Taitava Imbalboa

Treenattiin tänään noutohommeleita Imbalboan kanssa. Kotimme suuren maalaistalon pihapiirissä, jossa rauhallista lääniä ja maastovaihteluita riittää mahdollistaa paljon ja pystymme käyttämään sitä hyväksemme monien treenien suhteen.

Kotipihalla treenatessa keskityn pitämään treenit harvinaisen lyhyinä, mutta iloisina ja onnistuneina -  laatu korvaa määrän, hoen itselleni, kun tekisi vielä muutaman onnistuneen noudon jälkeen mieli ottaa pari lisää, kun koira on niin liekeissä ja homma tuntuu mukavalta. 

Minun pitäisi keksiä Impalolle mahdollisimman erityylisiä ja mielellään myös hyvin eritasoisia tehtäviä, jotta edistymistä tapahtuisi kaiken aikaa ja jotta molemmilla pysyisi mielenkiinto touhuun. Tuntuu kuitenkin, että olen jumissa oman pääni sisällä ja uusia erilaisia tehtäviä on vaikea keksiä. Tässä kohtaa erilaisista treeniseuroista olisi varmasti hyötyä, mutta ikävä kyllä en ole saanut itseäni mahdutettua mukaan yhteenkään... Siispä noutajaihmiset help, minkälaisia harjoituksia te teette yhden ihmisen voimin? Apukäsiä minulla harvoin on käytettävissä silloin, kun treenaamme ruokapalkalla kotipihalla.

Viimeisimmästä treenikerrasta olikin jo aikaa. Into oli ehtinyt saada yhden uuden (maastokuvioisen!) daminkin, joten varmaan sen ja pitkän tauon siivittämänä koira oli ihan liekeissä! Olisin tosiaankin voinut jatkaa treenaamista vielä paljon, paljon pidempäänkin, mutta sain mieleni maltettua.

Tämänpäiväinen treeni koostui kahdesta pienen tauon erottamasta setistä, jotka molemmat tehtiin neljällä damilla. Tunnen lajia ja termistöä huonosti, joten pahoittelen kömpelyyttäni näissä selityksissä. Toivottavasti edes minä saan tästä selvää sitten kevään kynnyksellä kun mietin, mitähän sitä on tullut tehtyä... Tässä "havainnoillistava" kartta, josta selviää jotakuinkin treenien kulku.

1. Ensin kävin yhdessä koiran kanssa kodin kulmalla heittämässä damin talon taakaa alkavaan männykköön. Se jätettiin sinne.
2. Siirryimme muutaman metrin päähän, vaihdoimme rintamasuuntaa ja heitin toisen damin talon sivulta alkavaan harvakasvuiseen metsäplänttiin. Sekin dami jätettiin sinne.
3. Sitten siirryimme talon toisella reunalla kulkevalle auratulle pihatielle, joka on pikä ja suora. Tiputin yhden damin jo pihatien alkuun kävellessämme ja pihatien keskiosassa heitin yhden damin suoraan eteenpäin kohti pihatien loppuosaa, jotta kaksi viimeisintä damia pihatiellä olisivat suorassa linjassa keskenään. Jäimme koiran kanssa heittopaikalle.
4. Lähetin koiran hakemaan ensin pihatien alkuosalle tiputtamaani damia ja hyvän palautuksen jälkeen lähetin sen hakemaan pihatien loppuosalla makaavaa damia. Molempien osalta palautukset menivät hyvin ja siirryimme takaisin heittopaikalle 2., eli harvakasvuisen metsäpläntin reunaan, josta lähetin koiran hakemaan sinne aiemmin jätetyn damin.
5. Hyvän palautuksen jälkeen siirryimme vielä talon nurkalle, josta lähetin koiran hakemaan ihan ensimmäiseksi samalta paikalta heitettyä damia. 

Toinen setti oli hyvin samankaltainen ja damien paikat olivat samoilla alueilla, missä ensimmäisessä setissäkin. Ainoa ero oli, että en lähettänyt koiraa 1. ja 2. dameille samoilta paikoilta, kuin josta olin damit heittänyt, vaan valitsimme aivan eri kulman. Talon takana olleelle 1. damille lähetin koiran hankalasti tiheän männykön ja lumikumpareiden takaa auratun pihatien reunasta ja 2. damille lähetin koiran toisaalta pihatieltä, aivan eri kulmalta kuin josta dami oli käyty koiran kanssa viskasemassa metsäplänttiin. Muuten damien hakujärjestys oli sama, mutta 1. ja 2. damien lähetyspaikka vain vaihtui hiukan hankalemmaksi.

Kaikki noudot ja palautukset menivät hyvin ja vain paranivat loppua kohden. Parilla ekalla noudolla ollut sikariote vaihtui toistojen myötä hienoon ja syvään kanto-otteeseen ja vaikka Into alussa innostui riepottelemaan yhtä damia höyrypäisesti, se lopetti senkin heti yhden ärähdyksen jälkeen ja toimi maltillisesti ja rauhallisesti koko loppu harjoitelun ajan. Se ei myöskään piipannut lainkaan harjoittelun aikana.

Treeneistä jäi kaikenkaikkiaan hirvittävän hyvä mieli. Koira petrasi paitsi kanto-otteessaan ja rauhallisesti damin kantamisessa, myös palautuksissa. Aiemmin palautukset on hoidettu siten, että koira mahdollisimman nopeasti hyppää minua vasten ja sylkäisee damin syliini (josta otan kopin), mutta nyt en antanut koiralle mahdollisuutta moiseen, vaan peruuttelin sen kanssa kaikkien palautuksien yhteydessä ja siten sain sen kantamaan damia leuoissaan pidempään. Kehuin sitä valtavasti ja vaikka se alussa jatkuvasti sylkäisi damin minulle tai maahan, loppua kohden se kantoi sitä tyytyväisenä vierelläni hyvässä otteessa niin kauan, kun pyysin. Tästä päästään loppujen lopuksi toivottavasti siihen, että dami pysyy koiran leuoissa niin kauan kuin tahdon, liikkeessä tai ei. Siihen on vielä matkaa, mutta olemme hyvässä vauhdissa. Pääasia, että koira sentään palauttaa! Pientä tyylillistä viilausta siis vain.

Pieni harmiton Remu sai pyöriä pihamaalla vapasti treenien ajan. Pari kertaa se innostui heittelemistäni dameista niin paljon, että se alkoi noutamaan niitä minulle (!!!), mutta pudotti heti ärähdyksestä damit niille sijoilleen. Muuten saimmekin treenata Inton kanssa rauhassa. Kotiterassilla treenejä seurannut Elna pääsi vielä treenien jälkeen tarkastamaan piha-alueen, ettei vaan ollut jäänyt ylimääräisiä nameja tai dameja ympäristöön.

Kylmää kyytiä

Viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Ja mikä parasta - ah - talvi on täällä taas! Puuterimainen lumi, kirpeät pakkassäät ja auringon paiste todella toivat toivottua vaihtelua, jonka myötä jopa koirat saivat hurjasti lisäenergiaa ("Ei (vedä). PERKELE EI (VEDÄ)!").

Hyvien säiden innoittamana lähdin lauantaina Inton ja Elnan kanssa kartoittamaan asuinalueemme ulkoilumaastoja, tarkoituksenani löytää hyvää metsää tai peltoja, joilla pitää koiria irti.

Tulokset olivat ikävä kyllä sellaisia kuin saatoin odottaakin - asumme ison autotien ja junaradan välissä, eikä näistä pääse eroon kävelemällä. Autotien toisella puolella on vesistöä ja junaradan toisella puolella armeijan aidattuja alueita. Näiden myötä kartoitettavia suuntiakin on ainoastaan kaksi - mutta niitä voi kävellä vaikka loputtomasti, eikä autotie tai junarata ikinä lopu. 

Puolentoista tunnin lenkin aikana löysimme kuitenkin loppujen lopuksi suurehkon peltoalueen, josta ei ollut täysin suoraa yhteyttä junaradalle eikä autotielle. Koirat saivat poukkoilla irti, mutta pellon reunan loppuessa ja uuden pellon alkaessa huomasin, että jokaista peltopalstaa erottaa pari metriä leveä ojakuilu, joka on puolillaan vettä ja jäässä. Osa ojista oli sen verran kapeita, että niiden yli pääsi juuri ja juuri hyppäämällä, mutta loppujen lopuksi etenemisemme bloggasi kokonaan leveä ja syvä vesioja, jota peitti ohut kerros jäätä.

Pahaa aavistamaton Into tepsutteli kuitenkin rohkeasti ojaa peittävälle jäälle jatkaakseen matkaa taas seuraavalle pellolle. Kuului pahaenteistä ritinää ja iso räsähdys, ja koko tolleri humpsahti nenän päätään myöten veden alle. Se kömpi äkkiä ylös jäiden keskeltä ja kun se oli saanut itsensä ravisteltua ja kierittyä (hmm?) kuivaksi, sen kaikki karvat jäätyivät sojottamaan joka suuntaan.

Näky oli huvittava, mutta jatkoimme reippaasti kotia kohti, vaikka pikainen jääkylpy ei tuntunut haittaavan tolleria parin minuutin jälkeen enää ollenkaan.  

Kesti vielä useita kymmeniä minuutteja, ennen kuin pääsimme takaisin kotipihaan. Ja siellä Into onnistui säikäyttämään minut pahemman kerran. Olen varma, että sydämeni pysähtyi kokonaan pieneksi hetkeksi.

Päästin koirat irti heti, kun pääsimme tuttuun pihapiiriin ja annoin niiden vielä juosta ja riehua keskenään. Hetken keskenään leikittyään Elna juoksi täyttä vauhtia suoraan Intoa päin, kuului tavanomaista kovempi tömähdys ja Into putosi jaloiltaan kyljelleen velttona, selkä minuun päin. Elna jäi kiusaamaan ja härkkimään sitä, mutta se ei reagoinut mitenkään. Makasi vain liikkumattomana maassa.

Ajattelin heti, että on tosi kyseessä. Päässäni vilisi jälkiseuraamukset jäävedessä pulahtamisesta ja pakkassäästä tai kovasta tönäyksestä jonka koira oli saanut osakseen. Juoksin heti Inton luokse, sillä se ei reagoinut oman nimensä kuulemiseen.
Paitsi toisella kerralla. Se nousi laiskasti ylös ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppujen lopuksi koko tapahtuma oli kaikkineen kestänyt varmaan vain noin kuusi pitkää sekuntia, mutta se, miltä kaatuminen ja koiran eloton kroppa näytti sai minut todella säikähtämään! Huhhuh!

Sunnuntaina vuorossa oli Repolaisten (kennel Reponi) pikkujoulut. Minä, kepo ja Into saavuttiin Kellokoskelle hiukan muita aiemmin, sillä pääsimme treenaamaan kasvattajan opastuksella hiukan ensi vuoden taippareita silmällä pitäen. Saimme paljon hyviä vinkkejä ja pureskeltavaa kotiin viemisiksi ja ideoita siitä, minkälaisia harjoituksia nyt olisi hyvä tehdä.

Meitä Repolaisten omistajia ei ilmaantunutkaan paikalle ihan niin paljoa, kuin oli ilmoittautuneita, mutta kun pieni porukkamme oli kasassa, lähdimme yhdessä valloittamaan Kellokosken metsiä ja peltoja viiden koiran ja seitsemän ihmisen voimin. Eväinä retkellämme oli tottakai lämmintä glögiä ja tietysti myös repolaispipareita ja tolleripipareita. :)

Kuvassa vasemmalta: Into, Rilla (Inton emä), Rumba (Inton sisko), Huikka ja Kepe (Inton eno). Kyllä huomaa, kuka porukasta ei ole sukulaisia ja ketkä taas edustavat narttuja ja ketkä uroksia. :) Tollereita on kyllä loppujen lopuksi hirmuisen erilaisia!

Hupsista saatana

Hupsista! Niinhän siinä sitten kävi, että mekin hypättiin Blogspotin puolelle. Jatkossa siis Into & Elna + muutama muu löytyy lemmikkivaunusta, koska loppujen lopuksi huomasin kirjoittavani paljon muustakin, kuin pelkästään Intosta ja Elnasta. Mutustellaan uutta nimeä ja blogipohjaa rauhassa ja toivotaan, ettei tämä koidu suureksi shokiksi meidän vaatimattomalle lukijakunnallemme. Tämä jymyuutinen ei kuitenkaan anna aihetta moiselle otsikoinnille, joten avataanpa vähän...

Torstain tottistreenit meinasivat koitua koirakärryni Kangoon tuomiopäiväksi, mikä olisi pitänyt tietenkin jo aavistaa etukäteen. Voin kertoa, että jos maanantai hipoo täydellisyyttä, takaiskuja on luvassa viimeistäänkin loppuviikosta! No, enpähän ole koskaan aiemmin kertonut kahdelle poliisille, kuinka illan treenit upottavan märällä suota muistuttavalla nurmikentällä sujuivatkaan...

Olin jo treeneihin lähtiessäni väsynyt ja vedoton, mutta koska meidän treenirinki pyörii taas ja se BH:kin siellä jossain häämöttää, en voinut antaa itselleni periksi vaan vetelin reippaasti uskolliset töppöset jalkaani pimenevään ja sateiseen marraskuun iltaan.

Koiralta ei paljoa voinut odottaa, kun nurtsi oli niin märkä, että ei voi istuu ku pallit kastuu, ja kentän reunalla joku toinen porukka huudatti nuorta sakemmannia hihalla. Ajattelin kuitenkin ottaa kaiken irti häiriötreeneistä ja vaadin koiralta laiskasti, palkaten superisti. Toimi ihan kivasti, mutta kyllä sen märän nurtsin tassujen alla vaan huomasi. Lisäksi koiran katse oli vähän harhailevaa, joten pidettiin treenit omalta osaltamme lyhyinä, jottei sotketa enempää aina toisinaan hiukan ontuvaa katsekontaktia. 

Heitin koiran autoon, hyppäsin kuskin paikalle, käynnistin auton, peruutin metrin tai pari ja ryhdyin kaartamaan pois kuoppaiselta ja huonokuntoiselta parkkipaikalta, kun yhtäkkiä tömähti. Ajattelin alkujaan, että survasin varmaan jostain niistä parkkiksen lukuisista kuopista (tai rotkoiksi sellaisia kai jo kutsutaan) ja ihmettelin, menikö käsijarru päälle vai mitä ihmettä oikein tapahtui. Sammutin auton, ajoin jähmeästi liikkuvaa tilaihmettä hieman taakse ja eteenpäin, toisinaan pysähdellen ränkyttämään käsijarrua, kunnes matka sitten tyssäsi ihan kokonaan ja auto ei liikkunut enää mihinkään suuntaan. Kaasuttaessa eteen tai taakse auton pyörät vain pyörivät tyhjää sutien rapaisessa mutamaassa ja kura lensi. Great. 

Koska autollani on ollut taipumusta mm. tiputtaa pakoputki tollerileirillä Jämsässä noin 132 kilometrin päässä kotoa, sekä sivuovi samaisessa paikassa mutta eri vuonna ja eri yhteydessä, odotin todella mitä tulisinkaan seuraavaksi näkemään, kun pomppasin ulos autosta ja suuntasin tutkimaan mikä esti matkani jatkumisen.

Niin. Olisinpa halunnut nähdä ilmeeni kun tajusin, että oikean etupyörän vieressä auton alla on puoliksi laho puolentoistametrin mittainen puupölkky, joka oli maannut pitkin pituuttaan parkkipaikalla ja juuri sen verran lähellä autoa jo lähtötilanteessa, ettei sitä mitenkään voinut nähdä ohjaamosta. Se oli sitten tarrautunut matkaan mukaan muutamaksi metriksi ollessaan liian suuri ylitettäväksi, ja lopulta se sitten sopivassa kuopassa esti koko matkan jatkumisen.

Jos olisi ollut yhtään valosampi ilta tai jos olisin ollut enemmän hereillä, olisin kyllä varmaan huomannut sen jo lähtiessä. Mutta ei. Nyt Kangoo keikkui puutukin päällä ilmassa niin, ettei yksikään rengas tainnut kunnolla koskettaa maata. Ainakaan kumpikaan etupyöristä, mitkä ovat melko oleellisessa asemassa auton ollessa etuvetoinen. No, ne renkaat jotka hipoivat maata roiskuttivat ainoastaan mutaa, sillä koko auto oli tyssännyt keskelle pehmeää liejukkoa.

Hetken selvittelyn jälkeen sain vakuutusyhtiöltä tiedon, että mahdollista korvausta varten (tuli se sitten kaupungilta tai vakuutusyhtiöltä) tarvitsen poliiseilta virallisen raportin tapahtuneesta ja ai niin, "voit muuten alkaa soittelemaan sitä hinaajaa paikalle jo." Seuraavaksi soitin hätäkeskukseen, koska jostainhan ne poliisitkin oli tilattava, enkä tietenkään osannut mainita tapahtumapaikkaa sen paremmin, kuin, että se kenttä jossa poliisikoiriakin treenataan ja se sanavalinta meni kuulkaas nappiin, meinaan hätäkeskuksen päivystäjäkin tiesi heti tarkalleen mitä paikkaa tarkoitan. Virkapukuisilla sedillä kesti 40 minuuttia saapua tapahtumapaikalle. Pätevänä likkana lenkitin Elnan siinä odotellessa. Juuri kun olin vaihtamassa hihnan päähän Intoa, näinkin, että mustavalkoinen pakettiauto alkoi lähestymään treenikenttää.

Sitten sain demonstroida tapahtumien kulun poliiseille. Esitin parhaani mukaan peruuttavaa puolipakettiautoa ja sen sijaan, että he olisivat keskittyneet yhä hiekalta erottuviin peruutusjälkiin, he häikäisivät taskulampuillaan silmäni. Mietin jälkeenpäin, että luulivatko minua humalaiseksi vai eivätkö ennen olleet nähneet tyttöä, joka ei meikkaa pilkkopimeässä pidettäviä sateisia tottistreenejä varten. Oli miten oli, seuraavaksi esittelin ajokorttia poliisiauton takatilassa ja kerroin, että oikeastaan treenit oli alusta loppuun ihan perseestä ja nyt vielä tämä. Poliisit puolestaan valistivat, että lain mukaan aina autolla lähdettäessä on tehtävä ajoonlähtötarkastus ja lupasin, että jatkossa kierrän auton vähintäänkin kolmeen kertaan, kun lähden vaikkapa kaupan pihasta ja vilkaisen vielä auton allekin, niin kuin käsky kävi. 

Laho puupölkky saatiin auton alta lopulta vanerilevyn ja hallitunkin avulla, kiitos vaan isälleni. Mitään vaurioita ei ainakaan vielä ole ollut havaittavissa (autossa, omat henkiset mustelmani kirveltävät sitäkin enemmän peruutellessa missä tahansa), mutta Renaultin lopullinen terveystarkastus onkin vielä edessä.

 Ja voin sanoa, että jos jo lähtiessä oli väsynyt ja vetämätön olo, niin sitä se vasta olikin sitten, kun viimein pääsin kotiin ja sain villasukat jalkaani.

"Onhan meillä noita kotonakin."

Totesi Into, kun se tapasi eilen ensimmäistä kertaa yllä olevassa kuvassa poseeraavaan pennun, Wilhelmiinan. Se on siis se vanhemmilleni kuuluva koira, joka oikeastaan on kavereiden kesken ihan vaan Milli.

Vaikutti tosiaan siltä, että Into piti vajaan kahden kilon painoista pentua minä tahansa nursuna, ja nursu taas on määritelmä kaikelle kanin ja marsun tapaiselle.

Pienen pieni Milli oli kovin kiinnostunut Intosta ja kutsui sitä jopa leikkiinkin, mutta marsunkaltainen eläin ei olisi vähempää voinut kiinnostaa punaturkkista koiraa, joka yritti parhaansa mukaan selvittää, mistä kaikki tämä koiran haju ja nämä mielenkiintoiset lelut ovat ilmestyneet. Näytti siltä, että se ei noteerannut Milliä ollenkaan koirana. Melkoinen loukkaus pienen koiran arvolle!

Elnasta puolestaan löytyi taas se sama puoli, jonka olin bongannut siitä aiemminkin. Se oli ihan häkeltynyt, mutta selvästi ihastuksissaan pikkuisesta. Se käyttäytyi asiallisesti ja sopivan välinpitämättömästi pentua kohtaan (koska parasta sen mielestä olivat tietenkin pienen pieni vesikippo ja kaikki hauskat minikokoiset lelut), mutta kyllä sitä pentu selvästi myös kiinnosti - Elna nuuskutteli Millin turkkia tarkasti ja jopa lipaisi tätä. Milli lätki itseensä nähden jättikokoista Elnaa suruitta tassullaan, eikä muutenkaan vierastanut tai arkaillut yhtään isompia koiria.

Paljoa paremmin maanantai ei olisi voinutkaan sujua! Rennon, mutta tehokkaan työpäivän jälkeen olin pyörähtänyt kotona vain sen verran, että sain vaihdettua vaatteet ja haettua koirat ja treenitarpeet messiin, ja tämän tehtyäni suuntasin koplan kanssa treenaamaan yhdessä Pian ja bc Manan, sekä yhden uuden koirakon kanssa.

Mun hieno BH-koe suunnitelmahan meni sitten ihan plörinäksi, tavoiteaikataulun mukaan meidän olisi pitänyt viime viikonloppuna olla ihan täydellisessä kuosissa, mutta kappas vaan, kun eteentulossa on edelleenkin käytössä käsiavut ja paikallaolossa koiran katsekontakti suuntaa milloin minuun ja milloin kaikkeen ihan muuhun... Hupsista! Tänään tehtiinkin sitten paikallaoloa superpalkalla (palkkalautasen avulla) siten, että koira vapautui vasta intensiivisestä ja hyvästä kontaktista herkuttelemaan. Lisäksi otettiin vähän seuraamista ja henkilöryhmän tynkää. Eteentulon käsiapuja ja paikallaolon katsekontaktia sekä häiriötreeniä lukuunottamatta kokonaisuus alkaa olemaan kuitenkin melkolailla paketissa ja pienen hienosäädön myötä ollaankin jo ihan varmasti koekunnossa!

Treenien jälkeen käytiin tosiaankin kylässä vanhemmillani morjenstamassa pientä Milliä. Alunperin Remun, joka oli koko ajan kotona pomppinut perässäni ryntäillessäni huoneesta toiseen reppua pakatessani, oli pitänyt jäädä kokonaan kotiin, mutta nyt se olikin sitten mukana autossa, kun se oli eteisessä sitten loppujen lopuksi kaikkein innokkaimman näköinen lähtijä. Mutta autossa odotteluun se saikin tyytyä, mitä tuli treeneihin ja pennun morjenstamiseen. Treenien missaamista nyt ei varmaan täydy paljoa selitellä, mutta pennun tapaamisenkin Remu joutui jättämään väliin, koska no, edelleenkään terrierin ajatusmaailmaa ymmärtämättä en tiedä, miksi juuri meidän Remu sattuu olemaan ainoa tuntemani uroskoira, joka ei ollenkaan väistä pikkupennun hajua vaan ryhtyy heti, kröhöm, hommiin ja itse asiaan, vaikka kyseessä olisikin vain 8 viikon ikäinen penneli. Niin, siis muodollisuudet jätettiin tällä kertaa väliin terrierin osalta ja Remu saa tavata Millin sitten, kun pikku kaverilla  varmasti on kanttia väläyttää kulmahammasta ahdistelevalle terrierille.

Kuinkas sitten kävikään

BH-koe häämöttää uhkaavasti parin viikon päässä. Se on joka hetki lähempänä. Mikä on todennäköisintä, mitä nyt voi tapahtua?

A. Koira kehittää itselleen ihan mielettömän moottorin, oppii uudet asiat ennätysnopeasti ja vanhat tutut liikkeet suoritetaan entistäkin vauhdikkaammin ja siistimmin. Vau, tätä on ilo katsella!

B. Koiralle kasvaa kärsä ja siivet, ja se lentää työpäivän aikana auki jääneestä ikkunasta salaa Mongooliaan. Parin päivän päästä saat siltä postikortin, jossa se poseeraa uuden perheensä kanssa ja kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Lopussa se toivottaa hyvää jatkoa ja kertoo, ettei aio tulla takaisin.

C. Koiralta repeää kannusvarvas, eikä ilkeän haavan takia koiran kanssa voi tehdä mitään liian vauhdikasta, ettei se repeä enempää tai ärsyynny. Kotioloissa sillä pidetään typerää lautasantennia päässä ja ulkoillessa aina tilanteen mukaan jonkinlaista suojaa pöpöjen ja haavan nuolemisen estämiseksi. Kaikki vauhdikas on ehdottoman nounou. Lisäksi sataa ensilumi, eikä koira ihan hepposin perustein ryhdy pitkiin paikallamakuu -harjoituksiin tai istumisiin, koska "pallit jäätyy." Lohduttaudut ajatuksella, että nyt on parempi hetki ensilumelle, kun sitten parin viikon päästä varsinaisena koepäivänä.

Autan sen verran, että vastaus A ei ole tällä kertaa se mitä haetaan. Saatte itse päätellä loput. Pidetään peukut pystyssä, että koira muuttaa mielensä Mongoolian suhteen tai sen rikkonainen kannusvarvas ei lähde tulehtumaan!

Sori, jos sulla ei oo hauskaa.

Samalla kun pakkasin Inton selkäreppuun dameja  ja muita treenitarpeita, vastapäätä asuvan vuokraisäntäni kodinhoitaja pöllähti ulos roskapussi kädessään.

- Sä se touhuat aina koirien kanssa, totesi pihamme ohi roskapusseineen kulkeva kodinhoitaja,

-milloin sä oikein kyllästyt?

- En koskaan! Tätä on jatkunut jo kymmenen vuotta, vastasin naureskellen ja huvittuneena yllättävästä kysymyksestä.

- Jaa. No, kyllä sä siihen vielä joku päivä kyllästyt, odota vaan, kodinhoitaja tiuskaisi, nakkasi roskapussinsa ulkoroskiin ja painui takaisin sisään töidensä pariin.

Minä ja Into lähdimme rannalle treenaamaan. Siinäpä vasta omituinen kohtaaminen.

Kesäkausi korkattu!

Meidän hurjat, eli Roina Puniini ja morsiamensa Nuppu-pupu aloittivat kesäkautensa huhtikuun lopulla! Aurinko lämmitti jo silloin niin ihanasti, että kanit pääsivät kurvaamaan iloloikka -ralliaan ulkotarhaansa pihan nurkalle. Yöt pariskunta viettää vielä sisällä, mutta auringon säteiden lämmittäessä rouva ja herra kaniini nauttivat pihamaalla sijaitsevasta kesäkodistaan.

Muutamina viime päivinä on ollut niin koleaa, tuulista ja tänään jopa sateista, että kanit ovat joutuneet närkästyneinä viettämään päivänsä sisähäkissään. Kasvit ehkä nauttivat pienestä kevätsateesta kesän kynnyksellä, mutta kanit eivät!

Koiratkin aloittivat kesän. Into ja Elna ovat uiskennelleet tyytyväisinä lenkeillä vastaan tulleissa ojissa, soissa, lammikoissa ja näiden välimuodoissa ja kävipä Into uimassa rinksan jopa Vanajavedessä Hämeen linnan kupeessa.
Noin muuten koirat ovat saaneet nauttia pihalla aamusta iltaan vietetyistä päivistä, kun itse olen ollut pihatöiden kimpussa. Elnalla on niin kova vahti- ja saalistusvietti, että se saa lojua pitkässä liinassa siinä missä muut koirat saavat viipottaa pitkin pihaa ilman hihnoja. Pihamme on aitaamaton ja vastapäätä kotiamme asuu vuokraisäntäni kissansa kera. Lisäksi moni koiranulkoiluttaja oikaisee pihamme läpi ja olisi sääli, jos Elna juoksisi itseään isomman koiran suuhun - se kun on aika rämäpäinen kaahottaja. Valvovan silmän alla Elnakin saa ulkoilla pihassamme vapaana, mutta minun keskittyessäni kukkapenkkiin on turvallisempaa antaa Elnan nauttia auringosta köytettynä puuhun...

Myös kesän ensimmäinen mätsäri on korkattu, joskaan ei osallistujina vaan ihan vaan turisteina kolmikon kanssa Turengissa. Omat koirani eivät olleet kehäkuntoisia, mutta osallistuminen olisi ollut mielenkiintoista, sillä isojen koirien tuomarina toimi Tapio Eerola ja sekarotuisilla Kaija Eerola. Vaikkei nyt saatukkaan arviota siitä, miten hommat pelittää meillä (tällä hetkellä lähiverkkoyhteys koiriin on nurin...) niin eipä reissu turhaksikaan jäänyt. Elnan ja Remun kanssa seisoskeltiin keskellä hälinää ihmetellen ihmis- ja koiravilinää (Remu on muuten harvinaisen lunki jätkä, ei provosoidu sitten mistään!) ja se mikä Remua tuntui eniten kiinnostavan, ei suinkaan ollut ympärillä häärivät ihmiset koirineen, vaan kaukana takanamme melskaavat lapset, joita Remu tarkkaili kiinnostuneen oloisena. Supervahtikoiraminähaluanollaäänessä -Elnalle kokemus oli kultaakin kalliimpi ja ajattelin pyhittää jatkossakin mätsäreitä Elnan koulutukselle. Ja Inton myös! Intokin pääsi tuijottamaan sekamelskaa lähietäisyydeltä ja hetken ihmeteltyämme kävin kaivamassa autosta valmiiksi pilkkomani nakit. Hyödynsimme ihmis- ja koirapaljouden ottamalla hieman etäämmällä seuraamista ja paikallaoloa, jota jäimme vahvistamaan vielä tapahtuman jälkeen hyvin hajustetulle kentälle järjestäjien vielä purkaessa kehänauhoja ympäriltämme. Koira toimi hienosti häiriöistä huolimatta! Nyt täytyy jatkossakin vaan muistaa nostaa kriteereitä ja vaatia, vaatia, vaatia. Ongelmani on, että päästän koiran usein ihan liian helpolla...

Remusta on tullut meidän pihan vahtimestari! Se kulkee tärkeänä mukanani vein sitten kaneja ulkotarhaan tai siistin pihaa talven jäljiltä. Vuosi sitten tullessaan se taisi vierastaa uutta ympäristöään sen verran, että antoi itsestään hiljaisen ja etäisen vaikutelman, mutta nykyään se on puuhakas pikkuapulainen, joka on mielellään mukana niin isojen koirien mutakuoppalenkeillä kuin myös upottavilla pelloilla ja ennen kaikkea pihatöissä. Kuvassa taka-alan puulaatikoissa kasvaa muuten viime kesän jäljiltä mm. persiljaa ja ruohosipulia, on se vaan mahtavaa kun aurinko tekee ihmeitään!

Elna on ehdottomasti meidän pihan vahti, joka häätää tarvittaessa (ja tarvitsematta) pihalla tunkeilevat fasaanit, naakat ja kyyhkyt sekä naapurin pihalta naapurin oman kissan (...), mutta vahtimestarin tittelin itselleen on ehdottomasti ansainnut Remu. Se on kanssani  yhtä mieltä siitä, että pihassa kotkottavat puolikesyt fasaanit ja hienot kyyhkyt ovat vain osa idylliä ja saavat rauhassa ollakin. Me Remun kanssa keskitytään hiukan oleellisempiin asioihin - kuten pihan kunnosta huolehtimiseen sekä auringosta ja mullantuoksusta nauttimiseen.

Miten te sen teette?

Vaikka minulta löytyy sekä monipuolinen harrastuskoira, että loputtomasti intoa ja tarmoa treenamiseen, meiltä uupuvat edelleen kaikki hienot tulokset ihan taippari- ja BH-tuloksista puhumattakaan. Mitä ihmettä? 

Koiran kanssa harrastaminen on kivaa ja antoisaa, mutta siihen liittyy muutamia seikkoja, joiden koen olevan hyvän treeniseuran loytämisen vaikeus sekä ajanpuute. 

Innostuneena hetki hetkeltä lähempänä olevasta kotiutumisesta, olen alkanut miettimään tulevia treenejä ja selvittämään paikkakuntani harrastusmahdolisuuksia! Se tuntuu haastavalta.
Vaikka tuloksia saadaan nimenomaan koiran ja ohjaajan yhteistyöllä uskallan väittää, että oikeanlaisilla treeneillä ja siis treeniporukalla on myös osansa asiaan. Tuntuu, että hyvän treeniporukan löytäminen on yhtä helppoa, kuin neulan loytäminen heinäsuovasta. Vai mahdanko olla liian kriittinen jos odotan, että jäsenmaksujen maksamisen ja yhdistyksen talkoissa annettavan työpanoksen vastapainoksi saan treeniryhmässäni eteenpäin vievää, tuloksekasta ja tavoitteellista koulutusta koiran hyvinvoinnin ehdoilla? Ei luulisi.

Pidemmittä jaaritteluitta hypätään nyt siihen kohtaan, kun loppujen lopuksi unelmien treeniseura viimein löytyy ja olen jopa saanut itseni ja koirani mahdutettua jollekin sen tarjoamista koulutuksista tai kursseista. Joskus on meinaan päässyt käymään niinkin onnekkaasti! Onko koiran kanssa harrastaminen oikeasti näin perseestä?

Lupaavat treenit, hyvät maastot ja asianosaavat kouluttajat, jes! Mutta miten ihmeessä voin aloittaa treenit sovitussa paikassa kello 18, kun otetaan huomioon, että pääsen toistä kello 17? Kotimatkaan kuluu useampi minuutti, kotona minua odottaa malttamaton jengi pissahätäistä karvasakkia, minun tulee vaihtaa työvaatteet treenivaatteisiin, napata jo edellisenä iltana pakattu treenikassi unohtamatta syödä pikaisesti ja pakata koirat autoon. Eikä sekään vielä riitä, koska ideaalissa tilanteessa saisin koirat liikutettua edes jotenkin ennen treenejä sen jälkeen, kun ne ovat viettäneet yli kahdeksan tuntia päivästä neljän seinän sisällä ilman, että minun tarvitsisi kuitenkaan kurvata treenipaikalle huomattavan ylinopeuden avustamana ehtiäkseni melkein ajoissa perille.

Onko se oikeasti tätä? Onko teidän muiden vuorokausissa vaan jotenkin enemmän tunteja kuin omissani?

Sen lisäksi, että haluan harrastaa koirieni (tai vähintäänkin koirani) kanssa, olisi myös toivottavaa nauttia kiireettömästä arjesta. Kompromissejä on tietenkin tehtävä ja kiiruhdan mielelläni työpäivän jälkeen treeneihin, mutta koska meillä on muuttuvat tekijät, kuten ylityöt,  epäkunnossa olevat liikennevalot, liikenneonnettomuus ajoväylällä, kotiin unohtuneet avaimet, tilapäisesti hukassa oleva treeniliivi ja olohuoneen sotkenut koiran ripuli, herää kysymys, saanko treeneistä niiden mahdollisesti tarjoaman hyödyn irti, kun saavun paikalle hieman myöhässä, kiireisenä ja uupuneena sellaisen koiran kanssa, joka on padonnut energiaansa kahdeksan tuntia ja on valmiina räjähtämään taivaan tuuliin minä hetkenä hyvänsä? 

Ei, se ei kyllä ole sellaista koiraharrastusta johon minä haluan osallistua. Koirat ovat pääasiassa ystäviäni, joiden kanssa haluan nauttia arjesta. Jos pystyn siinä sivussa harrastamaan niiden kanssa, se on suurta plussaa.

Jostain on selkeästi tingittävä ja jos minulta kysytään, niin lopetan mielelläni päivätyön teon ja ryhdyn täysipäiväiseksi koiramammaksi. Samoilen laumani kanssa metsässä tuntikausia ennen treenejä, jotta ne saapuvat suorituspaikalle oikeanlaisessa mielentilassa. Valitettavasti koirani pystyvät maksamaan vain sillä itsellään ja irtokarvoilla, jotka eivät ikävä kyllä käy laskujen maksuvälineenä tällä vuosituhannella. Mikä sääli. On keksittävä jotain muuta.

On siis valittava yksi laji, jota harrastaa. Ei niin kuin tähän asti, että vähän kaikkea, vaan vain yksi tavoitteellinen laji. Mielenkiintoisia lajeja on loputtomasti, mutta sen sijaan, että voisin valita vain eniten minua kiinnostavan lajin, on minun mietittävä mihin kotipaikkakuntani tai sen lähiseudut tarjoavat parhaimmat mahdollisuudet.

Itseään kiinnostavan ja koukuttavan lajin treenaaminen ryhmässä, jonka arvot tai ajatusmaailma eivät kohtaa omien kanssa, maistuu lajin kiinnostavuudesta riippumatta loppujen lopuksi puulta, vaikka kuinka yrittäisi.
Olen valmis tekemään kymmeniä tunteja talkootöitä ja maksamaan hieman kohtuuttoman jäsenmaksun heti, kun löydän seuran, jonka remmissä minun on mahdollista kehittyä koiranohjaajana, jonka treeneihin osallistumalla koirani ja minun yhteisten tavoitteiden saavuttaminen on lähempänä ja joka kaiken tämän lisäksi on kanssani yhtä mieltä siitä, että koiran hyvinvointi menee loppujen lopuksi kaiken treenaamisen edelle.

Oli laji sitten enemmän noutopuuhiin viittavaa, toko tai jokin pk-lajeista, olen mukana heti oikean seuran löydyttyä. Ymmärrän, että oma panos on kaikkein ratkaisevinta ja toisinaan sitä on vain ajettava keltaisia päin, että ehtii liikuttamaan koirat ennen treeneihin lähtoä.
Olen valmis näkemään tavoitteidemme saavuttamiseksi paljonkin vaivaa, mutta jotta voimme päästä alkuun, tarvitsemme osaavia päitä, oikeanlaisia maastoja ja haasteita sekä ihmisiä, jotka voivat auttaa meitä eteenpäin. Ja tietenkin aikaa. Mutta mistä niitä löytyy? Ja voiko päivätyöt ja koiraharrastuksen oikeasti sovittaa yhteen siten, että elämä ei ole vain paikasta toiseen säntälyä vaan jopa tasapainoista suorittamista?

Aurinkoinen syyspäivä

Tämänkertaisen viikonloppuvapaan ohjelmaan oli tarkoitus sisällyttää jäljestystä, josta olen kuluneen viikon aikana innostunut armeijassa. Olemme muiden sotakoiraohjaajien sekä johtajien kanssa käyneet alkuviikosta läpi jäljestyksen teoriaa ja pari käytännön harjoitusta henkilökohtaisten nimikkokoiriemme kanssa. Nämä, sekä ylikersantilta saamani vinkit ovat innostaneet minua ennestään hiukan vieraamman lajin pariin. Muistan muutamia vuosia sitten tehneeni muutaman kymmenen metrin makkarajälkiä Rompulle sekä edesmenneelle Nikille, ja sittemmin käyneeni Inton kanssa mejästämässä, mutta koskaan aiemmin jäljestys ei ole kolahtanut niin lujaa kuin nyt. Se johtunee varmaankin osastomme pätevistä johtajista, joiden ansiosta koen oppivani jäljen tekemisestä kaiken oleellisimman näin alkuun (ja siitä, että ensilumi on täällä minä hetkenä hyvänsä). On helpompaa tehdä, kun tietää mitä tekee ja mihin tähtää.

...vaan Kangoollani olikin täksi viikonlopuksi muita suunnitelmia ja rakas autoni viettääkin nyt aikaansa autokorjaamon hallissa melkein kotini takapihalla. Minun ja pörröisten ystävieni oli siis keksittävä jotain, jonka voisimme onnistuneesti toteuttaa kävelymatkan päässä kotoamme, ja niinpä viikonlopun suunnitelmiin astuikin jäljestyksen sijasta toko!



Koska emme ole vähään aikaan tehneet mitään järkevää oman poppoon kesken (armeijassa koirien kanssa sitäkin enemmän!) päätin ottaa päivän teemaksi hyvän ja rennon fiiliksen, josta pidin itse kiinni ja jonka halusin näkyvän koirien liikkeissä. Into otti ideastani kopin liiankin kirjaimellisesti, ja kuten ylläoleva kuva osoittaa, se oikaisi takakoipensa ja teki paikallaolossa olonsa kerralla oikein mukavaksi. Joko jätkä osaa oikeasti ottaa rennosti tai sitten sen asento oli hienovarainen vihje toivomuksesta päästä hierojalle.



Hyvässä ja rennossa fiiliksessä koirat pääsivät treenaamaan paitsi paikallaoloa ja oman vuoronsa odottelua, myös kaukokäskyjä ja seuraamista (Into) sekä sivulle tuloa (Elna). Lyhyttä ja iloisen reipasta treeniä useilla taukojen siivittämillä toistoilla! Myös pikkuinen Remu oli seuraamassa treenejä, mutta pysytteli tällä kertaa vain katsojan roolissa. Tarkoituksenani oli ajaa sen kanssa tunnin vanha ja 20 metriä pitkä takapihalle tekemäni aloittelujälki, mutta koska "isot koirat" treenattuani unohduin kuvaamaan kentän laidalle, ei meille jäänytkään aikaa ajaa jälkeä, vaan minun täytyikin jo kiirehtiä päivän seuraavalle ohjelmalle, joka oli jo aiemmin sovittu päivällinen vanhempieni luona.

Päivällisen ohittaminen jäljestyksen varjolla olisi juuri ja juuri saattanutkin sopia, mutta tapaamista Rompun kanssa en missään nimessä halunnut missata! Ja onhan laatuajan viettäminen oman perheenkin kanssa toki sellainen asia, jota on kiva tehdä niinä harvoina hetkinä kun voi olla muualla kuin kasarmilla tai kasarmin koiratarhalla. Siispä Remulle tekemäni jälki jäikin nyt sitten pihalla riekkuvien naakkojen iloksi, mutta pikku heppu vaikuttaa ihan tyytyväiseltä näinkin. Pieni pörröinen kaveri nimittäin nukkuu tyytyväisen oloisena tälläkin hetkellä jaloissani (kun taas koirat, joille keksin tekemistä  riekkuvat sohvalla ja napsivat toisiaan laiskasti).

Villirotan vinhat seikkailut ja muita tositarinoita

Koska omituiset takiaisten lailla koirien turkkeihin pellolta takertuvat siemenet, hirvikärpäset ja jopa vielä alkusyksylläkin liikkeellä olevat punkit ovat vallanneet mökin maastot ei viikonlopun lomasuunnitelmille jäänyt paljoa vaihtoehtoja.
Facebookista bongattu treeniseuran tarve toi ratkaisun tämänkin koirakon ajanviete- ja energianpurkuongelmaan ja niinpä Into pääsi pitkästä aikaa hakemaan ukkoja metsästä. Viimeisimmästä kerrasta lienee jo kulunut tovi, sillä en edes muista koska viimeksi -ja missä olemme hakuilleet.

Intolle tehtiin metsässä neljä pistoa varsin mielenkiintoisissa maastoissa. Keskilinjan toisella puolella oli harvaa mäntymetsää poteroin varustettuna ja keskilinjan toisella puolella harvaa mäntymetsää, tien ylitys ja erittäin tiheäkasvuista sekametsää. Olin niin innoissani maastoistamme, että taisin haukata liian suuren palan pyytäessäni maalimiehiä uppoamaan syvälle, piiloutumaan poteroihin ja vaatimaan koiralta tien ylitystä. Ilmaisua piiloilla ei sentään vaadittu, vaan maalimiehet huusivat "valmis" kun koira oli saanut eväänsä piilolla syötyä. Kaikenkaikkiaan treenit sujuivat keskinkertaisesti: aluksi koira palloili alueella sen näköisenä, että nokka ei ollut ehtinyt matkaan mukaan. Siinä vaiheessa, kun minäkin näin koiran pään päälle syttyvän hehkulampun huomasin, että koiran nenäkin on auki. Vaikka koira ei maastosssa uponnut suoraan ja niin taitavasti kuin olin kunnianhimoisissa haavekuvissani nähnyt, se löysi kaikki hankalissakin piiloissa olleet maalimiehet ja sen hallittavuus alueella oli kaikenkaikkiaan melko nättiä. Vaikka alku meni maalimiehille poukkoillessa, se kuitenkin kuunteli käskyjä hyvin, seurasi keskilinjalla kauniisti vierelläni, oli yhteistyöhaluinen ja hyvin motivoitunut.



...toisin kuin Elna kaupungin puiston match showssa, johon suuntasimme sunnuntaiaamuna. Minulla oli takanani myöhään juhlittu yö kaupungissa ja koirilla aamulla pyyhkäisty korttelin ympäri lenkki. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului huvittelu myös Remun kanssa veteraanikehässä, mutta pikku hepun rokotustodistus oli mitä ilmeisemmin väärässä talossa. Niinpä matkassani oli vain viemärirotta Elna, joka muistaakseni vielä kesän alussa loisti mätsärissä upealla käyttäytymisellään: rauhallisella ja luottavaisella olemuksella, upealla kontaktilla ja yhteistyökyvyllään ja sievillä ja keveillä liikkeillään. Entä tällä kertaa? Voin sanoa, että luuloni siitä, että armeija-aikani voisi parantaa toisinaan ehkä tulehtuneita välejämme ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Oma aurinkoiset kukkaniityt ja perhoset -tyyppinen kuvitelmani oli, että tavatessamme vain satunnaisin viikonlopuin ne hetket, jotka olisimme yhdessä koira suorastaan nauttisi seurastani ja hakisi kontaktia kanssani kuin pieni hyvin koulutettu sirkusapina, mutta vielä mitä: koira tuntui olevan sitä mieltä, että koska en viime aikoina ole kuulunut sen elämään aktiivisesti, en kuulu nytkään. Mielipiteensä (siis poissaoloni vaikutuksen) se osoitti riekkumalla ympäriinsä kuin mikäkin kaistapää. Liikkuminen sen kanssa kehässä osoittautui yhdeksi noloimmista hetkistäni koiranomistajana: välillämme ei ollut havaittavissa minkäänlaista yhteistyötä. Pyytäessäni koiraa seisomaan, se tuijotti ympärilleen kuin markkinoille tuotu vanha lehmä ja kannustaessani sen sievään raviin se riuhtoi kaikkiin ilman suuntiin kieli pitkällä ja kaikilla mahdollisilla koivillaan ympärilleen räpiköiden. Se ei ollut kaunista. Se halusi pompata jokaista kehän reunalla olevaa koiraa ja ihmistä päin ja tuomarin tullessa tutkimaan sitä se pyöri kuin hyrrä ja vaikutti juuri sellaiselta thaimaalaiselta viemärirotalta, joka oli ensikertaa elämässään joutunut ihmisen vangitsemaksi. Koiralla saattoi olla hauskaakin kehässä, mutta oma huumorintajuni ei riittänyt jatkamaan aurinkoista mätsäripäivää enää sen jälkeen, kun olin vastaanottanut tuomarilta sinisen nauhan ja ohjeistuksen vilkkaan koiran hallitsemisesta. Eihän sinisessä nauhassa mitään vikaa ole, mutta siinä vaiheessa, jos jo ensimmäisten neljän kehässä vietetyn sekunnin jälkeen on tehnyt mieli painua maan alle ja kadota kaupungista, voidaan sanoa, että koiran ja ohjaajan yhteistyössä saattaisi olla jotain vialla. Minä ja koira emme vain kertakaikkiaan kohdanneet, meillä ei ollut yhteyttä emmekä loistaneet samalla aaltopituudella. Ei tällä(kään) kertaa Elnan kanssa.

Lähiverkkoyhteys... Otetaan käyttöön... Etsitään...

Töihin siitä!

Pääsiäisen pyhät hurahti vauhdilla ohi ja niitä vietettiin koirien kanssa mökin maastoissa sekä treenikentällä tokoa takoen päivittäin aina perjantaista maanantaihin saakka. Sattuneesta syystä minulla ei ole omista koiristani treenikuvia, mutta kentän laidalla maanantaina auringosta nauttinut sammakko sen sijaan tallentui muistikortille.

Treeniporukkaamme ainakin viikonlopun ajaksi liittynyt uusi koirakko toi mukanaan uutta näkökulmaa ja paljon uusia oivaltavia vinkkejä tokokoulutukseen. Inton perusasento sivullani on ollut hieman vino, ja olen huomaamattani korjannut sen aina liikauttamalla omaa rintamasuuntani sen verran, että koira ymmärtää oikaista asentoaan. Viikonlopun treenien myötä ollaankin lähdetty tekemään jo alusta asti suoraa perusasentoa, jota ei tarvitse suoristaa ja jossa koira hyödyntää omia takajalkojaan sivulle kiepsahtaessaan. Lisäksi palkkaamisessa käytettyä leikkiä lähdetään tekemään ihan uusilla otteilla -sain palautetta siitä, että teen niin tokossa kuin leikkiessäkin kaiken työn koiran puolesta. Jatkossa pistetään siis koirat hommiin!

Ohjatuissa treeneissä käyminen houkuttelisi etenkin nyt kevään myötä, kun omasta viikko-ohjelmastani tipahtaa kesän myötä kuusi tuntia tanssiharrastusta pois, mutta saas nähdä löytyykö sopivaa porukkaa, jossa on mahdollisuus edetä tavoitteellisesti kovia pakotteita käyttämättä ja sieluaan saatanalle myymättä.


Viikonloppuna oman lauman ja kaverini bullterrierin kanssa käyty yhteislenkki saikin yllättäen ikävän päätöksen. Bullterrieri Riesa on talvesta saakka riekkunut laumani mukana metsässä ja pelloilla ja hitsautunut porukkaan hyvin. Yhdessä lenkkeillen vietetyt kuukaudet ovat opettaneet Riesalle paljon, ja se on oppinut puhumaan koirien kieltä ja kunnioittamaan toisia koiria, erityisesti Intoa, joka on ollut erityisen tarkkana Riesan vähääkään dominoivista eleistä.
Valitettavasti Riesa sai kevään aikana ikäviä koirakokemuksia osakseen, ja vaikka toisaalla tapahtuneiden kurjien tapahtumasarjojen jälkeen se pystyi lenkkeilemään laumani kanssa ilman ongelmia parikin kertaa, viikonloppu osoitti, ettei sillä ole enää luottamusta toisiin koiriin kuten ennen.
Mökkimaastoissa käynyt ikävä tapahtumasarja sai alkunsa klassisesti kepistä, jota Into nakerteli varmaankin vain osoittaakseen valtaansa nuoremmille koirille, Elnalle ja Riesalle. Se kehotti nuorisoa pysymään kauempana "suuresta aarteesta", mutta jossain vaiheessa Riesa tallusteli sen verran läheltä (ehkäpä epähuomiossa, ehkäpä hiukan jäätä kokeillen) että Into päätti ojentaa poikaa. Into on aiemminkin ojentanut Riesaa vanhemman koiran oikeudella ja kertonut sille hienovaraisesti rajoista joita on syytä kunnioittaa, mutta tällä kertaa Riesa ei antanutkaan asian olla, vaan pisti kovan kovaa vasten ja koiratappelu oli valmis.
Oman tulkintani mukaan tämä kertoo selkeästi Riesan huonoista kokemuksista, sillä aiemmin se on mukautunut laumaan hyvin ja kunnioittanut vanhempia koiria. Koen, että sen aiemmat huonot koirakokemukset ovat kuitenkin saaneet sen varpailleen ja sen vuoksi se koki nytkin tarvetta puolustautua koiralaumassa täysin arkipäiväiseen ojennukseen.

Kun urokset oli saatu irti toisistaan huomasin, että Into vuotaa suun alueelta verta. Sillä oli reikä sekä sisällä suussaan alaleuassa, että alaleuan alla leuassa, joista molemmista vuosi reippaasti verta. Riesa selvisi vammoitta. Tässä kohti syyttävä sormi osoittaakin minua. Olin tietoinen Riesan huonoista kokemuksista, mutta en arvannut niiden johtavan näin radikaaliin käyttäytymiseen. Nyt on taas opittu koirista roimasti lisää, mutta harmi vain, tietysti omalla kustannuksella.
Tappelun jälkeen lähdettiin vielä toiselle kävelylle koko lauman kanssa. Riesa keskittyi Elnan kanssa riehkaamiseen ja Into taasen vältteli koko lauman mukana kulkemista, mikä ei ollenkaan ole sen tyylistä. Olin nuhdellut sitä rähinän jälkeen, ja näin jälkeenpäin ajateltuna tottakai: täysin epäloogisesti ilman syytä.



Jopa vielä kotona oman lauman kesken Into karttoi minua. Koko illan se oli valmis aloittamaan rähinöinnin Rompun kanssa ja oli selkeästi hyvin epävarma itsestään ja asemastaan laumassa - näin jälkeenpäin olen sitä mieltä, että Inton ei missään nimessä olisi kuulunut saada noottia Riesan kanssa rähinöinnistä, sillä se teki vain oikein ojentaessaan nuorempaansa. Riesa sen sijaan teki väärin vastatessaan Inton ärähdykseen, eikä ollut nuorempana koirana oikeutettu siihen. Omasta mielestään sillä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä jo kaksi kertaa aiemmin se oli saanut epätasapainoisten vieraiden urosten hampaista pahasti osakseen. En tosin ollut näkemässä sen aiempia rähinöintitilanteita, joten minun on hankala kommentoida niitä.
Mutkikas ja erittäin harmittava tilanne joka tapauksessa.  Riesan huonot kokemukset heijastavat nyt minut huonoon valoon, sillä ollakseni koirieni luottamuksen arvoinen laumanjohtaja minun täytyy myös pitää huolta siitä, että ollessaan seurassani niiden ei tarvitse pitää huolta ulkopuolisista uhista tai joutua puolustamaan itseään. Nyt koko lauman edessä tilanne pääsi riistäytymään käsistä ja Intolla on vieraasta uroksesta huonoja kokemuksia.



Ehkä jotkut koiranomistajat ottavat vastaavanlaiset tilanteet vastaan olkiaan kohauttaen tai sanoen "onneksi ei käynyt pahemmin", mutta minulle viikonlopun tapahtumat ovat verrattavissa melkeinpä maailmanloppuun. Pienemmätkin välikohtaukset koiran menneisyydessä heijastuvat vielä pitkälle tulevaisuuteen niiden käyttäytymisessä. Minulle on erityisen tärkeää, että koirieni kokemukset pysyvät hyvinä ja että niillä on täysi luottamus minuun, sillä nimenomaan ja vain ja ainoastaan se mahdollistaa sujuvan ja hyvän arjen ja esimerkiksi lenkillä tapahtuvat ohitustilanteet, joista minun ei olisi mahdollista selviytyä, jos ainoa keinoni olisi taistella kiristyneitä remmejä vastaan fyysisesti (koirieni yhteispaino on vajaa 60 kg). Nyt yritän olla erityisen tarkkana laumani kanssa ja saada Inton luottamuksen minuun takaisin entistäkin ehompana - sitä on ainakin hyvä tavoitella!

Keisari is back!

Rompun jouluna lahjaksi saama jussipaita lämmittää mieltä siinäkin tapauksessa, jos itse paidan sisällä oleva lemmikki on joutunut trimmauskoneen pahoinpitelemäksi. Jussipaita toimii myös kevään treeneissä, kun koiraverannan omistava ihmisolento tuulettelee autoaan viileän kevät-tuulen avulla! :)

Sunnuntaina hain reippaan ja iloisen Romppuni kotiin vanhempieni hoivista! Että voikin olla niin raivostuttavaa eläintä ikävä! :) Odotin suurella mielenkiinnolla koirien keskinäistä kohtaamista, mutta se ei osoittautunutkaan erityisen jännittäväksi. Aluksi urosten kesken oli havaittavissa pientä jännittyneisyyttä sen puolesta, että Into on jo pitkään havitellut johtokoiran roolia ja ryntäsi heti pörhistelemään Rompulle, josta se oli selkeästi huomannut ettei tämä ollut juuri parhaillaan. Juuri kun urosten kehonkielet enteilivät nopeaa välienselvittelyä komensin Inton pois ja homma tuntui olevan sillä selvä. Normaalisti annan koirieni selvitellä välinsä ärähdyksin, mutta tällä kertaa ajattelin Rompun leikkaushaavaa ja päätin säästää Rompun vaivalta.



Rompun leikkaushaava onkin parantunut hyvin ja maanantaina siitä poistettiin tikit. Haava näyttää siistiltä, eikä ole estänyt Romppua riekkumasta normaaliin tapaan tai hyppimästä sohvalle enää tässä vaiheessa. :) Keisari is back!



Viimeisimpien tapahtumien myötä myös treenailumme on ollut satunnaisempaa kuin normaalisti. Elnan hiljattain olleiden (tokien!) juoksujen aikana Into lomaili tuttavani luona ja juoksuisen, muutenkin keskittymiskyvyttömän puolipaimenen kanssa en luonnollisesti edes suunnistanut treenaamaan.



Tänään oltiin kuitenkin pitkästä aikaa koko lauman kanssa liikenteessä. Tuttu koirankoulutuskenttä alkaa pikku hiljaa kuivumaan talvisten lumien jäljiltä ja kohtahan sinne pääsee jo treenaamaan kunnolla. Tänään roolini oli kuitenkin hyvistä koirankoulutusaikeistani huolimatta lähinnä kuvaajan rooli, joskin sain myös treenikaverin ottamaan omista koiristanikin kuvia. Tällä sivulla olevat Inton ja Elnan leikki/palkkauskuvat ovatkin Pia Rajamäen tuotoksia, joten kaikki kunnia näistä Pialle. ;)



Ihanaa kun tulee kesä, ja kesän myötä valoisat ja viileät illat joita voi parhaimmassa tapauksessa viettää koirien kera koirankoulutuskentällä yömyöhään saakka! Yritän tässä kovasti vakuuttaa itselleni, että koiran tai pahimmassa tapauksessa koirien omistaminen on kivaa ja täysin ylivertaista, nyt kun elän koiranomistajan kulta-aikaa kotini muistuttaessa hiekkamääränsä perusteella lähinnä saharaa ja Elnan oltua koko päivän aktiivisesti ripulilla. Unohtamatta sitä, että Rompun operaation myötä olen taloudellisesti enemmän kuin heikoilla. Tämä on kivaa, tämä on kivaa, tämä on kivaa!