminnähtävä ja mieletön. Ihan mahtavaa siis!

Pääsiäisen pyhinä meillä oli hoidossa astetta suurempi Remu. Siis sellainen hieno ja uljas suursnautseri, joka heitti talviturkkinsa lenkkireitin varrelta löytyneeseen lutakkoon ja joutui sen jälkeen tyytymään typerään hihnalenkkiin.

Lenkkeilystä puheen ollen - sitä on tehty! Kahden, kolmen, neljän, viiden tai seitsemän koiran porukassa. Kauniit ilmat ja valoisat illat ovat kannustaneet tunnin, puolentoista tunnin ja parin tunnin metsä- ja peltoretkille, ja ovatpa koirat (ja osa kaksijalkaisistakin) jo pulahtaneet uimaankin. Hrrr, sanon minä, ja kääriydyn rannalla entistä tiukemmin fleecehupparini kätköihin!

Muuten arki rullaa - no, ei ehkä tasaisesti soljuen, mutta vauhdilla eteenpäin. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää ympäripyöreisiin työpäiviin ja koirien vaatimaan liikuntaan ja aktiviteetteihin. Onneksi viime sunnuntaina onnistuin varastamaan aikaa, minkä ansiosta löysin itseni ja noutajani parin vuoden tauon jälkeen hakutreeneistä raunioradalta. Tätä lisää!

Virkee vanhaparta

Vanhanparran aktiivisuustaso on kokenut jälleen uuden käänteen heti sen myötä, kun antibioottikuuri lähestyi loppuaan ja erikoisruokaa oli popsittu jo kymmenisen päivää.

Kun tulen töistä kotiin, eteiskäytävällä tasajalkaa pomppii harvinaisen virkeä 10-vuotias, täynnä riemua ja iloa. Siis, vaikka minä tulisin ovesta sisään ihan ilman kepoa. Siis, todella, POMPPII.

Ei se aiemmin ole reagoinut siihen, menenkö vai tulenko. Luulen, että tämä on väärinkäsitys. Miten voin olla varma, että meillä on oikea koira, kun kaikki skotlanninterrierit näyttävät samalta?

Onneksi emme ole osallistuneet viime aikoina skotlanninterriereiden kokoontumisajoihin. Muuten tässä voisi olla melko suuri o-ou.

Huonot & tosi huonot uutiset

"Seuraavan kerran, kun rapsuttelen tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystäväni manailevat ongelmiaan Facebookissa, lupaan, etten pode huonoa omatuntoa vaan vedän keuhkoni täyteen ilmaa (toivottavasti ei sitä kusen hajuista) ja nautin siitä, että kaikki on kerrankin hyvin. Salaa odotan kauhulla, milloin on meidän vuoro - sillä se tulee aina jossain vaiheessa väistämättä." 

Kirjoitin näin 24. marraskuuta 2013 samassa postauksessa, jossa kerroin huolestani Remun yllättäen alkaneesta sisälle pissailusta. Joulukuussa jatkoin samasta aiheesta kertoen, että skottimme mysteerivaiva katosi hormonipiikin myötä ja koira palautui ennalleen.

No, eihän siinä ihan niinkään käynyt, sitten lopulta. Vaivat loppuivat hetkeksi, mutta jatkuivat sitten satunnaisesti: usein pitkien päivien lomassa, välillä niihin ei tarvittu edes harvakseltaan hoidettua ulkoilua. Tämän vuoden puolella oireisiin liittyi pikku hiljaa myös juominen: yhä enemmän ja enemmän ja enemmän.

Keskiviikkona mentiin eläinlääkärin juttusille. Otettiin virtsa- ja verinäytteet.

Pelkäsin, että jokin koiran sisällä on romahtanut totaalisesti. En edes uskaltanut kertoa kepolle, kuinka pelkäsin, että se reissu jäisi koiran viimeiseksi.

Rompun kanssa kaikki oli aikanaan tapahtunut niin salakavalasti ja yllättäen. Niin siinä varmaan aina käy, vanhojen koirien kanssa saa olla aina hieman varpaillaan.

Remu pääsi kuitenkin vielä meidän mukana kotiin. Ensi kuussa 11-vuotta täyttävä koira ei kuitenkaan saanut terveen papereita. Sen maksassa on ongelma, jota lähdetään korjaamaan erikoisruokavalion avulla. Kuulemme lisää kontrollikäynnillä sitten, kun antibioottikuuri on ohi.

Ostimme 3 kiloa maksan toimintoja tukevaa erikoisruokaa, joka maksoi 17 euroa. Kaikki muu on kiellettyä, jotta maksa saadaan pysymään tasapainossa. Tiedustelin linjausta puruluiden suhteen. "Eihän ne hyvää tee, mutta täytyyhän koiralla jotakin sisältöä ja iloa elämässään olla. Anna vaan, silloin tällöin. Vähän."

Selvä. Kuulitko Remu? Nyt ei lipsuta. Diagnoosi ei kuulostanut omaan korvaani niin vakavalta, kun kyseeseen ei kuitenkaan tullut loppuelämän lääkitystä, vaan ainoastaan yksi hiukan tyyriimpi ruokapussukka. Mikäpä tässä on ollessa?

Niin no, otetaan nyt huomioon, että se on kuitenkin koiran maksa. Asia on vakava. Skotlanninterrierin rotukohtaisen jalostuksen tavoiteohjelmassa on ensimmäinen vihje,

maksasairaat koirat alkavat oirehtia juomalla poikkeavan runsaasti, virtsan eritys lisääntyy... Skoteilla kroonista hepatiittia ilmenee jonkin verran. Hoitona on maksaan kohdistuvan rasituksen välttäminen maksan toimintaa tukevalla ruokavaliolla ja lääkityksellä. 

Ja sitten kuulemme, että useita Remun sukulaisia on kuollut vastaaviin ongelmiin jo alle 10 vuoden iässä. KoiraNetissä asiaa tutkittuani huomasin, että Remun emä on kuollut 9 vuoden ja 10 kuukauden iässä immunologiseen sairauteen, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ja me kuulemme tästä vasta nyt. Nyt, kun tarve erikoisruokavaliolle on jo todettu.

Jos olisimme kuulleet tästä vaikka ensimmäisten ongelmien ilmettyä viime vuonna, en välttämättä tuntisi itseäni niin tyhmäksi ja tähän mennessä koirakin olisi ehtinyt popsia ja useamman pussin maksan toimintoja tukevaa ruokaa. 

Syvä huokaus. Voi Remu. Olen pahoillani. Me ollaan vaan ihmisiä. Mikset sanonut mitään?

Riisiä ja raejuustoa

On aina ongelmallista, jos koiralle tulee sellainen äkillinen hätä juuri silloin, kun kukaan ei ole päästämässä sitä ulos tarpeilleen. Voin kuvitella, miten harmistuneena yksin kotona olevat koirat punnitsevat vaihtoehtojaan: olohuoneeseen vai keittiön matolle? 

Meidän epäonneksemme, Inton onneksi, tarjolla oli tällä kertaa harvinaislaatuinen vaihtoehto. Kotiimme sisälle, olohuoneen nurkkaan oli nimittäin hiljattain tuotu puska. Ihan oikea puska, ja sen vaihtoehdon äkättyään koira huomasi tilaisuutensa koittaneen. Se varmasti riemastui huomatessaan, että sen ei tarvitsisi ulosteillaan sotkea olohuoneen sohvan edustaa tai mitään muutakaan ei-toivottua paikkaa, koska kukaan ei koskaan aiemminkaan ollut harmistunut siitä, että se kävi tarpeillaan puskan juurella. Ja niin tapahtui, samalla tavalla huomaamattomasti, kuin aina ulkona lenkkeillessäkin.

...ongelmahan tässä nyt kuitenkin oli se, että se koiran silmissä varsin perinteikäs puska ei ollut meille ihmisille ihan mikä tahansa puska, vaan joulupuu. Joulupuu, jonka alle oli kasattu rakkaudella valittuja, jopa kalliita joululahjoja. Niin...

Kävimme jouluaaton aikana useammalla sukulaisvierailulla, ja palattuamme reilun tunnin joulupäivälliseltä minun vanhempieni luota, asiaan kuuluvasti vatsat täyteen ahdettuina, huomasimme heti tuulikaapin oven avattuamme, ettei kotonamme enää tuoksunutkaan hyasintit ja joulukuusi. Tyytyväinen ja kylläinen olo vaihtui aika nopeasti, noh... siihen oloon, mikä on tyytyväisen vastakohta.

Näky joulukuusen luona ei ollut niin lohduton, kun olin pelännyt, mutta ei myöskään sitä, mitä olin alunperin odottanut. Joulukuusen edessä oli keltainen lammikko - joka juuri ja juuri jätti hipomatta alimmaisten pakettien joulupapereita, mikä on tietenkin hyvä asia. Ihan pakettien vieressä oli myös vetisen ruskea lammikko, joka sekään ei aivan ollut yltänyt osumaan alimmaisena kuusen juurella odottaviin lahjoihin eikä edes joulukuusen alla olevaan mattoon.

Mutta se, mikä todella särki sydämeni oli, että koiran asetellessa itseään kuusen juurelle sen häntä oli mitä ilmeisimmin tiputtanut korkean lahjapinon päältä pienimmän paketin, sellaisen neliönmuotoisen kauniisti pakatun sievän lahjan, mihinkäs muuallekkaan, kun keskelle keltaista lammikkoa. Se paketti oli minulle osoitettu, keponi ostama ja - mikä selvisi vasta myöhemmin - epäilemättä koko pinon kallein lahja. Ja nyt se makasi tyrmistyttävästi keskellä keltaista kusilammikkoa, se minulle rakkaudella valittu pieni sievä paketti. 

Koko sotkun siivoaminen (vatsat täynnä, nenästä kiinni pidellen) oli melkoinen operaatio. Sytyttelimme samalla tuoksukynttilöitä, tuuletimme asuntoa ja päästimme ripulista kärsivän koiran ulos tihkusateeseen (no ei sillä enää ollut hätä).

Lammikon keskeltä löytynyt paketti evakoitiin. On minun onneni, että nykypäivän joulupaperit eivät taida enää olla paperia ollenkaan, sillä vaikka paperi ei varsinaisesti ollut hylkinyt nestettä, ei se myöskään ollut sitä itseensä imenytkään. Kepo riisui lahjani märästä paperista ja vei yllätyksen sivuun.

Kun koko sotku oltiin saatu siivottua, meillä oli jo kiire seuraavalle jouluvierailulle. Kiirestä huolimatta jaoimme vielä paketit kuusen alta ja avasimme ne. Sain hyviä lahjoja, mutta pienen evakoidun yllätyksen kepo haki jemmastaan viimeisenä, kun kaikki muut lahjat oli jo avattu.

Valmiiksi lahjapapereista riisuttu yllätys ilmeni lievästi pahan hajuiseksi korurasiaksi (joka ihmepelastumisen toivossa laitettiin sivuun kuivumaan). Vaikka korurasia oli pahvin tyyppistä paperimateriaalia, sen sisältä paljastunut koru oli yhä edelleen täydellisessä kunnossa, koskemattomana ja siistinä säilynyt kaulakoru. Kaulakoru, joka sädehti autuaan tietämättömänä kaikesta kuvotuksesta, mitä sen ympärillä olikaan tapahtunut. Luulen, että itse korun hyvästä kunnosta saammekin kiittää yksinomaan nykypäivän muovin kaltaisia joulupapereita. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka nainen harvoin toivookaan saavansa lahjaksi kusilätäköstä pelastettuja koruja. No, enhän minäkään sitä toivonut, niin vaan tapahtui. Aion muuten ottaa yhteyttä korun valmistajaan ja tiedustella, voisivatkohan he kenties kaiken inhimillisyyden nimissä lähettää minulle uuden säilytysrasian, koska se alkuperäinen... niin. Korun tarina on varmasti unohtumaton, mutta toivon, että tilanteeseen liittyvä hajumuistikuva katoaa nopeasti.






















No entäs se ripulisankari sitten? Sille keitettiin riisiä iltapalaksi, riisiä aamupalaksi jne. Me kärsimme koko joulun pahan hajuisista koiranpieruista ja läheltä piti -tilanteista, ramppasimme rekkumme kanssa ulkona tihkusateessa ja seuraavana päivän heräsin siihen, kuinka koirani oksensi eteiskäytävälle keltaista nestettä.

Samaan aikaan kun minä, puoliksi vielä unessa, osaksi jo hereillä, pinkaisin sängystä pesuainetta ja vessapaperia havitellen, inhottava terrierimme huomasi tilaisuutensa koittaneen. Siinä vaiheessa kun minä palasin Tolupullon ja vessapaperin kanssa rikospaikalle, oli Remu jo syömässä sitä, minkä Into oli hetkeä aiemmin lattiallemme oksentanut.

...

Sen jälkeen meillä olikin yllättäen sitten kaksi koiraa, jotka molemmat kärsivät raivoisasta ripulipöpöstä. Ja sellainen oli meidän joulumme: täynnä paskaa. Tähän väliin on varmaan ihan sallittua huokaista, että äiti on nyt vähän väsynyt. Ei sillä, ovat koiratkin. Ripulia aiheuttanut pöpö oli niin raju, että pari vuorokautta pöpön riepottelemana ollut noutajamme muuttui jo niin voimattomaksi ja väsyneeksi, että aloin harkitsemaan Tapaninpäivän viettoa kepon mummolan sijasta eläinlääkäriaseman vastaanotolla.

No ei lähdetty eläinlääkäriin. Nyt on lauantai ja Inton ripuli on kestänyt jo viisi päivää, mutta se on saanut riisinsä joukkoon jo raejuustoa ja alkaa jälleen olemaan voimissaan - se on päivä päivältä parempi ja pahin vaihe kohdattiin jo joulupäivänä. Koira on juonut koko ajan hyvin, eikä ole päässyt kuivumaan. Remu taisteli pahimman vaiheen yli Tapaninpäivän ajan ja asui silloin käytännön syistä pelkästään kylpyhuoneessa. Näin pahaa ripulia en ole koirillani ikinä ennen kohdannut.

Elna on pysynyt terveenä, mutta koputan puuta ja pidän senkin - ihan vaan inhottavien yllätyksien välttämiseksi - toistaiseksi riisi- ja raejuustolinjalla.

Tällä hetkellä asunnossamme tuoksuu jälleen hyasintit ja joulukuusi - tätä olenkin kaivannut.



Odotukset joulun suhteen eivät alunperinkaan olleet korkealla. Kuten sanottua, Etelä-Suomeen ei saatu lunta, eikä ikkunoita piiskaava tihkusade juurikaan houkutellut nauttimaan ulkoilun ilosanomasta joulun kunniaksi. Lisäksi lähdin töihin vielä 24. ja 25. päivä muutamiksi tunneiksi, mutta työkavereiden ollessa kivoja se todellakin on pienin murhe ainakin siihen verrattuna, että muutenkin sukulaisvierailujen aikatauluttama kiireinen joulu meni kotoilun osalta ripulijälkiä ja kaikkea epämääräistä siivotessa. Huhhuh. Rauhallisempaa ensi joulua meille, kiitos.

Etiäpäin, sanoi mummo kurassa.

Olen saanut kritiikkiä siitä, etteivät blogini lukijat tiedä, ovatko koirani enää hengissä. Viimeksi kitisin skotlanninterrierin mysteerivaivasta ja verta vuotavasta noutajasta, ja sitten vetäydyin arvoitukselliseen, kenties paljon puhuvaan hiljaisuuteen.

No, oikeastihan siinä hiljaisuudessa ei ollut mitään arvoituksellista. Hoidatin koirani kuntoon eläinlääkärillä ja jatkoin loputtomien pitkien työpäivien ja arjen pyörittämisen lumoissa samaan vanhaan tahtiin. Tietysti hirvittävät takaiskut saavat hengityksen salpaantumaan ja sen myötä myös arvostamaan jokaista hyvää hetkeä, mutta sekin unohtuu taas nopeasti, kun joulusiivouksen aikaan rapsuttelee koirien tekemiä kurajälkiä valkoisilta seiniltä.

Skotlanninterrierin vaiva oli mysteerivaiva, sellaisena sitä hoidettiin ja sellaiseksi se jäi. Koira sai hormonipiikin, kuten jotakuinkin tismalleen vuosi sitten samaan aikaan ja kipulääkekuriin lähinnä koipiaan varten, joita sillä on tapana nuolla ja hoitaa aina iltaisin. Tästä ei kuitenkaan päästy eroon kipulääkkeiden avulla, joten ongelma lienee sen suhteen lemmikkimme korvien välissä. Lisäksi se sai antibioottikuurin, joka olikin väärä ja aiheutti runsaasti oksentelua, minkä jälkeen sen antibiootit vaihdettiin ja se söi uusien antibioottien lisäksi myös vatsan limakalvoja suojaavaa valmistetta. Sitten se palautui entiselleen. Ta-daa. 

Inton mysteerihaava ei ollutkaan mysteerihaava, vaan erittäin tarkasti kynnen tyvestä haljennut kannuskynsi. Halkeama oli muuten huomaamaton, mutta tassua tarkemmin kopeloitaessa halkeamasta alkoi luonnollisesti vuotamaan verta. Sitten koitti se maaginen tiistai, kun olin aamulenkillä kokoonpanoni kanssa ja Inton kynnen halkeama repeytyi vielä enemmän. Vasta satanut lumi värjäytyi verestä ja koira konkkasi kolmella jalalla kotiin. Hain lompakkoni (todellisuudessa: kepon rahat), pakkasin poijjaat autoon ja eläinlääkärin pihassa autosta pihalle. Kun pääsimme sisään eläinlääkärin toimenpidehuoneeseen, Into ymmärsi hetkensä koittaneen ja nyppäisi omatoimisesti itse koko kannuskyntensä irti - siis sen koko näkyvän osan. Sen jälkeen tuli todella paljon verta.

Sitten koira pistettiin unille, kynnen tynkä putsattiin, sen ympäristö ajeltiin karvoista ja se tuettiin siteellä. Näkyvä kynnen osa oli poistettu koiran itsensä toimesta niin reippain ottein ja reilusti, ettei sille oikein ollut muuta tehtävissä. 

Sitten alkoi pitkä ja loputtomalta tuntuva parantelukausi ja sairasloma. Paljon antibiootteja ja kipulääkkeitä. Vaikutti siltä, ettei kynsi parane ikinä, mutta muutamien viikkojen tuskailun jälkeen se kuitenkin viimein  parani. Vanhoja treenikuvia selatessani huomasin, että sama kannuskynnen perkele on mennyt aiemminkin - joten sitä jatkossa erityisesti varottakoon.

Näin tylsiä me ollaan, mutta oikeastaan ihan hyvä näin. Kaikki on taas ookoo. Ylempänä oleva kuva on muuten lokakuun lopulta eräältä sunnuntaiaamupäivältä kello kymmenen, kun maa oli jäässä, sänkipelto huurteen peitossa ja taivaalta paistoi keväisen lämmittävä aurinko. Nyt kun näyttää siltä, että Oikeaa Joulua ei ole tulossa, niin toivon vaan, että tulisipa pian vaikka sitten jo se kevät. Oikea Kevät.

Koiranomistamisen sietämätön keveys

Olen viime aikoina ollut jumalattoman onnekas ja kiitollinen. Meidän perheessä on ollut pitkä ja onnellinen kausi, kun mitään pahaa tai muuten järkyttävää ei ole tapahtunut. Koirat ovat pysyneet kunnossa ja henkeä salpaavilta eläinlääkärireissuilta on säästytty. Yllättäviä menoeriä ei ole pulpahdellut ainuttakaan (lukuunottamatta kadonneita koiran kynsisaksia - sellaiset piti vielä muuton jälkeen ostaa) ja jokainen koirista on keväällä hierottu kuntoon. 

Tällaisina hetkinä poden jopa huonoa omatuntoa rapsutellessani tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystävät Facebookissa manailevat ja surkuttelevat koiralleen puhjennutta silmänpohjantulehdusta tai odottavat kauhulla koiransa nisäkasvaimen tai selkäongelmien pahenemista. Sellaista ei toivo kenenkään kohdalle.

Kuten olen jo aiemmissa kirjoituksissani ehkä antanut ymmärtää, Remu on keponi mukana laumaamme liittynyt jäyhä ja vaatimaton skotlanninterrieri, joka ei turhaan parrasvaloissa patsastele tai ole vaatimassa itselleen erityisoikeuksia. Se on hyvin hiljainen ja useimmiten myös hyvin eleetön kaveri - varsin vaikeasti luettavissa mielettömän hapsutukkansa ja partansa takaa. Remu on hyvin vaatimaton koira, enkä voi korostaa tätä ominaisuutta riittävästi. Ehdottomasti maininnan arvoinen ominaisuus on myös sen uskomaton hermorakenne - naapurin matcho terrieri näykkäisi sitä hiljattain nenänpäästä, eikä Remu ollut huomaavinaankaan niin ala-arvoista käytöstä. Toisinaan Remua katsellessani mietin, onko se koira ollenkaan. 

Olemme asuneet Remun kanssa yhdessä melkein kolme vuotta ja alusta saakka olemme inhonneet toisiamme. No ei suinkaan. En minä inhoa koiria. 

Olemme asuneet Remun kanssa yhdessä melkein kolme vuotta. Kun tapasin Remun ensimmäistä kertaa kyykistyin rapsuttelemaan sitä ja vastauksena ystävälliselle eleelleni sain vain tyytymätöntä ja luotaantyöntävää murinaa. Se kuulosti siltä, että "kuules ämmä, minä sitten puren lujaa." Nousin saman tien jaloilleni ja ajattelin, että tutustun tuohon rakkiin joskus myöhemmin. 

Sitten aika kului. Remu ei koskaan tullut tekemään tuttavuutta minuun, enkä minäkään viitsinyt tyrkyttää enää ystävällisiä eleitäni sille. Minä olin sille ilmaa ja se oli minulle ilmaa. Sitten keponi ja Remu muutti meille. Välimme olivat Mynthonin raikkaat - suorastaan jäätävän kylmät sen pienen ja omituisen terrierin kanssa.

Keponi on alusta saakka tehnyt pitkää päivää töissä ja väistämätön oli se tosiseikka, että jouduin usein Remun kanssa lenkille. Tykkään viettää koirien kanssa aikaa, joten asenteeni oli lähtökohtaisesti hyvä. Vien ensin isommat koirat hiukan reippaammalle kävelylle, sitten lähden kaikessa rauhassa nuuskulle Remun kanssa. 

Varasin eläkeikäisen terrierin rauhallisille nuuskutteluhetkille ruhtinaallisesti aikaa. Mutta se ei koskaan riittänyt. Jos olin varannut 800 metrin aamulenkille 20 minuuttia aikaa, Remu halusi käyttää siihen 30 minuuttia. Sen jälkeen rupesin varaamaan 800 metrin aamulenkille 30 minuuttia aikaa, jolloin Remu automaattisesti halusi töpötellä 800 metrin matkan ruhtinaallisessa 40 minuutin ajassa.

Sitten huomasin, että koirahan nauraa minulle. Olen sen silmissä mitätön pelle. Sitten ryhdistäydyin, varasin aamulenkille 30 minuuttia aikaa ja hoputin Remua etenemään ennalta määrittelemän aikatauluni mukaisesti. Jos se junnasi liian kauan, vedin sitä väkisin perässäni niin kauan, että sen omat jalat alkoivat taas töpöttää eteenpäin.

Mutta ei se mitään auttanut. Koska olen fyysisesti voimakkaampi kuin pieni hassu terrieri, sain sen kyllä liikkumaan. Ehdimme tekemään 800 metrin aamulenkin 30 minuutissa. Mutta silti se jatkoi minulle nauramista. Kun meitä vastaan tuli tarharyhmä, Remu ryhtyi kakalle. Ei suinkaan pöpelikköön tai tien reunaan, vaan ihan siihen keskeiselle paikalle siten, että tarhatädit katsoivat meitä paheksuvasti ja lapset osoittelivat. Tietenkin edellisenä iltana kakkapussit oli jo käytetty loppuun. Se oli mielenkiintoista. 

Vastaavat tempaukset toistuivat. Kun ylitimme autotietä, Remu jäi aivan siihen keskelle kakalle. Se keksi vastaavia tempauksia loputtomiin. Viimein säästin sen lenkitykset lähes poikkeuksetta kepolle - asuimmehan sentään maalla suuressa pihapiirissä. Kepon kanssa Remu kulki 800 metrin lenkkinsä 15 minuutissa ja hoiti asiansa siististi sinne minne kuuluikin.

Tunsin, että meillä on henkilökohtaisia kaunoja. 

Sitten, erään kerran jouduin viemään Remun eläinlääkäriin hammaskivenpoistoon, koska kepolla oli kiireinen työputki. Avauduin eläinlääkärille vihasuhteestamme samalla, kun Remu makasi pöydällä nukutuksen alaisena ja eläinlääkäri repi siltä hampaita irti. Kun operaatio oli ohi, unelias koira piti kuljettaa autoon lämpimästi pakattuna.

Mutta minä en ollut osannut varautua siihen, eikä autosta löytynyt yhtäkään ylimääräistä huopaa. Niinpä otin kaulastani huivin ja käärin Remun siihen. Kuljetin sen auton penkinlämmittimen päällä huiviin kiedottuna kotiin ja kotona aloin hoitamaan kipeältä ja huonovointiselta vaikuttavaa terrieriparkaa. 

Lääkkeitään Remu ei tietenkään suostunut ottamaan minulta, vaan ne kelpasivat ainoastaan keponi syöttäminä. Sillä oli edelleen kova ja kylmä ulkokuori, mutta pikku hiljaa jokin muuttui. Kun päivät kuluivat, aloin jälleen ulkoilemaan kaksin Remun kanssa ja pikku hiljaa huomasin nauttivani lenkkeilystä koirapapan kanssa. Ja minusta tuntui, että salaa sekin nautiskeli.

Ymmärsin, että lenkit vanhan koiran kanssa ottavat aikansa, ja aloin itsekkin katselemaan ympärilleni tarkemmin. Katselin maassa mönkivää koppakuoriaista. Katselin, miten naakat tuijottivat meitä ja huusivat. Katselin, miten monenlaista kasvustoa lyhyellä 800 metrin lenkillä esiintyi ja sitten aloimme tekemään pidempiä ja pidempiä lenkkejä yhdessä. Välillä otin makupaloja mukaan ja pyysin Remua kiipeämään kesken lenkin suuren kiven päälle. Välillä opetin sitä vaan reagoimaan sen omaan nimeen minunkin lausumanani, ja toisinaan otin sen kanssa pieniä luoksetuloharjoituksia. 

Aloimme viihtymään yhdessä. Hitaasti, mutta varmasti.

Viimeisen puolen vuoden aikana Remu on ryhtynyt omatoimisesti hakeutumaan luokseni rapsuteltavaksi. Usein iltaisin, kun kepo on jo nukkumassa ja minä vielä hammaspesulla Remu nojailee jalkoihini ja odottaa vessan lattialla, että menemme yhdessä makuuhuoneeseen. Alkuviikolla kun kuivasin sen, se sai hepulin, mitä se ei ikinä ennen ole saanut kontaktista minun kanssani. Yleensä vaan kepo saa sen vanhoihin jalkoihin vähän liikettä. Pieniä muutoksia on tapahtunut pikkuhiljaa, askel askeleelta, kuin huomaamatta. Minusta tuntuu, että olemme pikkuhiljaa ystävystyneet Remun kanssa. Toki jotkin asiat ovat edelleen pyhiä: en saa koskea Remun tassuihin harjalla, mutta se on pientä. Remu tottelee käskyjäni - melkein aina, ja hakee minua usein kutisevan partansa raaputtajaksi. Olen otettu. Kolme vuotta siihen meni.

...

Noin viikko sitten sanoin kepolle, ettei Remu oikein vaikuta omalta itseltään. Sellaista on vaikea sanoa hiljaisesta ja vaisusta tyypistä, mutta minun mielestäni koirasta oli yhtäkkiä tullut entistäkin hiljaisempi ja vaisumpi. Lisäksi se oli aina kävellyt hitaasti, mutta nyt sen kulku näytti mielestäni jopa jotenkin vaivalloiselta. 

Keponi sanoi, ettei sitä mikään vaivaa. Minäkin sivuutin aavistukseni sillä, että vanhaa koiraa saattaa pakkanenkin kolottaa. 

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin pistävään hajuun. Herätin kepon ja huomasimme, että makuuhuoneen oli vallannut melkoinen kusivana. Remun omasta nukkumisnurkasta makuuhuoneen ovelle saakka. Kello oli varmaan puoli neljä yöllä, kun aloimme siivoamaan, moppaamaan ja tuulettamaan pahan hajuista huonetta. Onneksi huonekalut eivät saaneet osumaa, vaikka läheltä pitikin. 

Kepo sivuutti aiheen sillä, että meillä oli viikonloppuna ollut kylässä ystäväni uroskoira. Minä sanoin, ettei mikään koira kuse merkkailun nimissä kolmea litraa ja vieläpä omalle nukkumapaikalleen nukkuessaan. 

Sama homma toistui torstaiaamuna. Herättyään Remu köpötteli makuupaikaltaan perässämme olohuoneeseen ja kusi sitten alleen. Oikein kunnolla. Olin huolissani ja päätin ottaa heti yhteyttä eläinlääkäriin - kunnes sitten yrittäjän hektinen päivä vei menneissään, ja muistin asian vasta perjantai-iltana. 

Sitten sama toistui vielä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Mieletön määrä kusta. 

Nyt on sunnuntai. Luonnollisesti. Ensimmäinen minun ja kepon yhteinen vapaapäivä, kun kummallakaan ei ole töitä tai muita pakollisia menoja. Ja ainoa asia, mitä voin ajatella on: olisipa jo maanantai. 

   

Minua hirvittää. Olen juuri onnistunut hankkimaan itselleni hiljaisen, mutta sympaattisen ystävän ja nyt minua pelottaa, että kaikki on ohi tuossa tuokiossa. Miksi sitä aina pelkää pahinta? Toivotaan nyt kuitenkin, että kyseessä on jotain niinkin simppeliä, kuin virtsatietulehdus tai eturauhasvaivoja, joita Remulla on aiemminkin, noin vuosi sitten, ilmennyt. 

Kaiken lisäksi Intokin sairastaa. Se sai torstaina metsälenkillä tassuunsa haavan, joka ei millään meinaa parantua. Aina, kun tarkastelen haavan vointia, se alkaa pulppuamaan verta. Minusta tuntuu, että haavan sisällä saattaa olla tikku tai jokin muu, mikä liikkuessaan aiheuttaa vuotoa. Mitään ei kuitenkaan näy.

Sen siitä taas sai. Seuraavan kerran, kun rapsuttelen tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystäväni manailevat ongelmiaan Facebookissa, lupaan, etten pode huonoa omatuntoa vaan vedän keuhkoni täyteen ilmaa (toivottavasti ei sitä kusen hajuista) ja nautin siitä, että kaikki on kerrankin hyvin. Salaa odotan kauhulla, milloin on meidän vuoro - sillä se tulee aina jossain vaiheessa väistämättä.

Keep calm and hug your dog

Kirjoitin pitkän pätkän siitä, miten olen vesittänyt viimeaikaiset treenit omalla osaamattomuudellani Inton loputtoman ääntelyn suhteen, mutta sitten muistin, että on kesä ja meillä kaikilla on perusasiat hyvin. Ei siis takerruta "pikkuseikkoihin" vaan nautitaan nyt siitä, että hiekka rahisee jalkojen alla ja nurmikko tuoksuu hyvältä.

Olen tehnyt Elnan kanssa hirmuisesti kaikkea kivaa. Se on päässyt kanssani pitkille pyöräilylenkeille, joilla se saa osan matkasta juosta vapaana. Parasta on, kun se tulee vapaana ollessaan ravaamaan pyöräni vierelle, vilkaisemme toisiamme samanaikaisesti ja yllytämme toisemme hurjaan kiihdytysajoon tienpäähän - niin täysillä kuin pystyy, kumpi on ekana! Traktorikuski joka ajeli viereisellä pellolla katseli kisailuamme huvittuneena. On se vaan mieletöntä, kun on hyvä koira. Sillon ei haittaa, että itikat lentää suuhun.

Viime viikonloppuna olin Elnan kanssa vuoden ensimmäisessä mätsärissä - likka sijoittui sekarotuisten PUN2 mikä oli tosi hyvin, etenkin, kun Elnan esitti vieras ihminen. Elnaahan se ei tietty hetkauttanut lainkaan, mutta mietin, miten Maria osaa lukea Elnan aivoituksia ja reagoida niihin. Turhaan huolehdin, isot kiitokset Marialle hyvästä työstä - annan ehdottomasti koiriani jatkossakin esitettäväksesi!

Sunnuntai-ilta ei ollutkaan ihan niin onnistunut, kuin iloinen ja aurinkoinen mätsäripäivä kavereiden seurassa. Kotiin tullessani Remu ontui samalla tavalla, kun se oli ennen lähtöämme ontunut vasempaa takakoipeaan. Olin lähtiessäni ajatellut, että jalka on vain puutunut, mutta koska se ei illallakaan varannut koivelle painoa, ei auttanut muu kuin soittaa päivystävälle eläinlääkärille.

...joka antoi koiralle kipulääkkeet ja sanoi epäilevänsä nivelrikkoa. Mikäli koiran kunto ei palautuisi viikon täyslevon ja kipulääkekuurin myötä, se olisi kuvattava tarkempien tietojen saamiseksi.

Onneksi jo seuraava tiistai oli valoisampi. Otin kaikki koirat mukaan koirahierojamme Merjan käsittelyyn, ja hän tekikin yllättäviä löydöksiä. Elnalta löytyi vain muutamia pieniä jumeja, joista päästiin eroon suhteellisen vaivattomasti - mutta Into ja Remu olivat niin jumissa, että ihan hirvittää ajatellakin. Maanantaina jatketaan niiden kanssa siitä mihin jäätiin - hieroja jopa epäili, että Remu voisi saada vasempaan takakoipeensa helpotusta vapautettujen lihasten myötä. Toivotaan parasta, ehkäpä Inton ajan myötä voimistunut äänenkäyttökin onkin suoraan johdannainen sen epämukavaan oloon lihaskipuineen? Toivoa sopii, että se helpottaa siinä missä lihasjumitkin.

C'mon, get over it! (Väärä nokka väärissä paikoissa)

Pieni musta terrieri oli tänään hammaskivenpoistossa ja kotiutui kaksi tuntia myöhemmin, neljä hammasta köyhempänä. Tuliaisina sillä oli vielä kipu- ja antibioottikuurit, joista ensimäisenä mainittu kelpasi Elnalle. Elnasta on tullut näemmä paitsi näpistelijä, myös jonkinlainen lääkeaineiden väärinkäyttäjäkin. Hip hei!

Sillä välin, kun minä asettelin vielä nukkuvaa terrieriä mukavasti lämpimään koppaan olohuoneeseen, eteisessä jokin raidallinen työnsi jälleen nenänsä asioihin, jotka eivät kuuluneet sille. Se anasti käsilaukustani (aika vaihtaa laukkua?) paketillisen kipulääkkeitä, joita eläinlääkärikin oli kehunut erittäin maistuviksi, eikä siitä ollut epäilystäkään siinä vaiheessa, kun löysin Elnan eteisestä kipulääkepaketin kimpusta!

Onneksi löysin sen ajoissa, sillä lääkelaatikko ei olisi kestänyt enää kauaa - kyse oli sekunneista. Se oli jo täynnä reikiä, mutta paljaana laatikossa kolisevat lääkkeet olivat vielä koskemattomina. Huh! Kerrankin näin. Onkohan se vieläkin katkera niistä synttäreistään? C'mon, get over it!

Remu on vielä tätä kirjoittaessani, 20:15 ihan tokkuroissaan, vaikka operaatiosta on kulunut jo ainakin neljä tuntia. Olen pitänyt sitä silmällä ja yrittänyt pitää sen lämpimässä, mutta sekava terrieri vaihtelee jatkuvasti sijaintiaan ja sammuu sitten johonkin keskelle reittiään. Kun huomasin sen värisevän lattialla puin sille kevyen manttelin. Toivottavasti sen olo helpottuu pian!

Meillä joulunodotus alkaa siis Remun osalta melkoisilla lääkehuuruilla. Eläinlääkäri mainitsi, että sitä voisi käyttää hammaskontrollissa eläinlääkärillä vaikkapa puolen vuoden välein, sillä se on hyväkuntoinen koira ja kestää nukutuksia, eikä tiheämmällä käyntivälillä hampaiden poistoja jouduttaisi tekemään. Tänäänkin ikenistä löytyi paitsi heiluvia hampaita, myös tulehdusta joka oli saanut ikenet vetäytymään ikävästi. Eläinlääkärinä työskenteli keponi serkku, joten sain jäädä seuraamaan operaatiota, mikä olikin yllättävän avartavaa. Kenties olemme nyt löytäneet luottolääkärimme, ja vieläpä kunnalliselta puolelta! :)

Remu hengittää

Vältyimme kauhuskenaarioiden toteen käymiseltä, hautajaiset ovat peruttu ja koira porskuttelee iloisena ja omana itsenään edelleenkin. Se kävi päivällä kunnaneläinlääkärin vastaanotolla miehisten ongelmiensa vuoksi ja tarkastelun jälkeen sen niskaan iskettiin hormonipiikki, joka todennäköisesti tuo toivotun avun. Huh!

Oloni on tottakai helpottunut, vaikka myönnettäköön, että viimeisetkin kiven murikat vierähtävät sydämeltäni vasta sitten, kun ongelma on totisesti poissa. Eläinlääkäri muuten totesi, että jos vaiva tapaa uusia, koiran kastraatio voisi olla ajankohtainen vaihtoehto. Heh, minun mielestäni ajatuksessa ei ole mitään mätää, mutta tieto tuli suurena järkytyksenä koiran oikealle omistajalle eli avomiehelleni, joka on ehdottomasti toimenpidettä vastaan. Jostain syystä olen aiemminkin kuullut, että miespuoliset koiranomistajat ja uroskoiran kastrointi eivät vain sovi yhteen.
Mielestäni kepon ajatusmalli on lähinnä hämmentävän hölmö, mutta toivon syvästi hänen egonsa puolesta, ettei hänen koiraansa jouduta kastroimaan. Moinen operaatio olisi hirveä isku hänen vyönsä alle, vaikka itse koiraa se ei juurikaan liikuttaisi. Jotenkin koomista.

Samalla klinikkakäynnillä kurkattiin Remun karvaisiin korviin (onneksi lauantaina on trimmaus), silmiin, jotka hiukan vuotavat varmaankin karvan määrän takia (onneksi lauantaina on trimmaus) sekä suuhun, jonne oli taas ehtinyt kerääntymään hammaskiveä. Tilaamme ajan hammaskiven poistoon myöhemmin joulukuussa ja vuotaviin silmiin saimme silmätipat. Koko lysti maksoi 76,40 euroa, mikä sekin oli suuri helpotus. Viimeksi kun tulin eläinlääkärin pakeilta skotlanninterrierin kanssa, olo ei ollut ihan yhtä kepeä. 

Se maaginen pyhää edeltävä myöhäisilta

Meidän viikossa ei ole ollut paljoa kehuttavaa. Tiistaina ihmettelin lattialle ilmaantuneita veritahroja. Kyse ei ollut mistään parista hailusta tipasta, vaan lattiaa koristivat oikein kunnon teurastuksen jäljet, jotka olivat ilmaantuneet olohuoneen lattialle kaikessa hiljaisuudessa.

Kävin koirat läpi käsikopelolla ja paperinpalojen kera, mutta kenestäkään ei löytynyt mitään vuotavaa, vaikka jokainen koira tarkastettiin kolmeen kertaan. Pahimmissa skenaarioissani mietinkin jo, että sisälle on varmaan eksynyt pieni hiirulainen joka on saanut loppunsa keskellä olohuoneen lattiaa jonkun kammottavan koiran toimesta.

Asia jäi ilmaan, sillä veritahroille ei tuntunut löytyvän mitään järkevää selitystä. Kun keskiviikkona tulin töistä kotiin lattialla oli taas veritahroja. Yksikään koirista ei kuitenkaan nuollut itseään tai käyttäytynyt muutenkaan poikkeavasti. Olin ihan ällikällä lyöty, ei leikannut, ei sitten millään.

Lopulta jokin korkeampi voima sai minut tarkastamaan laumamme mustan terrierin vielä kerran oikein perusteellisesti paperin kera ja yllättäen miehinen vuotokohta löytyikin. Niin, ongelma oli Remun haarojen välissä. Se oli melko pysäyttävää, koska en aiemmin ole törmännyt moiseen ongelmaan. Niin paljon verta pienen koiran värkistä. Jonkinlaista eturauhasongelmaa ilmeisesti.

No, nyt olen törmännyt sellaiseenkin ongelmaan. Ja tottakai itsenäisyyspäivää edeltävänä iltana, kuinkas muutenkaan. Jos koirilta kysytään, oikea aika loukata itsensä tai sairastua on ehdottomasti pyhää edeltävä ilta tai yö, tai se itse pyhä, tai jos mitään sopivaa pyhää ei ole tiedossa niin viikonloppukin käy hätätapauksiin. Mielummin tietysti sunnuntai kuin lauantai. Harvoinpa kukaan jaksaa sairastaa tiistaina virka-aikaan.

Soitin ensimmäiseksi paikalliseen eläinsairaalaan, joka on auki vuorokauden ympäri ja johon olen aina luottanut suurella varmuudella, onhan heillä kaikenmaailman nykymenoa vastaavat laitteetkin. No nytpä sekin luottamus hiukan horjahti. Meidät toivotettiin tervetulleiksi saman illan aikana - mutta vasta kello 20, kun eläinlääkärin taksa nousee 50%. Ääni puhelimessa kertoi, että kyseessä voi olla vaikka kuinka vakava ongelma ja nyt voi olla hengenmeno lähellä. Tarvitaan kokeet ja kuvat mahdollisimman nopeasti.

Apua. Paniikki.

Pääparkani sisällä vilisivät kuvat paitsi pikku terrierin hautajaisista, myös kuvat edellisenä päivänä tulleista veronpalautuksista, jotka jo seuraavana päivänä haihtuisivat tililtäni moninkertaisesti. Niin. Koiranomistajaksi ryhtyessäni valitsin tietoisesti tämän ennalta arvaamattoman tien ja olen valmis erilaisiin kompromisseihin ja hätäsuunnitelmiin - rahanmenoa ei voi estää ja siihen täytyy olla varautunut aina. Etenkin näin suuren lauman ollessa kyseessä.
Kauhuskenaarioista huolimatta päätin hengittää rauhallisesta, kuulustella googlea aiheesta ja soittaa vielä kunnaneläinlääkärille. Jospa vaikka edes hiukan halvemmalla...

Kunnaneläinlääkäri ei suhtautunut asiaan ollenkaan niin vakavasti. Se oli minulle hirveä shokki, etenkin kun edellisessä paikassa oltiin povattu maailmanloppua. Eikö se nyt tajua, että jos koiraa ei nyt heti saada hoitoon, se menehtyy virtsakivien aiheuttamiin tukoksiin, niin kuin joku eläinlääketieteen ammattilainen juuri totesi! Eikö näitä kouluteta ollenkaan kunnalliselle puolelle?


Rauhallinen ääni puhelimen toisessa päässä kertoi, että kyseessä on varsin tavanomainen vanhempien uroskoirien ongelma. Tilannetta tulisi seurata, mutta mikäli koira ei vaikuttanut tuskaiselta, mikäli sen virtsaamisen tarve ei ollut kasvanut tai mikäli se käyttäytyi muutenkin kaikin puolin kuten ennenkin, pystyisimme hyvin odottamaan vaikkapa perjantaihin ja tutkimaan sitten tilannetta tarkemmin. Tottakai jos tilanteeseen tulisi muutoksia, olisi uuden ajanvarauksen aika. 

No, helpotuksen aalto ei ollut ensimmäinen asia mikä pyyhkäisi ylitseni. Olin hämmentynyt niin erilaisista näkemyksistä, enkä oikein tiennyt mitä tehdä ja ketä uskoa. Jos nyt lähtisimme eläinsairaalaan, saattaisi käydä niin, että maksaisimme virtsa- ja verikokeista sekä koiran kuvauksesta (näitä meille povattiin jo puhelimessa hautajaisia edeltäviksi toimenpiteiksi) itsemme kipeiksi vaikka loppujen lopuksi verenvuodon syyksi selviäisi jokin kylän juoksuisista nartuista johtuva eturauhasongelma. Toisaalta, jos nyt jättäisimme menemättä, voisi olla, että pahimmassa tapauksessa aamulla meitä vastassa olisi todella kipeä terrieri, tai ei terrieriä ollenkaan.

Nämä ovat aina hankalia asioita. Lopulta päätimme yhteistuumin keponi kanssa, että tarkkailemme toistaiseksi tilannetta ja menemme kunnalliseneläinlääkärin puheille perjantaina, sillä Remulla ei ollut sellaisia oireita, jotka olisivat antaneet aihetta hätääntyä minkään vakavemman suhteen. Lisäksi illan puhdistustoimenpiteiden jälkeen se ei enää vuotanut lainkaan, joten jäimme odottamaan perjantaita.

Ja vielä loppusanoina: En missään nimessä suosittele tällaista toimintamallia kenellekään! Raha ei voi koskaan korvata menetettyä ystävää, eikä raha saa tulla ikinä esteeksi kun mietitään rakkaan ystävän käyttämistä eläinlääkärillä.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka kyseessä onkin alojensa ammattilaisten painavat ja asiantuntevat sanat, on nekin syytä pureskella ennen nielaisua - vaikka itsellä ei olisikaan pienintäkään tutkintoa aiheesta. Molempien sanoihin on hyvä suhtautua pienellä varauksella maalaisjärjellä höystettynä, samaan aikaan, kun itse ymmärtää riskit, jotka mahdollisesti on ottamassa. Remun tapauksessa kyse voi olla mistä tahansa - pahimmassa tapauksessa kuolemaan johtavasta ongelmasta tai sitten, ihan vaan suhteellisen harmittomasta pikkuvaivasta. Omasta toiminnastaan seuraavat riskit on kuitenkin tiedostettava aina. Ja niiden kanssa täytyy sitten oppia elämään, jos lopputulos ei tyydytäkkään kaikkia osapuolia.

Perjantaina (tänään) on totuuden hetki. Remu on syönyt ahkerasti C-vitamiinia ja vaikuttaa normaalilta. Verenvuoto on erittäin vähäistä jos sitä on ollenkaan. Pitäkää peukkuja!   

Marraskuun yllätysvieras

Ja toivottavasti ainoa laatuaan kuluvan vuoden osalta (ja mieluusti vaikka koko loppuelämän osalta)! Luonnon kiertokulku saattaa olla julmaa, kun pieni hämähäkkieläin joutuu huomaamaan, että sen valitsemalla kohde-eläimellä on yliluonnollisia voimia puolellaan, kuten sellainen vihreä punkkikoukku. Sen jälkeen ei kestä enää kauaakaan huomata, että matka jatkuu alas vessanpöntöstä surulliseen hukkumiskuolemaan. Kesän aikana vastaavan otuksen matka jatkui koirani iholta nenäliinaan, jonka jälkeen se kohtasi loppunsa sytkärin avulla nenäliinan korventuessa pieneksi mustaksi silpuksi. En ihan todella voinut parkkihallissa koiria treenatessani keksiä mitään järkevämpääkään tapaa hankkiutua siitä kuvotuksesta eroon!

Mutta on sekin julmaa, että pieni söpö tolleri joutuu iltalenkillään jonkun pahamaineisen verenimijän uhriksi ihan vaan tahtomattaan.  Ja vielä näin marraskuun lopulla! Eikö niillä oikeasti ole parempaa tekemistä? Eikö riitä, että ne vaanivat uhrejaan kesäisin, kun kaikki on ihanaa ja aurinko paistaa? Miksi niiden täytyy tulla vielä pisteenä iin päälle silloin, kun jo valmiiksi masentaa, on tihkusade, pimeää, kylmää ja rapaista? Yyyh.

Kuinkas sitten kävikään

BH-koe häämöttää uhkaavasti parin viikon päässä. Se on joka hetki lähempänä. Mikä on todennäköisintä, mitä nyt voi tapahtua?

A. Koira kehittää itselleen ihan mielettömän moottorin, oppii uudet asiat ennätysnopeasti ja vanhat tutut liikkeet suoritetaan entistäkin vauhdikkaammin ja siistimmin. Vau, tätä on ilo katsella!

B. Koiralle kasvaa kärsä ja siivet, ja se lentää työpäivän aikana auki jääneestä ikkunasta salaa Mongooliaan. Parin päivän päästä saat siltä postikortin, jossa se poseeraa uuden perheensä kanssa ja kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Lopussa se toivottaa hyvää jatkoa ja kertoo, ettei aio tulla takaisin.

C. Koiralta repeää kannusvarvas, eikä ilkeän haavan takia koiran kanssa voi tehdä mitään liian vauhdikasta, ettei se repeä enempää tai ärsyynny. Kotioloissa sillä pidetään typerää lautasantennia päässä ja ulkoillessa aina tilanteen mukaan jonkinlaista suojaa pöpöjen ja haavan nuolemisen estämiseksi. Kaikki vauhdikas on ehdottoman nounou. Lisäksi sataa ensilumi, eikä koira ihan hepposin perustein ryhdy pitkiin paikallamakuu -harjoituksiin tai istumisiin, koska "pallit jäätyy." Lohduttaudut ajatuksella, että nyt on parempi hetki ensilumelle, kun sitten parin viikon päästä varsinaisena koepäivänä.

Autan sen verran, että vastaus A ei ole tällä kertaa se mitä haetaan. Saatte itse päätellä loput. Pidetään peukut pystyssä, että koira muuttaa mielensä Mongoolian suhteen tai sen rikkonainen kannusvarvas ei lähde tulehtumaan!

Punainen uimamaisteri, raidallinen toimistoapulainen ja pienet ihanat

Into uiskenteli juhannusta edeltävänä viikonloppuna koirauinnin SM-kisoissa! Poika porskutteli nopeasti kohti rantaa, mutta arvokasta aikaa kului, kun sirkuskarhu päätti yrittää ilahduttaa emäntäänsä, joka on viime aikoina ollut harvinaisen tyytyväinen noutoliikkeiden kertaamisesta (metsässä). Ei lähtenyt punaiset poijut noutajan mukaan, siis ne, joilla uintialue oli rajattu, eikä tullut meidän sirkuskarhusta koirauinnin sm-voittajaa.

Jotain saatiin kyllä kotiinkin päin - ennen kisoja käytiin treenaamassa suunnitelmallisesti ja säännöllisesti, eli uintia, uintia, paljon uintia ja vielä vähän uintia. Ruhtinaallinen uintikuuri johti siihen, että jätkä on vaihtanut inttini aikana kehittämänsä peitsaavan kävelytyylin (johon sillä oli kevyttä taipumusta kyllä jo ennen palvelukseenastumistani) kevyeeseen ja pompottavaan raviin, jota on ilo katsella! Uintiharrastus ja lihasten kehittäminen jatkukoon!

Sen sijaan Elnalla ei taida olla kaikki ihan hyvin. Se on vajaan viikon ajan ollut rauhallinen, mikä jonkun toisen koiran kohdalla voisi olla hyvä merkki, mutta Elnan kohdalla ei. Se on aivan liian rauhallinen Elnaksi ja sen uusi tyyli kurkistella kulmiensa alta omalta paikaltaan, kun jotain tapahtuu, on niin epäelnamaista kuin olla ja voi. Normaalisti likka on heti touhottamassa, että mitä tapahtuu, missä ja liittyykö siihen oravia tai ampiaisia vai onko kyse ruuasta tai ehkä sittenkin toisesta koirasta tai suukoista ja koirahymystä.

Onneksi Elna väläyttää tutun hymynsä ja reippaat hännänheilutuksensa vielä lenkeillä ja pihalla touhutessamme, mutta sisätiloissa se on kyllä harvinaisen melankolinen. Toivottavasti kyse on ainoastaan sadekuurojen masentamasta raitapaidasta, jota olen kylläkin yrittänyt ilahduttaa jopa Helsingin tuliaisilla (nahkarullaluut joiden sisällä siansudit!) ja toimistokoiran pestillä!

 

Tiesittekö, että kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti myös seuraa pitävällä toimistokoiralla on hyvä olla koiraseuraa, eli toimistokoiran sihteerikoira tai toimistokoiran seurakoira. Meidän toimistolla seurakoiran virkaa pitää Romppu, joka ilahtui Elnan tapaamisesta suuresti. Elnalla on kotona tietysti myös oma kotikoira, joka nukkuu Elnan jalkopäässä (oikean puoleinen kuva yllä).

Rompulla onkin pian kontrollikäynti eläinlääkäriasemalla, sillä kroonisen haimatulehduksen puhkeamisesta tulee kesällä kuluneeksi jo vuosi. Poika vaikuttaa silti pirtsakalta, vaikka onkin mielestäni sairauden uuvuttamana vanhentunut reippaanlaisesti ja vaikuttaa selkeästi ikäistään vanhemmalta - vaikka onkin jo 10. Lisäksi sen oikea silmä on jo lähes kokonaan harmaan kalvon sumentama ja sokea. Metsälenkeillä olen huomannut, että sen näkökyky ja mahdollisesti hajuaistikin ovat selkeästi heikentyneet, sillä sillä on hankaluuksia paikantaa minut vaikka seisoisinkin kauempana suoraan sen edessä. Korvat kuitenkin toimivat - niin hyvin, kuin cockerspanielin suuret läppäkorvat nyt koskaan ovatkaan toimineet - ja ihastuttavalla pappakoiralla on edelleen niitä samoja elkeitä kuin pentuna: pieni ihana hahmottaa huonosti näkemänsä ihmiset ottamalla käden hellään otteeseen suuhunsa, aivan kuin kätelläkseen tai sokeiden tapaan tunnustellakseen. Höystettynä hännän huisputuksella, tottakai.

En voi olla korostamatta

koirien hammashoidon tärkeyttä. Se on sellainen asia, johon monet eivät tunnu kiinnittävän riittävästi huomiota, vähän niin kuin koiran kynsien hoito, joka sekin näyttää omien kokemuksieni mukaan unohtuvan yhdeltä jos toiselta silloin tällöin (ja itseni mukaan lukien).

Piirros Hayao Miyasakin elokuvasta Naapurini Totoro © Copyright Studio Ghibli

Syy tähän yllättävään avautumiseen sekä piirroshahmoon blogissamme johtunee taas jostain, mikä kalahti omaan nilkkaan tai ainakin perhepiirin kokemuksiin kovemmin kuin taas ennalta osattiin odottaa. 

Appiukkokokelaani 10-vuotias skotlanninterrieri Toto(ro) on viime aikoina viihtynyt luonamme hoidossa. En ole voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, että haistan koiran saapumisen huoneeseen. Siis kuvitelkaa, haistan! Neljän koiran talous, jossa yhden koiran saapumisen huoneeseen todellakin haistaa. Herään jopa öisin koiran tullessa sänkymme viereen nukkumaan, sillä koirasta lähtevä haju on tosiaankin niin voimakas.

Kurkkaus koiran suuhun paljasti löyhkän lähteen. Sanoin jopa avomiehelleni, että tämä olisi melkeinpä kameran paikka, sillä en ole nähnyt mitään vastaavaa koskaan ennen. Löydös oli sen verran karmaiseva, että ei siitä loppujen lopuksi mitään kuvia otettu, vaan soitimme eläinlääkärille. Lupasin appiukkokokeelaalleni, että jos hän vain kustantaisi hoidon, hoidattaisin koiran kuntoon luppopäivinäni työttömänä. Ja niin siinä sitten kävi... 

Vappua edeltävänä torstaina vein Toton tutulle eläinlääkäriasemalle. Olin tilannut ajan elt Juha Virolaiselle, jonka tiesin hoitavan vaikeimpiakin hammasongelmia. Sanoin jo aikaa varatessani, että koiralla on kirkkaan punaiset pahasti tulehtuneet ikenet ja varmasti useampia läpimätiä huonokuntoisia hampaita, mikä oli jo meikäläisenkin silmään selkeää. Paikan päällä eläinlääkäri totesi saman, mutta koska koiran suu oli niin huonossa kunnossa ainoa vaihtoehto oli aloittaa kipu- ja antibioottilääkitys etukäteen ja tehdä itse toimenpiteet myöhemmin, vapun jälkeen. Sen lisäksi, että eläinlääkäri katsoi koiran suuhun ja totesi, että ainakin neljä hammasta tulisi poistaa, hän myös kuunteli vanhan koiran sydämen, tarkisti lämmön ja otti verikokeen varmuudeksi siitä, että eläkeläiskoira olisi turvallista nukuttaa jatkotoimenpiteissä. How much to pay? 247 €. 

Sitten koitti vapun jälkeinen keskiviikko. Totolla oli aika hampaiden poistoon kello 14, se nukutettiin kello 14:15 ja kello 19:20 sain puhelun, että koira on nyt valmis matkaamaan takaisin kotiin. Herrakoiraa operoitiin sen verran pitkään, että aloin jo ennen seitsemää miettimään pahimpia mahdollisia skenaarioita vanhan koiran nukutuksesta... 

Operaatio oli kuitenkin sujunut hyvin, vaikkakin sen seuraukset olivat järkyttävät. Totolta oli poistettu yhteensä 17 hammasta! Lienee sanomattakin selvää, että jatkossa poika syö pehmeää ruokaa. Jo aiemmin aloitettu kipu- ja antibioottikuuri vedetään tietysti myös siinä ohessa loppuun. Ja entä paljonko tälle operaatiolle tuli hintaa? 855 €. Yhteensä koko hammasprojekti tuli maksamaan 1 102 €. 

Nyt koira voi hyvin ja yöpyy vielä seuraavan yön luonamme. Toistaiseksi se lepäilee pehmeällä pedillä, jonka tein sille häkkiin jotta muut koirat eivät pääse häiritsemään meidän pientä Totoroa. Piakkoin on varmasti myös kipulääkkeen aika, kipulääkettä annetaan kahdesti päivässä kuuri loppuun. Urhea velipoika Remu valvoo Toton häkin vieressä ja tarkkailee ystäväänsä, jonka suusta tulee vielä hieman verta, sillä kaikki yläposkihampaat poistettiin monen muun hampaan ohessa ja muutamissa kohtaa ikenissä on sulavat tikit. Auts.

Pöllämystynyt, hieman tokkurainen ja operaation jäljiltä takkupartainen Toto.

 

Remu pysytteli tokkuraisen ystävänsä lähettyvillä koko illan

Ennakointi on tärkeää, sillä hammasongelmien huomaaminen näin myöhäisessä vaiheessa todellakin johtaa radikaaleihin ja tyyriisiin operaatioihin. Jo pelkästään säännöllinen puruluiden syöttäminen karvakorville on paljon. 

Meidän taloudessa koirien ruokiin on lisätty säännöllisesti myös Plague Off -nimistä jauhevalmistetta sen jälkeen, kun barffaaminen ja varsinainen luiden syönti lopetettiin. Verkkosivuapteekin sivuilla kerrotaan, että Plague Off estää plakin muodostumista, poistaa hammaskiveä, edistää ienterveyttä ja ehkäisee pahanhajuista hengitystä. Vanhan pappatoton tilanne tietysti harmittaa, mutta on sitä ennenkin porskutettu menemään ilman hampaita vanhemmalla iällä. Toivotaan, että suutilanne saadaan jatkossa pidettyä hyvänä ja vuoden päästä olevassa kontrollikäynnissä eläinlääkäri toivottaa vain iloista kevään jatkoa...

Hammas

Viime viikolla lattialta löytyi hammas. Kokonainen sellainen, ei haljennut tai palanen. Koirien suita tutkittuani osoittautui, että Remun kalustossa oli puutteita ja hammas oli irronnut sen ylempien etuhampaiden joukosta. Ikenet ja hampaat olivat kuitenkin siistit, joten en ottanut asiakseni vierailla karvaturri kainalossani päivystävän eläinlääkärin luona. Onni oli, että etuhammas ei koiran kannalta ollut kovin tärkeä ja elo onnistuu ongelmitta ilman sitäkin, vaikka harmihan se tietenkin on, että hammas noin vain putosi. En ole aiemmin törmännyt vastaavaan, enkä löytänyt netistäkään sen kummempia selityksiä moiselle. Jonkinlainen aavistus minulla kuitenkin on pienikokoisten koirien suuongelmista... Osaako joku valaista tietämätöntä aiheesta lisää?

Täällä on kylmä.

Hurrr! Pakkaslukemat muistuttavat jälleen lapsuuden talvista. Ihan hyvä niin, on tämä kai parempi, kuin pimeät ja synkät kurakelit. Olen armeijassa kunnostautunut talvilajien (=koirahiihdon) harrastajana ja sen myötä koen, että vastapainoksi saan lomilla rötvätä kotona pistämättä nokkaani muutamaa kymmentä minuuttia kauemmaksi aikaa ulos. Onhan se koiria kohtaan epäreilua, mutta enpä ole kuullut valitusta polven korkeudelta. Meillä viime aikaiset päivät ovat koirien puolesta sujuneet kuten alla olevat kuvat antavat ymmärtää: reippaanlaisia kontaktilajeja pihalla harrastaen ja vastapainoksi sisällä rötväten. Yleistä lepäilyä ja hengailua lähinnä.





Olen itse melkoinen vilukissa, ja vaikka Into taljansa puolesta kestäisi vaikkapa noutopuuhien treenailua näillä keleillä, se ei riitä minulle houkuttimeksi. Naulakossa odottavien lasketteluhousujen ja toppatakin pukeminen tuntuu ylivoimaiselta, kun vaihtoehtona on villasukat jalassa kotona nököttäminen. Armeijan tarkasti aikataulutettujen päivien vastapainoksi sitä tahtoo kotiin tullessaan vaan olla ja nauttia joko siitä kiireettömyydestä tai sitten spontaaneista ideoista.

 

Ja kuten varmaan kaikkien koiraihmisten, termi "sisällä nököttäminen" ei (pelkästään) tarkoita sohvalla suosikki sarjaansa maratonina katsomista (ja siivoamista), vaan siihen tottakai sisältyy myös jonkinlainen prosentuaalinen osuus koirien kanssa tekemistä. Kauneudenhoitoa (eli turkin sukimista ja kynsien lyhentämistä) ja temppujen opettamista. Tällä hetkellä meillä harjoitellaan komentoa "asento" (eli jäyhää mutta perinteistä orava/kerjäys -asentoa) ja kasarmeilta tuttua tervehdystä.

Kaikki sen vakavempi saa toistaiseksi odottaa suurta inspiraatiota (ja kotiutumista, eli säännöllisempää treenitahtia). Toki myönnetäköön, että kun satunnaisina viikonloppuina on saanut vedettyä hienon seuraamisen punaturkkinsa kanssa, se hyvällä säkällä on sitten seuraavilla lomilla jo vielä hienompi - tällä treenaustahdilla asiat ei suinkaan unohdu, vaan jäävät muhimaan pieneen karvaiseen päähän. Ei tule pilattua liikkeitä liialla jankkaamisella ja toistoilla toistojen jälkeen, kun siihen yksinkertaisesti ei ole aikaa. Joo, liiba laaba, olen vain laiska.





Koirat ovat pysyneet terveinä. Seurailua vaativia pikkuvaivoja kuitenkin on: Intolla on (yllä olevassa kuvassakin näkyvä) oikeassa yläluomessaan pieni näppylä, joka ei kylläkään häiritse ketään muuta kuin minua ja johon eläinlääkärikin reagoi taannoisella käynnillämme pelkällä olan kohautuksella. Lisäksi toisinaan tuntuu, että Elnalle elokuussa suoritettu sterilointi on aiheuttanut likalle virtsan karkailua, joskaan ei tosin mitenkään suuressa mittakaavassa, vaan silloin tällöin koirien pediltä paljastuvina pieninä märkinä läiskinä. Itse olen törmännyt näihin märkiin läiskiin vain muutamia kertoja, joten toivotaan, ettei ongelma tästä pahene sen enempää.

 

Inton ilmoittaminen kevään ja kesän näyttelyihin kutkuttaisi, ja olenkin seuraillut suurella mielenkiinnolla tulevia tapahtumia lähiseudulla. Toistaiseksi on pidettävä näppinsä erossa uudesta Showtailors -sivustosta, eli siitä järjestelmästä, jolla voi ilmoittautua koiranäyttelyihin. On rauhassa haisteltava uusia tuulia - armeijan jälkeisestä elämästä ei ole vielä juurikaan tietoa ja näyttelyihin ilmoittautuminen onnistuu vasta, kun on varma tulonlähde. Siihen saakka me jatketaan tätä, pakkasen välttelyä (mutta odottakaas, kun joskus saan hankittua lumikengät tai kickspark -potkukelkan!), sunnuntaitreenailua ja elämästä nauttimista ihan vain näin tällaisenaan.

Huonovointinen järjestelmäkaveri

Aika kuluu niin nopeasti, että hyvä kun ehtii koiraa sanomaan, kun blogi on jo homeessa. Kattavan ja kuvarikkaan päivityksen tekeminen jää pelkäksi haaveeksi, kun kovia kokenut digitaalinen järjestelmäkaveri on ollut hieman huonovointinen. Haavekuvissa siintää kaiken muun kalliin ja tarpeellisen ohella uusi runko ja näppärämpi obu, mutta näillä päivärahoilla ja työnäkymillä se jää haaveeksi seuraavan... no, erittäin pitkän ajan ajaksi. Kun kuvia ei ole, ei tee paljoa mieli kirjotellakaan. Kuvat kun kuitenkin jotenkin keventää pitkiä tekstimääriä helpommin lähestyttäviksi ja luettaviksi...

Into kävi eläinlääkärillä perjantaina 13. päivä ja huonoa lupaavasta päivämäärästä huolimatta reissu sujui hyvin. Syynä käynnille oli jo pidempään oikean korvan takana ollut syylämäinen näppylä, joka poistettiin eläinlääkärin toimesta. Näppylä oli ollut korvan takana jo pidempään ja sitä tuli seurailtua varmaan parikin kuukautta, mutta se ei vaivannut koiraa eikä muuttunut sen rumemmaksi päivien kuluessa. Näppylän poistaminen oli kuitenkin aiheellista, sillä sirkuskarhun ja viemärirotan painit ovat usein sen verran hampaikkaita, että olisi ollut vain ajan kysymys milloin näppylä vahingoittuu taistelun tohinassa. Eläinlääkäri sanoi näppylän voivan hyvinkin olla pieni ihokasvain, mutta koska se oli ainoa laatuaan koiran koko kehossa, en vaatinut sen lähettämistä edelleen tutkittavaksi. Se on vaihtoehto sitten, jos niitä vielä jatkossa alkaa ilmaantumaan.
Tällä hetkellä sirkuskarhulla ja muulla kirppusirkuksella menee hyvin.

Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen.

Kun istuin bussissa rynnäkkökiväärini kanssa,  matkalla vala- ja vakuutustilaisuuteen Siikaisiin yhdessä muiden varusmiesten kanssa, katselin haikeudella ohikiitäviä sänkipeltoja, joiden kaltaisilla juuri minä koirineni olisin juuri silläkin hetkellä voinut olla. Sama totuus, jonka olin kohdannut muutamia päiviä aiemmin kömpiessäni puolijoukkueteltasta ulos kylmään ja koleaan aamuilmaan sai ajatukseni pysähtymään jälleen: syksy on saapunut ja mikä sääli -minä en pysty viettämään kaikkea vapaa-aikaani nauttien siitä koirieni kanssa. Nykyisin vietän kaiken vapaa-aikani joko punkalla rötväten, puhelimessa puhuen, pinkkaa tehden, tv-tuvassa nököttäen tai terveyden niin salliessa -ilman koiria urheillen ja lenkkeillen. Tosin viimeisimpänä mainittuun on piakkoin tulossa muutos -kuten toiveissani olikin, olin yksi niistä onnekkaista, jotka valittiin sotakoiraohjaajiksi Niinisalon tykistöprikaatissa vajaa pari viikkoa sitten. Kasarmilla kalvavaan koirakuumeeseen on siis pian tulossa helpotusta, todennäköisesti saksanpaimenkoiran muodossa. Lienee sanomattakin selvää, etten malta odottaa sitä hetkeä, kun pääsen tutustumaan uuteen palvelustoveriini!



Intistä viikonloppuisin lomaillessa (aivan liian harvoin) saan kuitenkin nauttia omien koirieni seurasta, eikä mikään tunnu sen paremmalta. Perjantaina rötkötin jalkojani lepuuttaen sohvalla tolleri päälläni ja lauantai-aamu alkoi mökin ihanissa syksyisissä maastoissa lenkkeillen neljän koiran vahvuudella.
Into nauttii syksystä huolimatta uimisesta - mökkimme pihaan kuuluva lätäkkö on melko pienikokoinen vesialue, mutta koska tollerin on uitava, se ui tauotta rinkiä ja saalistaa veden pinnalta lehtiä ja oksia, joita se joko vahingossa nielee tai tuo tyytyväisenä rantaveteen suorittaen selkeästi sille annettua tarkkaa tehtävää.

Uiminen oli sille tänäkin aamuna rakas ja tärkeä harrastus jota se pystyi viimein jatkamaan - se on ollut pari viikkoa sairaslomalla päädyttyään jälleen toisen, laumaan kuulumattoman koiran purtavaksi. Koska minulla on aikaa vain vähän, en nyt ala kertaamaan kahden viikon takaisia tapahtumia sen tarkemmin, mutta tärkeimpänä: asiat ovat nyt kunnossa, tikit on poistettu ja haavat ovat parantuneet hyvin. Oma Kulta-Into Pii on nyt kunnossa. Asiat voisivat olla huonomminkin.



Kuten mainitsinkin, koirien lukumäärä viikonlopun lenkeillä on ollut neljä. Kokoonpanoomme kuuluu Into, Elna, sekä poikaystäväni skotlanninterrierit Toto ja Remu, jotka ovat epäsäännöllisen säännöllisesti viettäneet jo jonkin aikaa viikonloppuja laumassamme ja joista olen aiemminkin maininnut. Olemme poikaystäväni kanssa harkinneet asiaa pitkään ja päätyneet ratkaisuun, jonka myötä toinen hänen koiristaan, 8-vuotias Remu muuttaa vakituisesti laumamme jatkoksi. Toto saa edelleen käydä luonamme vierailulla aina, kun sillä vain on tarvetta hoitopaikalle.
Harmikseni en pysty olemaan koirien elämässä tällä hetkellä niin paljoa kuin haluaisin, mutta luotan mieheeni (ja informaation kulkuun). Ainakin tähän asti koiramme yhteiselo on sujunut mutkattomasti ja toivon sitä jatkossakin.


Romppu viettää edelleen täysin uskomatonta syöttöpuudelin elämää vanhempieni luona ja nauttii olostaan siellä. Näen sitä viikonloppuisin hiukan vähemmän kuin kotonani asuvia koiria, mutta joka kerta kun näen sen, se vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä. Se on vakiintuneen lääkityksensä myötä jatkanut elämäänsä iloisena ja pirteänä -juuri sellaisena kuin sen pitääkin olla.

"-Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen. Sellainen schäferin ja suden välimuoto, sivistysjohtaja-rehtori Arto Juntunen kuvailee."

Tällä kertaa blogimerkintäni otsikkoon on lainattu erästä hienoa miestä, Tohmajärven villikoiratapausta varten haastateltua sivistysjohtaja-rehtoria. Intissä nettiin pääsee harvoin, ja silloin on keskityttävä vain oleellisimpaan: nopeaan sähköpostien silmäilyyn, pikaiseen facebook-käyntiin (ollakseen kartalla suurinpiirtein kaikesta oleellisesta) ja nopeaan iltalehden sivujen selailuun. Horoskoopin lisäksi juurikaan mikään muu ei ole herättänyt mielenkiintoani Iltalehden sivuilla niin paljon, kuin Tohmajärven villikoiratapaus. (HUOM! Linkki sisältää kuvamaateriaalia ammutuista koirista.) Olen mielenkiinnolla seurannut tapausta aina mahdollisuuksien mukaan ja kun viimein eilen pääsin kotikoneen ääreen tutkimaan uusimmat Tohmajärven kuulumiset naurunremakka oli melkoinen, kun luin sivistysjohtaja-rehtorin kommentit hurjista antipuudeleista. Otsikkoonkin liitetty kuvaus villikoirista osui ja upposi täysin myös parin metrin päässä sohvalla rötköttävään raitapaitaan. Onneksi me ei lenkkeillä lähelläkään Tohmajärven maastoja ison, ruman ja pitkäjalkaisen Ebban kanssa!

Elnan sterilointi

...tapahtui keskiviikkona ja toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, joskaan neiti itse ei malttaisi olla pomppimatta ja härväämättä, mitä onnistunut toipuminen edellyttäisi. Raitapaita juoksi ensimmäiset juoksunsa kesällä 2010 ja toiset maalikuussa 2011, joten nyt oli aika heittää hyvästit ylimääräiselle säätämiselle taloudessa, jossa on leikkaamattomia uroksia.  Tervetuloa helppo elämä!

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset

Hetken bloginpäivitystauko tietää rutosti uusia kuulumisia, eikö totta? Kyllä vain! Sinä aikana, jonka nyt olen viettänyt armeijassa on ehtinyt tapahtumaan vaikka mitä, eikä aina niinkään iloisia yllätyksiä.

Hieman ennen lähtöäni Romppu alkoi oireilemaan omituisesti. Se kuseskeli nurkkiin aamuisin, päiväsaikaan ja yöaikaan ja ehkäpä siinä ohella saatoin tehdä havainnon sen lisääntyneestä juomisesta. Oletin vaivojen johtuvan kesän helteisistä säistä, jotka vaikuttivat koiravanhukseen kovin ottein ja niinpä tyydyinkin hieman hämmentyneenä kiroillen siivoamaan lammikot kerta toisensa jälkeen eteisen, keittiön ja vessan lattialta.
Valitettavasti vielä helteiden laannuttuakin koiran epätavallinen käytös jatkui ja sen jälkeen, kun minusta oli jo tullut alokas ja Romppu oli jo ehtinyt aloittaa hoitojaksonsa vanhempieni luona se muuttui huomattavan apaattiseksi. Ruoka ei enää maittanut ja alati heiluva häntä roikkui elottomana takakoipien välissä. Huolestuimme todella.

Kun lähdöstäni oli viikko Romppu oli jo eläinlääkäriasemalla tutkittavana. Tuomiona diabetes ja lääkityksenä insuliinipistokset kerran päivässä. Uutiset olivat järkyttäviä ja tulivat täytenä yllätyksenä sen myötä, että Romppu on aina ollut  terve koira.

Kun diabetes -diagnoosin saamisesta oli kulunut viikko eikä koiran tila ollut juurikaan parantunut, oli kontrollikäynnin aika. Siellä selvisi, että insuliinipistoksista huolimatta verensokeri oli ainoastaan kohonnut. Tästä tiedosta alkoi piinaavaa epätietoisuus, jota minun oli hankala sovittaa yhteen hektisen ja rankan armeijaelämän kanssa: etenkin, kun en parhaiten lemmikkini tuntevana ollut näkemässä sen terveydentilaa ja tekemässä päätöksiä. Kaikkein eniten pelkäsin, näkisinkö rakasta possuani enää elävänä.



Eläinlääkäriasemalta mukaan saatu antibioottikuuri ei sekään tuonut muutosta koiran tilaan ja kun edellisestä käynnistä oli pari päivää, koira vietiin uudelleen eläinlääkäriasemalle ja jätettiin sinne tutkittavaksi. Testeissä selvisi, ettei verensokeri todella reagoinut insuliiniannoksiin ja eläinlääkäri teki tehtyjen testien tuloksien myötä uuden diagnoosin. "Tämänhetkisten tietojen valossa Rompulla on krooninen haimatulehdus."

Tieto kroonisesta haimatulehduksesta järkytti etenkin sen myötä, ettei sairauteen ole varsinaista hoitoa. Eläinlääkäri ohjeisti ruokavalion vaihtamista vähärasvaiseksi, päivittäisten ruokintakertojen lisäämisen kahden sijasta kolmeen ja insluunipistosten antamisen kahdesti päivässä aiemman yhden sijasta. Lisäksi koira sai uuden antibioottikuurin, joka eläinlääkärin sanojen mukaan vähentäisi haiman tulehdustilaa. Koska kyseessä on krooninen sairaus, ei paraneminen ole todennäköistä. Vaarana on myös koiran yleiskunnon romahtaminen. Lainaus eläinlääkärin raportista: "Hoito on oireenmukaista, eli pyritään pitämään Romppu kivuttomana, ruokahalu hyvänä sekä sokeriarvot hallinnassa."

Energian ja ajatuksien keskittäminen armeijan kannalta oleellisiin asioihin oli mahdotonta sillä huoli koirasta oli suuri. En ollut näkemässä sen terveydentilaa ja mielessäni pyöri sellaisia kysymyksiä, jotka varmasti ovat tuttuja ihmisille, jotka ovat joskus omistaneet sairaan koiran. Kuka kertoo, milloin on liikaa? Mikä on siedettävä määrä kipua ja kuka siitä kertoo, ellei koira itse? Voiko koira tuntea olonsa hyväksi saati elinvoimaiseksi sairastaessaan kroonista haimatulehdusta? Mistä minä tiedän, onko sillä jatkuva pahan olon tunne lääkityksestä ja yrityksestämme huolimatta? Vaikuttavatko lääkkeet niin paljon, että se todella tuntee nauttivansa elämästä? Milloin on oikea aika päästää irti?

Armeijassa punnitsin tarkasti omia arvojani: toteutanko unelmani armeijasta vai asetanko koirieni tarpeet omieni edelle, kuten tähän asti olen poikkeuksetta tehnyt? Maailmassa on vain yksi ainoa Romppu ja niinpä päätin jättää leikin kesken ja lopettaa armeijan. Päätin lähteä kotiin viettämään Rompun kanssa sen viimeisiä hetkiä riippumatta siitä olisivatko ne tunteja, päiviä, viikkoja, kuukausia tai vuosia, sillä Romppu jos kuka oli ansainnut vain parasta.



Ensimmäisenä viikonloppuvapaanani pääsin juttelemaan ajatuksistani ja päätöksestäni vanhempieni kanssa kasvotusten. Näin myös Rompun, joka oli hieman vaisu eikä edelleenkään täysin oma itsensä.
Suureksi yllätyksekseni ajatus armeijan keskeyttämisestä sai kuitenkin väistyä, sillä vanhempani ilmoittivat, että olin armeijassa tai en, he aikoisivat pitää Rompun itsellään puolustellen päätöstään sillä, etteivät he enää halunneet antaa vanhaa ja sairasta koiraa  "isojen koirien jalkoihin."
Yllättävä kanta yllättävästä suunnasta. Vaikka ajatus koiran luovuttamisesta lopullisesti vanhemmilleni särähtikin aluksi pahasti korvaani, en voinut kieltäytyä sen jälkeen, kun kuulin kuinka suuria hoitokuluja vanhempani olivat pulittaneet selvittääkseen Rompun terveydentilaa eläinlääkäriasemalla. Armeijasta saadut päivärahat tuskin koskaan tulisivat riittämään vastaavan hoidon korvaamiseen vanhemmilleni saatika sairaan koiran vaatimiin ylläpitomaksuihin. Vanhempani olivat siis lunastaneet koiran itselleen.

Rompusta tuli siis vanhempieni lemmikki ja minä olen koittanut tottua ajatukseen, että siviilielämääni kuuluu suurimmaksi osaksi vain kaksi koiraa. Toki käyn katsomassa Romppua aina kuin mahdollista eikä ole epäilystäkään, ettenkö säännöllisesti hakisi sitä lenkeille ja puuhastelemaan kanssani.
Sen terveydentilaa tarkkaillaan edelleen jatkuvasti ja voin vain toivoa, että vanhempani osaavat tehdä oikeita päätöksiä ja näkevät heti, milloin sen elämänhalu hiipuu. Se saa nyt kuitenkin parasta mahdollista hoitoa ja ulospäin näyttää siltä, että se nauttii elämästään ainoana koirana ja vanhempieni silmäteränä. Se saa kulkea vanhempieni suurella pihamaalla vapaasti, nauttia mökkeilystä ja levätä pehmeällä sohvalla.