Lähiöunelmia, osa 2.

Tiedättekö ne maailman rasittavimmat ja turhanpäiväisimmät kitisijät, jotka ottavat paikallislehteen yhteyttä vain valittaakseen koirankakasta? Se on loppuun kulutettu ikuisuusaihe, joka on kuitenkin ilmiselvästi yksi Suomen suurimmista ongelmista - siis mikäli mielipidepalstoihin on uskomista. 

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kahdenkymmenen kolmen vuoden ajan olin varma, ettei minulle koskaan kävisi niin, mutta sitten muutimme lähiöön ja olosuhteet ja näkökulmat muuttuivat. 

Eräänä päivänä heräsin ihmisenä, joka tarttui kynään (=näppäimistöön) ja otti paikallislehteen yhteyttä vain valittaakseen koirankakasta.

Jep, pelottavaa. Näin todella tapahtui.

Tarkoituksenani ei ainakaan ollut, että päätyisin jatkamaan aiheesta vielä blogissani - päinvastoin ajattelin kaikessa hiljaisuudessa hävetä sitä, minkälainen nipottaja minusta on tullut. Sitten moni tuttu otti minuun yhteyttä ja sanoi, ettei teksti voi olla kenenkään muun näppäimistöltä, kuin minun. Muutamien päivien päästä mielipidepalstalla julkaistu juttu herätti jälleen uinuneen koirankakkakeskustelun ja moni lähti komppaamaan ajatuksiani.

Tarina on kaikin puolin surullinen: minä olen nipottaja ja herätin paikallisen, jo hetken syvässä unessa uinuneen painajaismaisen koirankakkakeskustelun. Mutta surullinen on myös lähiömme tilanne. Tiivistettynä voin kertoa, että täällä on koiranpaskaa ihan kaikkialla.

Ihan-kaikkialla. Koirien kanssa ei voi kuvitellakaan kulkevansa kävelyteiden reunoilla, sillä se on olosuhteiden puolesta silkka mahdottomuus. Se on järkyttävää. Ihmisten tyhmyys.

Jos olisin mielipidepalstalle kirjoittaessani tiennyt, että koirani tulevat kenties juuri tämän paskassa rämpimisen takia sairastamaan seuraavalla viikolla vuosisadan ripulin juurikin jouluaattona, olisin varmasti kirjoittanut koko tekstin cAPS LOCK päällä ja lihavoituna, aggressiivisesti jokaista idioottia koiraihmistä syyttäen, mutta koska olin autuaan tietämätön tulevasta, kirjoitin mielipidepalstalle kuin kuka tahansa mielensä vallinneesta tilanteesta pahoittanut koiranomistaja.

Loppuun vielä: minä kerään koirani jätökset. Vaikka sontakoneita onkin kolme, koen, että se on koiranomistajan velvollisuus.

PS. Jos haluat lukea tekstit, löydät ne ohesta.

Riisiä ja raejuustoa

On aina ongelmallista, jos koiralle tulee sellainen äkillinen hätä juuri silloin, kun kukaan ei ole päästämässä sitä ulos tarpeilleen. Voin kuvitella, miten harmistuneena yksin kotona olevat koirat punnitsevat vaihtoehtojaan: olohuoneeseen vai keittiön matolle? 

Meidän epäonneksemme, Inton onneksi, tarjolla oli tällä kertaa harvinaislaatuinen vaihtoehto. Kotiimme sisälle, olohuoneen nurkkaan oli nimittäin hiljattain tuotu puska. Ihan oikea puska, ja sen vaihtoehdon äkättyään koira huomasi tilaisuutensa koittaneen. Se varmasti riemastui huomatessaan, että sen ei tarvitsisi ulosteillaan sotkea olohuoneen sohvan edustaa tai mitään muutakaan ei-toivottua paikkaa, koska kukaan ei koskaan aiemminkaan ollut harmistunut siitä, että se kävi tarpeillaan puskan juurella. Ja niin tapahtui, samalla tavalla huomaamattomasti, kuin aina ulkona lenkkeillessäkin.

...ongelmahan tässä nyt kuitenkin oli se, että se koiran silmissä varsin perinteikäs puska ei ollut meille ihmisille ihan mikä tahansa puska, vaan joulupuu. Joulupuu, jonka alle oli kasattu rakkaudella valittuja, jopa kalliita joululahjoja. Niin...

Kävimme jouluaaton aikana useammalla sukulaisvierailulla, ja palattuamme reilun tunnin joulupäivälliseltä minun vanhempieni luota, asiaan kuuluvasti vatsat täyteen ahdettuina, huomasimme heti tuulikaapin oven avattuamme, ettei kotonamme enää tuoksunutkaan hyasintit ja joulukuusi. Tyytyväinen ja kylläinen olo vaihtui aika nopeasti, noh... siihen oloon, mikä on tyytyväisen vastakohta.

Näky joulukuusen luona ei ollut niin lohduton, kun olin pelännyt, mutta ei myöskään sitä, mitä olin alunperin odottanut. Joulukuusen edessä oli keltainen lammikko - joka juuri ja juuri jätti hipomatta alimmaisten pakettien joulupapereita, mikä on tietenkin hyvä asia. Ihan pakettien vieressä oli myös vetisen ruskea lammikko, joka sekään ei aivan ollut yltänyt osumaan alimmaisena kuusen juurella odottaviin lahjoihin eikä edes joulukuusen alla olevaan mattoon.

Mutta se, mikä todella särki sydämeni oli, että koiran asetellessa itseään kuusen juurelle sen häntä oli mitä ilmeisimmin tiputtanut korkean lahjapinon päältä pienimmän paketin, sellaisen neliönmuotoisen kauniisti pakatun sievän lahjan, mihinkäs muuallekkaan, kun keskelle keltaista lammikkoa. Se paketti oli minulle osoitettu, keponi ostama ja - mikä selvisi vasta myöhemmin - epäilemättä koko pinon kallein lahja. Ja nyt se makasi tyrmistyttävästi keskellä keltaista kusilammikkoa, se minulle rakkaudella valittu pieni sievä paketti. 

Koko sotkun siivoaminen (vatsat täynnä, nenästä kiinni pidellen) oli melkoinen operaatio. Sytyttelimme samalla tuoksukynttilöitä, tuuletimme asuntoa ja päästimme ripulista kärsivän koiran ulos tihkusateeseen (no ei sillä enää ollut hätä).

Lammikon keskeltä löytynyt paketti evakoitiin. On minun onneni, että nykypäivän joulupaperit eivät taida enää olla paperia ollenkaan, sillä vaikka paperi ei varsinaisesti ollut hylkinyt nestettä, ei se myöskään ollut sitä itseensä imenytkään. Kepo riisui lahjani märästä paperista ja vei yllätyksen sivuun.

Kun koko sotku oltiin saatu siivottua, meillä oli jo kiire seuraavalle jouluvierailulle. Kiirestä huolimatta jaoimme vielä paketit kuusen alta ja avasimme ne. Sain hyviä lahjoja, mutta pienen evakoidun yllätyksen kepo haki jemmastaan viimeisenä, kun kaikki muut lahjat oli jo avattu.

Valmiiksi lahjapapereista riisuttu yllätys ilmeni lievästi pahan hajuiseksi korurasiaksi (joka ihmepelastumisen toivossa laitettiin sivuun kuivumaan). Vaikka korurasia oli pahvin tyyppistä paperimateriaalia, sen sisältä paljastunut koru oli yhä edelleen täydellisessä kunnossa, koskemattomana ja siistinä säilynyt kaulakoru. Kaulakoru, joka sädehti autuaan tietämättömänä kaikesta kuvotuksesta, mitä sen ympärillä olikaan tapahtunut. Luulen, että itse korun hyvästä kunnosta saammekin kiittää yksinomaan nykypäivän muovin kaltaisia joulupapereita. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka nainen harvoin toivookaan saavansa lahjaksi kusilätäköstä pelastettuja koruja. No, enhän minäkään sitä toivonut, niin vaan tapahtui. Aion muuten ottaa yhteyttä korun valmistajaan ja tiedustella, voisivatkohan he kenties kaiken inhimillisyyden nimissä lähettää minulle uuden säilytysrasian, koska se alkuperäinen... niin. Korun tarina on varmasti unohtumaton, mutta toivon, että tilanteeseen liittyvä hajumuistikuva katoaa nopeasti.






















No entäs se ripulisankari sitten? Sille keitettiin riisiä iltapalaksi, riisiä aamupalaksi jne. Me kärsimme koko joulun pahan hajuisista koiranpieruista ja läheltä piti -tilanteista, ramppasimme rekkumme kanssa ulkona tihkusateessa ja seuraavana päivän heräsin siihen, kuinka koirani oksensi eteiskäytävälle keltaista nestettä.

Samaan aikaan kun minä, puoliksi vielä unessa, osaksi jo hereillä, pinkaisin sängystä pesuainetta ja vessapaperia havitellen, inhottava terrierimme huomasi tilaisuutensa koittaneen. Siinä vaiheessa kun minä palasin Tolupullon ja vessapaperin kanssa rikospaikalle, oli Remu jo syömässä sitä, minkä Into oli hetkeä aiemmin lattiallemme oksentanut.

...

Sen jälkeen meillä olikin yllättäen sitten kaksi koiraa, jotka molemmat kärsivät raivoisasta ripulipöpöstä. Ja sellainen oli meidän joulumme: täynnä paskaa. Tähän väliin on varmaan ihan sallittua huokaista, että äiti on nyt vähän väsynyt. Ei sillä, ovat koiratkin. Ripulia aiheuttanut pöpö oli niin raju, että pari vuorokautta pöpön riepottelemana ollut noutajamme muuttui jo niin voimattomaksi ja väsyneeksi, että aloin harkitsemaan Tapaninpäivän viettoa kepon mummolan sijasta eläinlääkäriaseman vastaanotolla.

No ei lähdetty eläinlääkäriin. Nyt on lauantai ja Inton ripuli on kestänyt jo viisi päivää, mutta se on saanut riisinsä joukkoon jo raejuustoa ja alkaa jälleen olemaan voimissaan - se on päivä päivältä parempi ja pahin vaihe kohdattiin jo joulupäivänä. Koira on juonut koko ajan hyvin, eikä ole päässyt kuivumaan. Remu taisteli pahimman vaiheen yli Tapaninpäivän ajan ja asui silloin käytännön syistä pelkästään kylpyhuoneessa. Näin pahaa ripulia en ole koirillani ikinä ennen kohdannut.

Elna on pysynyt terveenä, mutta koputan puuta ja pidän senkin - ihan vaan inhottavien yllätyksien välttämiseksi - toistaiseksi riisi- ja raejuustolinjalla.

Tällä hetkellä asunnossamme tuoksuu jälleen hyasintit ja joulukuusi - tätä olenkin kaivannut.



Odotukset joulun suhteen eivät alunperinkaan olleet korkealla. Kuten sanottua, Etelä-Suomeen ei saatu lunta, eikä ikkunoita piiskaava tihkusade juurikaan houkutellut nauttimaan ulkoilun ilosanomasta joulun kunniaksi. Lisäksi lähdin töihin vielä 24. ja 25. päivä muutamiksi tunneiksi, mutta työkavereiden ollessa kivoja se todellakin on pienin murhe ainakin siihen verrattuna, että muutenkin sukulaisvierailujen aikatauluttama kiireinen joulu meni kotoilun osalta ripulijälkiä ja kaikkea epämääräistä siivotessa. Huhhuh. Rauhallisempaa ensi joulua meille, kiitos.

Hyvää Joulua

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2014 kaikkille tutuille ja tuntemattomille Lemmikkivaunun seuraajille! 

Tänä vuonna ei ainakaan Etelä-Suomessa pomputella koiria syvässä hangessa, mutta hauvat nauttivat varmasti  myös yhdessäolosta, lempeästä ja rennosta ilmapiiristä sekä suurista ja maukkaista puruluista. Hemmotelkaahan itseänne ja toisianne!

Iloisin jouluterveisin Jenna,
 sekä Remu, Into, Elna ja bubut Nuppu ja Roina.

Messarimania

Täytyyhän sekin täällä vielä puida - viime viikonloppuna ollut, eräs vuoden odotetuimmista kohokohdista, messari. Aiempina vuosina olen ollut tapahtumassa töissä tollerikerhon riveissä (kasaamassa ja valvomassa päähallin kehien läheistä järjestystä) mutta tänävuonna Helsinkiin tehtiin puhdas huviretki neljän kaveruksen kesken. Vaikka varsinaisia aikatauluja ei omalta osaltamme ollutkaan, lähdimme liikenteeseen jo kukonlaulun aikaan, sillä monina vuosina esimerkiksi parhaimpia tarjouksia ei ole riittänyt kaikille halukkaille.

Aikainen lintu todella nappasi madon - sain täydennettyä lenkkinami- ja puruluuvarastot jälleen kukkuroilleen ilman, että jouduin tuskastelemaan lompakkoni merkittävää keventymistä. Onnistuin bongaamaan niin hyviä tarjouksia, että jos olisin vain jaksanut kantaa hieman enemmän, lisää ja vielä vähän, olisimme varmaankin saaneet hankittua koko vuoden tarpeet yhdellä reissulla!

Kun koiria odottaa kotona kokonainen lauma, hyviä messutarjouksia kannattaa todella hyödyntää. Laumalle ei noin vain tavallisena arkipäivänä käydä kipaisemassa eläinkaupasta paria naudanluuta ilman, että lompakko huutaa hoosiannaa. Siispä olen äärettömän iloinen löydöksistäni!

Kilo kuivattuja naudan kauloja, toinen kilo kuivattuja sianmahoja, vajaa puoli kiloa kuivattuja naudan häntiä sekä neljä jättikokoista naudanluuta varmasti ilahduttavat koirien arkea vielä pitkään, mutta löysin paikan päältä myös jotain, mistä on iloa minullekin.

Olin jo edellisenä iltana tutkinut suurella mielenkiinnolla Mustin ja Mirrin kuvastosta uutta yhteistyössä IVANA Helsingin kanssa syntynyttä Bibi & Bim -tuotesarjaa, joka ensi näkemältä kiinnitti huomioni positiivisesti. Sarjaan kuuluu koiranpetien lisäksi emalikuppeja ja muutakin hauskaa, kuten kaiken kokoisia pyyhkeitä, suloisia tarjottimia ja jopa tiskiliinoja ja emalimukeja.

Kuvastosta tutut tuotteet oli tietenkin myös hipeloitävinä messarissa. Kuvaston sivuilla hyvältä vaikuttaneet tuotteet vaikuttivat vähintäänkin yhtä hyviltä myös paikan päällä, ja se, kuka tuntee minua ja historiaani emalikuppien ja kauniin grafiikan rakastajana ei varmaankaan ylläty kuullessaan, miten tässäkin jutussa kävi. Neljä silmääni eniten miellyttävillä Nippon -grafiikalla kuvioitua kuppia lähti tietysti mukaani - kuinka olisinkaan voinut sanoa ei, kun normaalisti 16,90 euroa maksavat emalikupit sai nyt pakata mukaansa 15 euron kappalehintaan? 

Emalikupit ovat olleet nyt viikon käytössä, ja vaikka ne ovatkin kevyitä ja koirat liikuttelevat niitä nuollessaan viimeisiä makuelämyksiä kuppiensa pohjalta, ne saavat minut joka kerta hyvälle tuulelle, kun täytän tai tiskaan niitä. Näin joulun alla onkin hyvä toivoa, että joulupukki ymmärtää täydentää Bibi & Bim -kokoelmaani esimerkiksi asiaan kuuluvilla tiskiliinoilla tai emalimukeilla! ;)

Eikä siinä vielä kaikki! Pitkään markettien epämääräisillä, huonoilla tarrakiinnityksillä varustettujen heijastinliivien kanssa ulkoillut Elna sai vihdoista viimein oman, täydellisesti istuvan heijastimensa. Kyllä - ne, joilla on hyvä muisti saattavat muistaa Elnan ihanan pinkin Lifeguard Micro -liivin Hurtan mallistosta, mutta se jäi ikävä kyllä yllättäen pieneksi Elnan alettua massavoitumaan kolmen ikävuoden jälkeen. Sen oma koko jäi siis auttamattomasti liian pieneksi ja seuraava tarjolla ollut koko oli jo niin suuri, että se suorastaan pyöri koiran ympärillä. Ruotsalaisen heijastintuote -valmistajan jälleenmyyjältä löytyi napakat, mutta täydellisen liikkuvuuden takaavat joustavat heijastimet, joista on varmasti iloa vielä pitkään. Ne ovat päässeet mukaan jo lukuisille lenkeille ja täytyy myöntää, että näitä voi suositella muillekkin!

Tämän vuoden messarista löytyi siis kaikenlaista kivaa. En muista, koska viimeksi olisin kiivennyt parkkihallin rappusia yhtä tuskastuttavan painava kuorma mukanani! Haluankin kiittää erästä nimeltä mainitsematonta ystävääni, joka sai minut puhuttua reissun päälle viime hetkellä - minä kun olin jo ajatellut, että näin 10 messarivuoden jälkeen minulla ei ole paikalla enää mitään nähtävää. Pötyä! Siispä kiitän ja kumarran, ja kyllähän sekin on myönnettävä, että tapasin paikalla myös tuttuja, sekä mielenkiintoisia koiria. Tästä lisää tuonnempana.

Etiäpäin, sanoi mummo kurassa.

Olen saanut kritiikkiä siitä, etteivät blogini lukijat tiedä, ovatko koirani enää hengissä. Viimeksi kitisin skotlanninterrierin mysteerivaivasta ja verta vuotavasta noutajasta, ja sitten vetäydyin arvoitukselliseen, kenties paljon puhuvaan hiljaisuuteen.

No, oikeastihan siinä hiljaisuudessa ei ollut mitään arvoituksellista. Hoidatin koirani kuntoon eläinlääkärillä ja jatkoin loputtomien pitkien työpäivien ja arjen pyörittämisen lumoissa samaan vanhaan tahtiin. Tietysti hirvittävät takaiskut saavat hengityksen salpaantumaan ja sen myötä myös arvostamaan jokaista hyvää hetkeä, mutta sekin unohtuu taas nopeasti, kun joulusiivouksen aikaan rapsuttelee koirien tekemiä kurajälkiä valkoisilta seiniltä.

Skotlanninterrierin vaiva oli mysteerivaiva, sellaisena sitä hoidettiin ja sellaiseksi se jäi. Koira sai hormonipiikin, kuten jotakuinkin tismalleen vuosi sitten samaan aikaan ja kipulääkekuriin lähinnä koipiaan varten, joita sillä on tapana nuolla ja hoitaa aina iltaisin. Tästä ei kuitenkaan päästy eroon kipulääkkeiden avulla, joten ongelma lienee sen suhteen lemmikkimme korvien välissä. Lisäksi se sai antibioottikuurin, joka olikin väärä ja aiheutti runsaasti oksentelua, minkä jälkeen sen antibiootit vaihdettiin ja se söi uusien antibioottien lisäksi myös vatsan limakalvoja suojaavaa valmistetta. Sitten se palautui entiselleen. Ta-daa. 

Inton mysteerihaava ei ollutkaan mysteerihaava, vaan erittäin tarkasti kynnen tyvestä haljennut kannuskynsi. Halkeama oli muuten huomaamaton, mutta tassua tarkemmin kopeloitaessa halkeamasta alkoi luonnollisesti vuotamaan verta. Sitten koitti se maaginen tiistai, kun olin aamulenkillä kokoonpanoni kanssa ja Inton kynnen halkeama repeytyi vielä enemmän. Vasta satanut lumi värjäytyi verestä ja koira konkkasi kolmella jalalla kotiin. Hain lompakkoni (todellisuudessa: kepon rahat), pakkasin poijjaat autoon ja eläinlääkärin pihassa autosta pihalle. Kun pääsimme sisään eläinlääkärin toimenpidehuoneeseen, Into ymmärsi hetkensä koittaneen ja nyppäisi omatoimisesti itse koko kannuskyntensä irti - siis sen koko näkyvän osan. Sen jälkeen tuli todella paljon verta.

Sitten koira pistettiin unille, kynnen tynkä putsattiin, sen ympäristö ajeltiin karvoista ja se tuettiin siteellä. Näkyvä kynnen osa oli poistettu koiran itsensä toimesta niin reippain ottein ja reilusti, ettei sille oikein ollut muuta tehtävissä. 

Sitten alkoi pitkä ja loputtomalta tuntuva parantelukausi ja sairasloma. Paljon antibiootteja ja kipulääkkeitä. Vaikutti siltä, ettei kynsi parane ikinä, mutta muutamien viikkojen tuskailun jälkeen se kuitenkin viimein  parani. Vanhoja treenikuvia selatessani huomasin, että sama kannuskynnen perkele on mennyt aiemminkin - joten sitä jatkossa erityisesti varottakoon.

Näin tylsiä me ollaan, mutta oikeastaan ihan hyvä näin. Kaikki on taas ookoo. Ylempänä oleva kuva on muuten lokakuun lopulta eräältä sunnuntaiaamupäivältä kello kymmenen, kun maa oli jäässä, sänkipelto huurteen peitossa ja taivaalta paistoi keväisen lämmittävä aurinko. Nyt kun näyttää siltä, että Oikeaa Joulua ei ole tulossa, niin toivon vaan, että tulisipa pian vaikka sitten jo se kevät. Oikea Kevät.

Koiranomistamisen sietämätön keveys

Olen viime aikoina ollut jumalattoman onnekas ja kiitollinen. Meidän perheessä on ollut pitkä ja onnellinen kausi, kun mitään pahaa tai muuten järkyttävää ei ole tapahtunut. Koirat ovat pysyneet kunnossa ja henkeä salpaavilta eläinlääkärireissuilta on säästytty. Yllättäviä menoeriä ei ole pulpahdellut ainuttakaan (lukuunottamatta kadonneita koiran kynsisaksia - sellaiset piti vielä muuton jälkeen ostaa) ja jokainen koirista on keväällä hierottu kuntoon. 

Tällaisina hetkinä poden jopa huonoa omatuntoa rapsutellessani tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystävät Facebookissa manailevat ja surkuttelevat koiralleen puhjennutta silmänpohjantulehdusta tai odottavat kauhulla koiransa nisäkasvaimen tai selkäongelmien pahenemista. Sellaista ei toivo kenenkään kohdalle.

Kuten olen jo aiemmissa kirjoituksissani ehkä antanut ymmärtää, Remu on keponi mukana laumaamme liittynyt jäyhä ja vaatimaton skotlanninterrieri, joka ei turhaan parrasvaloissa patsastele tai ole vaatimassa itselleen erityisoikeuksia. Se on hyvin hiljainen ja useimmiten myös hyvin eleetön kaveri - varsin vaikeasti luettavissa mielettömän hapsutukkansa ja partansa takaa. Remu on hyvin vaatimaton koira, enkä voi korostaa tätä ominaisuutta riittävästi. Ehdottomasti maininnan arvoinen ominaisuus on myös sen uskomaton hermorakenne - naapurin matcho terrieri näykkäisi sitä hiljattain nenänpäästä, eikä Remu ollut huomaavinaankaan niin ala-arvoista käytöstä. Toisinaan Remua katsellessani mietin, onko se koira ollenkaan. 

Olemme asuneet Remun kanssa yhdessä melkein kolme vuotta ja alusta saakka olemme inhonneet toisiamme. No ei suinkaan. En minä inhoa koiria. 

Olemme asuneet Remun kanssa yhdessä melkein kolme vuotta. Kun tapasin Remun ensimmäistä kertaa kyykistyin rapsuttelemaan sitä ja vastauksena ystävälliselle eleelleni sain vain tyytymätöntä ja luotaantyöntävää murinaa. Se kuulosti siltä, että "kuules ämmä, minä sitten puren lujaa." Nousin saman tien jaloilleni ja ajattelin, että tutustun tuohon rakkiin joskus myöhemmin. 

Sitten aika kului. Remu ei koskaan tullut tekemään tuttavuutta minuun, enkä minäkään viitsinyt tyrkyttää enää ystävällisiä eleitäni sille. Minä olin sille ilmaa ja se oli minulle ilmaa. Sitten keponi ja Remu muutti meille. Välimme olivat Mynthonin raikkaat - suorastaan jäätävän kylmät sen pienen ja omituisen terrierin kanssa.

Keponi on alusta saakka tehnyt pitkää päivää töissä ja väistämätön oli se tosiseikka, että jouduin usein Remun kanssa lenkille. Tykkään viettää koirien kanssa aikaa, joten asenteeni oli lähtökohtaisesti hyvä. Vien ensin isommat koirat hiukan reippaammalle kävelylle, sitten lähden kaikessa rauhassa nuuskulle Remun kanssa. 

Varasin eläkeikäisen terrierin rauhallisille nuuskutteluhetkille ruhtinaallisesti aikaa. Mutta se ei koskaan riittänyt. Jos olin varannut 800 metrin aamulenkille 20 minuuttia aikaa, Remu halusi käyttää siihen 30 minuuttia. Sen jälkeen rupesin varaamaan 800 metrin aamulenkille 30 minuuttia aikaa, jolloin Remu automaattisesti halusi töpötellä 800 metrin matkan ruhtinaallisessa 40 minuutin ajassa.

Sitten huomasin, että koirahan nauraa minulle. Olen sen silmissä mitätön pelle. Sitten ryhdistäydyin, varasin aamulenkille 30 minuuttia aikaa ja hoputin Remua etenemään ennalta määrittelemän aikatauluni mukaisesti. Jos se junnasi liian kauan, vedin sitä väkisin perässäni niin kauan, että sen omat jalat alkoivat taas töpöttää eteenpäin.

Mutta ei se mitään auttanut. Koska olen fyysisesti voimakkaampi kuin pieni hassu terrieri, sain sen kyllä liikkumaan. Ehdimme tekemään 800 metrin aamulenkin 30 minuutissa. Mutta silti se jatkoi minulle nauramista. Kun meitä vastaan tuli tarharyhmä, Remu ryhtyi kakalle. Ei suinkaan pöpelikköön tai tien reunaan, vaan ihan siihen keskeiselle paikalle siten, että tarhatädit katsoivat meitä paheksuvasti ja lapset osoittelivat. Tietenkin edellisenä iltana kakkapussit oli jo käytetty loppuun. Se oli mielenkiintoista. 

Vastaavat tempaukset toistuivat. Kun ylitimme autotietä, Remu jäi aivan siihen keskelle kakalle. Se keksi vastaavia tempauksia loputtomiin. Viimein säästin sen lenkitykset lähes poikkeuksetta kepolle - asuimmehan sentään maalla suuressa pihapiirissä. Kepon kanssa Remu kulki 800 metrin lenkkinsä 15 minuutissa ja hoiti asiansa siististi sinne minne kuuluikin.

Tunsin, että meillä on henkilökohtaisia kaunoja. 

Sitten, erään kerran jouduin viemään Remun eläinlääkäriin hammaskivenpoistoon, koska kepolla oli kiireinen työputki. Avauduin eläinlääkärille vihasuhteestamme samalla, kun Remu makasi pöydällä nukutuksen alaisena ja eläinlääkäri repi siltä hampaita irti. Kun operaatio oli ohi, unelias koira piti kuljettaa autoon lämpimästi pakattuna.

Mutta minä en ollut osannut varautua siihen, eikä autosta löytynyt yhtäkään ylimääräistä huopaa. Niinpä otin kaulastani huivin ja käärin Remun siihen. Kuljetin sen auton penkinlämmittimen päällä huiviin kiedottuna kotiin ja kotona aloin hoitamaan kipeältä ja huonovointiselta vaikuttavaa terrieriparkaa. 

Lääkkeitään Remu ei tietenkään suostunut ottamaan minulta, vaan ne kelpasivat ainoastaan keponi syöttäminä. Sillä oli edelleen kova ja kylmä ulkokuori, mutta pikku hiljaa jokin muuttui. Kun päivät kuluivat, aloin jälleen ulkoilemaan kaksin Remun kanssa ja pikku hiljaa huomasin nauttivani lenkkeilystä koirapapan kanssa. Ja minusta tuntui, että salaa sekin nautiskeli.

Ymmärsin, että lenkit vanhan koiran kanssa ottavat aikansa, ja aloin itsekkin katselemaan ympärilleni tarkemmin. Katselin maassa mönkivää koppakuoriaista. Katselin, miten naakat tuijottivat meitä ja huusivat. Katselin, miten monenlaista kasvustoa lyhyellä 800 metrin lenkillä esiintyi ja sitten aloimme tekemään pidempiä ja pidempiä lenkkejä yhdessä. Välillä otin makupaloja mukaan ja pyysin Remua kiipeämään kesken lenkin suuren kiven päälle. Välillä opetin sitä vaan reagoimaan sen omaan nimeen minunkin lausumanani, ja toisinaan otin sen kanssa pieniä luoksetuloharjoituksia. 

Aloimme viihtymään yhdessä. Hitaasti, mutta varmasti.

Viimeisen puolen vuoden aikana Remu on ryhtynyt omatoimisesti hakeutumaan luokseni rapsuteltavaksi. Usein iltaisin, kun kepo on jo nukkumassa ja minä vielä hammaspesulla Remu nojailee jalkoihini ja odottaa vessan lattialla, että menemme yhdessä makuuhuoneeseen. Alkuviikolla kun kuivasin sen, se sai hepulin, mitä se ei ikinä ennen ole saanut kontaktista minun kanssani. Yleensä vaan kepo saa sen vanhoihin jalkoihin vähän liikettä. Pieniä muutoksia on tapahtunut pikkuhiljaa, askel askeleelta, kuin huomaamatta. Minusta tuntuu, että olemme pikkuhiljaa ystävystyneet Remun kanssa. Toki jotkin asiat ovat edelleen pyhiä: en saa koskea Remun tassuihin harjalla, mutta se on pientä. Remu tottelee käskyjäni - melkein aina, ja hakee minua usein kutisevan partansa raaputtajaksi. Olen otettu. Kolme vuotta siihen meni.

...

Noin viikko sitten sanoin kepolle, ettei Remu oikein vaikuta omalta itseltään. Sellaista on vaikea sanoa hiljaisesta ja vaisusta tyypistä, mutta minun mielestäni koirasta oli yhtäkkiä tullut entistäkin hiljaisempi ja vaisumpi. Lisäksi se oli aina kävellyt hitaasti, mutta nyt sen kulku näytti mielestäni jopa jotenkin vaivalloiselta. 

Keponi sanoi, ettei sitä mikään vaivaa. Minäkin sivuutin aavistukseni sillä, että vanhaa koiraa saattaa pakkanenkin kolottaa. 

Maanantain ja tiistain välisenä yönä heräsin pistävään hajuun. Herätin kepon ja huomasimme, että makuuhuoneen oli vallannut melkoinen kusivana. Remun omasta nukkumisnurkasta makuuhuoneen ovelle saakka. Kello oli varmaan puoli neljä yöllä, kun aloimme siivoamaan, moppaamaan ja tuulettamaan pahan hajuista huonetta. Onneksi huonekalut eivät saaneet osumaa, vaikka läheltä pitikin. 

Kepo sivuutti aiheen sillä, että meillä oli viikonloppuna ollut kylässä ystäväni uroskoira. Minä sanoin, ettei mikään koira kuse merkkailun nimissä kolmea litraa ja vieläpä omalle nukkumapaikalleen nukkuessaan. 

Sama homma toistui torstaiaamuna. Herättyään Remu köpötteli makuupaikaltaan perässämme olohuoneeseen ja kusi sitten alleen. Oikein kunnolla. Olin huolissani ja päätin ottaa heti yhteyttä eläinlääkäriin - kunnes sitten yrittäjän hektinen päivä vei menneissään, ja muistin asian vasta perjantai-iltana. 

Sitten sama toistui vielä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Mieletön määrä kusta. 

Nyt on sunnuntai. Luonnollisesti. Ensimmäinen minun ja kepon yhteinen vapaapäivä, kun kummallakaan ei ole töitä tai muita pakollisia menoja. Ja ainoa asia, mitä voin ajatella on: olisipa jo maanantai. 

   

Minua hirvittää. Olen juuri onnistunut hankkimaan itselleni hiljaisen, mutta sympaattisen ystävän ja nyt minua pelottaa, että kaikki on ohi tuossa tuokiossa. Miksi sitä aina pelkää pahinta? Toivotaan nyt kuitenkin, että kyseessä on jotain niinkin simppeliä, kuin virtsatietulehdus tai eturauhasvaivoja, joita Remulla on aiemminkin, noin vuosi sitten, ilmennyt. 

Kaiken lisäksi Intokin sairastaa. Se sai torstaina metsälenkillä tassuunsa haavan, joka ei millään meinaa parantua. Aina, kun tarkastelen haavan vointia, se alkaa pulppuamaan verta. Minusta tuntuu, että haavan sisällä saattaa olla tikku tai jokin muu, mikä liikkuessaan aiheuttaa vuotoa. Mitään ei kuitenkaan näy.

Sen siitä taas sai. Seuraavan kerran, kun rapsuttelen tyytyväistä ja tervettä koiraa samalla, kun ystäväni manailevat ongelmiaan Facebookissa, lupaan, etten pode huonoa omatuntoa vaan vedän keuhkoni täyteen ilmaa (toivottavasti ei sitä kusen hajuista) ja nautin siitä, että kaikki on kerrankin hyvin. Salaa odotan kauhulla, milloin on meidän vuoro - sillä se tulee aina jossain vaiheessa väistämättä.

Lähiöunelmia

Kolmeen viikkoon ja kolmeen päivään lähiössä on mahtunut vaikka minkälaisia ulkoilukokemuksia: hämmentäviä ja vielä hämmentävempiä. 

Tuoreimpana on omituinen kokemus torstai-illalta, kun teimme Inton ja Elnan kanssa lähtöä lenkille. Olimme juuri päässeet ulko-ovesta ulos ja lähestymässä pihatiemme yleiselle kulkuväylälle vievää porttia, kun orapihlaja-aidan takaa rynnisti yllättäen vieras koira - kuinkas muutenkaan, kuin suoraan omien koirieni iholle. Rähinällä.

Yllätyn harvoin (viime aikoina kuitenkin yhä useammin), mutta tämä tapaus pääsi yllättämään totaalisesti - ensin tuumin, että sade on loppunut ja katselin taivaalla sädehtiviä tähtiä, ja sitten seuraavalla sekunnilla laumaamme olikin yllättäen soluttautunut rähisevä karvamakkara.

Yltyneestä rähinästä päätellen Into ja Elnakin taisivat yllättyä, ellen sanoisi jopa säikähtää. Siinä tuli sitten itse kullekin kiire pitämään lauman puolia: Into ja Elna möykkäsivät kuorossa ja minä yritin komentaa niitä hiljaisiksi samalla, kun koitin pitää niitä hihnojen avulla selkäni takana samalla, kun yritin hutkia vierasta koiraa hihnojen avulla kauemmaksi samalla, kun yritin katseellani tavoittaa kenelle helvetille tämän tuntematton pötkön voi palauttaa. Kunnes tulee vieraan koiran emäntä.

Ensimmäiseksi orapihlaja-aidan kulman takaa kuuluu kauhistunut naisääni "Mauno, Mauno, Mauno!" joka emännän paikalle päästyä vaihtuu toruvampaan sävyyn: "Mauno, Mauno..." 

En edelleenkään tiedä, ulkoiliko ns. Mauno hihnatta vai onnistuiko se nykäisemään itsensä irti, mutta kun koiran emäntä sai maunonsa jälleen kytkettyä ja minä sain koirani vaimennettua selkäni taakse, koitti kiusaantunut hiljaisuus vieraan koirakon tukkiessa kulkuni pihasta yleiselle tielle. Sitten Team Mauno kysyy:

"Onkos nämä tyttöjä vai poikia?"

Yllätyin siitäkin, ettei leukani sillä sekunnilla loksahtanut sijoiltaan. Mikä kysymys tuo nyt oli? Oletkos sinä tyhmä vai et? Niinkin pienet sanat, kuin anteeksi, olen pahoillani tai sori nyt vaan, olisi voinut vielä pelastaa tilanteen, mutta onkos nämä tyttöjä vai poikia ei paljoa pelasta siinä vaiheessa, kun minä ja kaksi karvaista ystävääni olemme juuri pelastautuneet Sydänkohtaus -nimisen kuilun partaalta. 

Hiljaiseksi veti. Pitelin liikahtamatta koiriani selkäni takana ja tokaisin, että uros ja narttu. Rouva Mauno antoi koiralleen hiukan hihnaa meidän suuntaamme, mutta huomasi sitten nopeasti, etten ole leikissä mukana ja sanoi hiljaa koiralleen, että jatketaan me matkaa tähän suuntaan. Sen jälkeen hän alkoi repimään Maunoa alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja me jatkoimme matkaamme heistä pois päin. 

Useimmiten olen melko sanavalmis ja toimelias ihmistyyppi, ellen sanoisi jopa puhelias ja sosiaalinenkin, mutta kokemukset täällä ovat avanneet minulle aivan uudenlaisen ja erittäin hämmentävän koiramaailman. Sellaisen, jossa toisen koiranulkoiluttajan bongaaminen lenkillä on kuin viimeinen oljenkorsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset todella vaikuttavat siltä, kuin he olisivat asuneet yksin autiomaassa vuosia, kunnes yhtäkkiä bongaavat vastaantulijan - joka sanomattakin selvää on hyvä tyyppi, koska sillä on sattumalta samanlainen karvanaama kuin itselläkin hihnan päässä! Jee! Ihan totta, ihmiset täällä vaihtavat jalkakäytävän puolta vastaantulevan koirakon mukaan - mutta eivät suinkaan väistääkseen vastaantulijaa, vaan ollakseen samalla puolella sen kanssa! Koiranulkoiluttajat lähestyvät toisia koiranulkoiluttajia suurella innolla aivan, kuin olisi suoranainen ihme, että asuinalueella, jossa joka toisella asukkaalla on koira, tulee muitakin koiranulkoiluttajia vastaan. Siis vau.

Ja sitten, kaiken sen ulkoiluttajista ja koirista huokuvan innon keskellä koirat päästetään hihnat pitkällä nuuskimaan toisiaan suoraan kohtisuoraan omistajien jännittäessä, onkohan vastaantulija tyttö vai poika ja tulevatkohan koirat oikeastaan lainkaan toimeen keskenään. 

Ja minua järkyttää. Tiesin kyllä moisesta kulttuurista, mutta luulin sen hautautuneen 2000 -luvun koirakirjallisuuden alle. Luulin, että ne kaikki jokaista vastaantulijaa morjenstavat koirakot ovat oikeasti muumioituneet jo 90-luvun lopulla tai viimeistään 2000 -luvun alussa. Ja hei haloo, nyt on sentään jo 2013!

Vaan ei. En tiedä, onko asuinpaikkamme jonkinlainen muinaismuisto vai olenko minä itse kasvanut  tynnyrissä edellisessä asuinpaikassamme. Oli miten oli, tämä on minulle täysin vierasta ja uutta.

Enkä osaa edes sanoa kumpi oli pahempi: tapaus Mauno vai kokemuksemme Maunoa edeltävältä viikolta. Olin nimittäin Remun kanssa kävelyllä, kun kiinnitin huomioni puhelimessa puhuvaan cockerspanieliaan pitkässä fleksissä ulkoiluttavaan naishenkilöön. 

Remun kanssa lenkkeily on siitä jännittävää, että tuntivauhti viittaa etanan etenemisaikaan, eikä ohitustilanteisiin tarvitse keskittyä. Koira ei vaadi opastusta, vaan vanhana konkarina jatkaa nuuskutteluaan vastaantulijoista huolimatta, eikä juurikaan ole kiinnostunut muista eläimistä tai ihmisistä. 

Niin myös tälläkin kertaa. Siinä missä minä uppouduin muistoihini edesmenneestä cockerspanielistani, ryhtyi Remu kakalle. Sen Remu teki tavoistaan poiketen* hartaudella: ensin täydellinen sijainti, hieman ympäriinsä pyörimistä, tuulensuunnan tarkastus, oikeaoppinen kumarrus ja homma voi viimein alkaa. 

(*Yleensä Remu vain töräyttää keskelle suojatietä, jalkakäytävällä siinä vaiheessa, kun tarharyhmä tulee vastaan ja kakkapussit ovat loppu, tai treenikentän parkkipaikalla, kun olemme juuri päivittelemässä treenikavereiden kanssa kuulumisia.)

Ja mitä tekee cockerspanielin ulkoiluttaja? Bongaa meidät, kiiruhtaa pitkässä fleksissä vetävän cockerspanielinsa perässä luoksemme ja päästää koiransa nuuskimaan minun paskalla olevaa koiraani takaapäin. 

Kieltämättä yllätti. En oikeasti vielä tuolloin tiennyt, miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla. Nyt tiedän. En tiedä pitäisikö minun liittyä mensaan, koska olen niin viisas, mutta todettakoon, että minulle ei koskaan tulisi mieleenkään:

A. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse

B. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä

C. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä samalla, kun se on kakalla

Ja kaksinverroin ehdoton NOUNOU siinä vaiheessa, kun tämä tuntematon koira on rodultaan terrieri - terrierithän ovat tunnetusti äkkipikaisia ja ärhäköitä, helposti valmiudessa taisteluun. Sain tällekkin perimätietona kulkevalle rotumääritelmälle äkkiä vahvistuksen cockerspanielinomistajan hämmästellessä sitä, miten tyynesti Remu otti yllätyskoiran vastaan - siitäkin huolimatta, että oli juuri paskalla. 

Niinhän se ottikin - käänsi vaan päänsä ja totesi, että kappas, cockerspanieli. Sen jälkeen se lopetti sen mitä oli tekemässä ja minä keräsin koirani jätökset samalla, kun cockerspanieli hääräsi terrierin ympärillä ja niin - cockerspanielin omistaja lopetti meneillään olleen puhelun ja pisti kännykkänsä taskuun.

Olin niin yllättynyt, ettei minusta ollut oikeastaan sillä hetkellä mihinkään järkevään. Mielestäni koirakon toiminta oli ennenkaikkea vaarallista ja töykeää. Voisinpa minäkin mennä vaikkapa kirveellä seinän läpi cockerspanielin omistajan ollessa vessassa ja todeta, että hauska tutustua, me muutimme tänne juuri. Se olisi varmasti kaikkien osapuolien mielestä varsin miellyttävä tilanne.

Enpä usko. Siinä sitten katselin, miten kaikkea muuta kuin äkkipikaisen ja ärhäkän Remun hännänpää alkoi vipattaa ja leikki nuoren cockerspanielin kanssa alkoi. Spanielin omistajakin oli puheliaalla tuulella ja vaikutti noin muuten, huonoa ensivaikutelmaansa lukuunottamatta, ihan hyvältä tyypiltä.

Eikä siinä mitään, onhan se mukavaa tutustua muihin koiranomistajiin. Koiratkin saavat virikkeitä tutustuessaan silloin tällöin uusiin lajitovereihin, mutta tapa, jolla koirakot lähestyvät toisiaan on täysin käsittämätön. Eipä tulisi mieleenkään uhrata oman koirani terveyttä ja luottamusta kokeilulle, onko vastaantuleva koira kiltti vai ei. Eikä tulisi mieleenkään morjenstaa jokaikistä vastaantulijaa - taidan olla hiukan tylsä, mutta minua ei varsinaisesti innosta tai yllätä se, että alueella, jossa jokatoisessa asunnossa on yksi tai useampi koira, voi aina silloin tällöin ulkoillessaan huomata vastaantulevan koirakon.

Se on muuten myös siunaus, se, että koiria liikkuu ja usein. Edellisessä asuinpaikassamme vastaantulevia koirakoita kohdattiin keskimäärin kerran kahdessa viikossa - toisinaan useammin, yleensä kyllä harvemmin. Nämä harvakseltaan tapahtuneet ohitustilanteet tulivat eteen aina silloin, kun minulla oli mukanani vähintäänkin kolme koiraa. Ohitustilanteet osuivat kerta toisensa jälkeen hetkiin, jolloin olin juuri tärkeän asian puolesta puhelimessa (tätä tapahtuu lenkkeillessä aniharvoin), yksi koirista oli kakalla, yksi koirista viritti itseään tuijottamalla puusta puuhun säntäilevää oravaa vielä yhden koiran piipittäessä kärsimättömänä, että joko voitais jatkaa matkaa ja sitten: juuri, kun olen pujottanut hihnat ranteeni ympärille, olen kumartumaisillani keräämään koirankakkaa samalla, kun toinen käteni pitelee matkapuhelinta korvallani ja toinen käsi tarttuu lämpimään koiranpskaan - juuri sillä siunatulla sekunnilla kulman takaa tulee nuori sälli ja samojedinkoira, joka muuten, ikävä kyllä, on jostain syystä sellainen rotu, jota koirani ovat oppineet inhoamaan. 

On sanomattakin selvää, että kaaos on heti valmis. Haluaisin unohtaa elämästäni kaikki ne hetket, kun olen joutunut koirieni kanssa ohittamaan samojedinkoiran. Aina vuodesta 2002 alkaen - silloin tämä jumalaton kierre sai alkunsa, kun samojedinkoira näykkäisi Nikiä kuonosta. Sen jälkeen Niki ei voinut sietää samojedinkoiria, eikä pian myöskään Romppu. Sitten perimätieto kulki Intolle ja lopulta se tavoitti myös Elnan: samojedinkoira = RED ALERT. (Tosin Elna ei ymmärrä kunnioittaa esi-isiensä muistoa ihan niin vakavissaan, kun esimerkiksi Into, joka kuuli asiasta itse Suurelta Mustalta.)

Joka tapauksessa se, että uudessa asuinpaikassa vastaantulevia koirakoita ilmaantuu kuin sieniä sateella on loppujen lopuksi myös hyvä asia. Koirat on helppo opettaa vaivattomiin ohituksiin, koska ohitustilanteita, treenitilanteita siis, todella syntyy - useita jo pelkän yhden lenkin aikana. Voin kertoa, että torstaisen maunokohtauksen jälkeen Into ja Elna suhtautuivat lievästi sanoen närkästyneesti seuraaviinkin vastaantulijohin, kunnes lopulta, 30 minuuttia kestäneen lenkin viimeinen ohitus sujui kuin vettä vain ja sai hymyn huulille niin ylpeälle omistajalle, kuin kahdelle broilerinsydämin palkituin koirallekin. 

Sekä Mauno, että cockerspanieli ovat olleet vain tapauksia muiden joukossa. Taannoin eräs kääpiösnautseriaan ulkoiluttava rouva loi meille täydellisen ohitustreenit joka sujuikin hyvin - ja sitä hän päätti juhlistaa päästämällä oman koiransa fleksissä omieni luokse sen jälkeen, kun onnistunut ohitustilanne oli jo ohi. Minulla oli ajatukset jo seuraavassa asiassa, kun huomasin, että koirieni perseitä nuuuskii eteenpäin kävellessämme joku tunkeileva karvanaama.

Olemme kohdanneet lenkeillämme myös 8 metrisen fleksin päässä ulkoilevan amerikanstaffordshirenterrierin, joka meidät bongattuaan jähmettyi fleksinsä päähän, meistä noin kahden metrin päähän, samalla, kun sen epäselvältä vaikuttava ulkoiluttaja solmi huumekauppoja, jonka lisäksi olemme kohdanneet viisi kiloisen pikkukoiran, joka omistajineen vei samanlaisen kahdeksan metrin siivun kävelytiestä, minkä ansiosta minä ja koirani jouduimme kiertämään heidät nurmialueelta mäkisessä maastossa sateella, minkä johdosta liukastelin pari kertaa, mutta en onneksi menettänyt otettani hihnoista, vaikka Elna hieman hyppikin kuvitteelisen oravan (sen kleinspitzin näköisen) perään.

Luulen, että olen nähnyt kaiken, sitten kun ensimmäinen vuosi nykyisessä asuinpaikassamme tulee täyteen. Seuraavaksi aion kokeilla keltaisen nauhan ilosanomaa, vaikken ihan tossissani uskokkaan, että sen merkitys välttämättä aukenee sosiaalisiin tilanteisiin rynnistäville muinaismuistoille.