Kummityttö

Perjantai-iltana kummityttöni tuli meille ensimmäistä kertaa yökylään. En tiedä teistä muista, mutta minun kummitytölläni on karkea turkki, lempeä kuono ja sielukas katse.

Yhdistin vajaa puolitoista vuotta sitten erään kotia etsivän koiran ja erään tutun pariskunnan, joka oli pitkään haaveillut irlanninsusikoiran hankkimisesta. Kuten hyvissä tarinoissa aina, se oli rakkautta ensi silmäyksellä ja niinpä tutun pariskunnan perhe kasvoi kertaheitolla - ja aika paljonkin, oikeastaan. Ja samassa rytinässä minusta tuli kummitäti.

Tuo lempeä jättiläinen on ihan mainio. Tasaisempaa ja mutkattomampaa kaveria saa hakea. Olenkin ihan pulassa, kun yritän nyt selittää kepolle, miksi meille ei tule seuraavaksi irlanninsusikoiraa. Hän on nimittäin aivan myyty. 

Kummityttöni yökyläily sujui hyvin, vaikka se saapuikin meille tunnin etuajassa - juuri silloin, kun olin ennen vieraan tuloa lähdössä liikuttamaan Intolta ja Elnalta pahimmat höyryt pois läheiselle pellolle ystäväni, ja hänen espanjanvesikoiransa, portugalinvesikoiransa, suursnautserinsa ja sekarotuisen pentunsa kanssa. 

Mietin hetken, uskallanko lähteä koko työpäivän ajan energiaansa padonneiden koirieni ja niille entuudestaan tuntemattoman, pienen ponin kokoisen koiran kanssa tuosta noin vain remmilenkille, joka hyvin nopeasti tultaisiin yhdistämään vielä neljän muun koiran voimin suureksi laumalenkiksi - mutta jos pieni meksikolainen mies pystyy rullaluistelemaan 20 ongelmakoiran kanssa, niin kyllä minäkin saan aisoihini pari paviaania ja irlanninsusikoiran. Eikä ongelmia todella tullutkaan. 

Onneksi pääsimme nopeasti koukkaamaan liukkaalta ja jäiseltä kävelytieltä pellon puolelle. Minulla oli mukanani kummitytön lisäksi vain Into ja Elna, sillä etanan vauhtia perässä haluttomana raahautuva Remu olisi todennäköisesti ollut piste i:n päälle, se kuuluisa "liikaa liikkuvia osia."

Lenkkeilimme seitsemän koiran kokoonpanolla tunnin (laumamme oli niin sekalainen, että ihmiset varmaan luulivat, että meillä oli mukanamme kaikki naapuruston koirat), jonka jälkeen meillä; minulla, Intolla, Elnalla ja kummitytölläni oli vielä toiset lenkkitreffit. Illan ensimmäinen laumalenkki oli nimenomaan tarkoitettu Inton ja Elnan höyryjen päästelyyn, mutta aikataulujen vaihduttua myös kummityttö päätyi isomman porukan laumalenkille. Ja siitä sitten jatkettiin sujuvasti vielä toiselle tunnin pyrähdykselle ystäväni ja hänen shetlanninlammaskoiransa sekä hoidossa olevan novascotiannoutajansa kanssa. Melkoisia kokoonpanoja siis - todellinen sääli, että talvi-ilta oli jo niin pimeä, ettei ollut toivoakaan onnistuneiden kuvien saamiseksi kummastakaan illan hullunkurisesta lenkkikokoonpanosta. Ehkäpä saadaan sama porukka kasaan uudelleen kesällä, kenties. Kepo ainakin sanoi, että tämä supersuloinen kummityttö on koska tahansa tervetullut uudelleen!

Rouva Grumpy

Samassa rivitalon pihapiirissä kanssamme asustelee vanhempi rouva, josta kerroin jo aiemmassa viestissäni. Kun rouva, kutsuttakoon häntä nyt vaikka Rouva Grumpyksi, tapasi meidät ensi kerran hän tiedusteli, miksi koiria täytyy olla niin monta, eivätkä yllättävät kommentit tai reaktiot suinkaan ole päättyneet siihen.

Syksyllä, juuri ennen ensilumen tuloa taloyhtiön pihaan tuotiin suuri roskalava. Kuten muutkin asukkaat, myös minä haravoin ja siivoilin pihaamme ja täytin roskalavaa kuivilla lehdillä ja oksilla siinä missä muutkin. Olimme juuri aamulla tulleet Inton ja Elnan, sekä kaikkien naapuruston lapsien kanssa valtavan riemastuttavalta aamulenkiltä, ja Remua aktivoidakseni annoin sen touhuta pihatöissä kanssani. Siis Remun, sen hiljaisen ja vaisun ikälopun terrierin, joka on niin kylmähermoinen piimänaama, että tuskin lotkauttaisi korvaansakkaan, vaikka sen nenän edestä juoksisi villiintynyt elefanttilauma tai satapäinen sambakulkue.

Remu touhusi meidän toistaiseksi aitaamattomalla pihallamme kaikkea hyvin remumaista, hyvin remumaisesti täysin omissa maailmoissaan. Kuopsutteli nurmea, haisteli ilmaa ja söi multaa - teki juuri niitä asioita, joita Remu aina tekee omaan verkkaiseen tahtiinsa välittämättä tuon taivaallista ympärillä touhuavista ihmisistä. Se pysytteli kaiken aikaa tarkasti pihallamme, eikä sillä tuntunut olevan pienintäkään aikomusta liittyä yleisellä piha-alueella touhuavien ihmisten seuraan. On vain harvoja asioita, jotka Remua todella kiinnostavat - ja vieraat ihmiset eivät niihin kuulu.

Yhtäkkiä pelästyin aivan valtavasti. Luulin, että vajaan kilometrin päässä olevasta metsästä on juossut karhu, joka on aikeissa pistellä poskeensa leikkipuiston toisella puolella etupihaansa siivoavan Rouva Grumpyn - mutta kyse ei ollut vihaisesta karhusta, vaikka sitä se olisi voinut olla kauhistuneen huudon perusteella. Minulla meni hetki ymmärtää, ennen kuin tajusin, mistä on kysymys: tilanne oli yhtäkkiä niin kaoottinen. 

Leikkipuiston tuolla puolen pihaansa siivoava Rouva Grumpy oli alkanut aivan yllättäen huutamaan ja panikoimaan, kiljumaan epätoivoisena. "Ottakaa tuo koira äkkiä kiinni, minä pelkään koiria, ottakaa se pois, ottakaa se pois, ottakaa se pois!" 

Katselin ympärilleni kauhuissani: onko Elna juossut raollaan olevasta ovesta ulos hätyyttelemään naapurin rouvaa? Ei. Hyppiikö Into ihmismummoaan muistuttavan naishenkilön syliin? Ei. Onko hetki sitten omassa pihassamme, leikkipuiston tällä puolen 20 metrin päässä rouvasta touhunnut Remu siirtynyt yllättäen yleiselle piha-alueelle? Ei. 

Remu tonki edelleen omalla pihallamme maata selkä meihin päin, omiin maailmoihinsa uppoutuneena. Mutta kun viimein ymmärsin, että Grumpy todella tarkoitti tuolla koiralla 20 metrin päässä itsekseen touhuavaa ikäloppua ja hidasliikkeistä otusta, siis meidän Remua, yllätyin todella. 

En ollut uskoa silmiäni, mutta kokosin itseni ja suhtauduin tilanteeseen rauhallisesti. Kerroin Grumpylle, että 20 metrin päässä multaa syövä pikkukoira ei ole aikeissa tulla lähelle. Se on kaiken aikaa täydessä hallinnassani, eikä sillä ole lupaa poistua omalta pihalta minnekkään.

Vaan kuinka ollakkaan, sanat eivät tepsineet. Grumpy oli jo ehtinyt säikähtämään huomatessaan, että meidän pihalla maata tonkii jokin, joka ei ole orava, eikä ainakaan ihminen. Se meidän pihalla touhuava hirvitys kuulemma pystyisi hyökkäämään pihaltamme (20 metrin loikan?) minä hetkenä hyvänsä, eikä sellaiselle katastrofille olisi mitään tehtävissä. 

Naapuruston tarha- ja alakouluikäiset lapsetkin olivat Grumpyn reaktiosta ensin kauhuissaan, ja sitten huvittuneita. He komppasivat sanojani ja lisäksi kertoivat, että Remu on tosi kiva koira ja täysin vaaraton. Osoittaakseen sanansa he kävivät rapsuttamassa Remua, mikä Grumpyn ilmeestä päätellen oli yhtä järkevää, kuin työntää päänsä vieraan krokotiilin suuhun. Hän oli selkeästi järkyttynyt. 

Mikään ei auttanut. Olin niin häkeltynyt, että kävin lopulta pujottamassa Remun kaulaan hihnan jolla kiinnitin sen oveen, jotta rouva voisi rauhoittua ja jatkaa koiramme tuijottamisen sijaan pihansa siivoamista. Hän oli todella pelästynyt huomatessaan, että pihallamme on otus. 

Haluan yrittää ymmärtää ihmisiä, jotka pelkäävät koiria - se on usein peräisin jostain lapsuuden traumasta, mikä taas johtuu jostain aikoinaan tyhmästi toimineesta äidistä tai isästä, joka ei ole kertonut lapselleen, kuinka eläimien (usein vieraiden koirien) kanssa toimitaan. Tottakai toisinaan vika on ollut myös koiranomistajassa, mutta joka tapauksessa traumaa on vaikea korjata, ellei siihen aktiivisesti pyritä. Yleensä ei - ihmiset tuntuvat olevan harvinaisen tyytyväisiä elämäänsä ilman lähikontaktia ällöttävän kuolakoneen kanssa, joka pahimmassa tapauksessa vielä puraisee nenästä. Eikä siinä ole mitään väärää. En tyrkytä koiriani kenellekkään ja haluan antaa tilaa sellaisille ihmisille, jotka kokevat olonsa epämukavaksi koirien seurassa tai eivät halua olla niiden kanssa tekemisissä.

Sen sijaan on hiukan epäilyttävää, että ihminen, jolla on takanaan yli 65 vuoden elämänkokemus, ei pysty rauhoittumaan neutraalissa tilanteessa, jossa kaikki muut ihmiset ovat rauhallisia tai lähinnä huvittuneita, ja jossa rauhallisesti puhuva henkilö kertoo selkeällä suomen kielellä, että tilanne on hallinnassa, eikä parinkymmenen metrin päässä multaa syövä alle polvenkorkuinen lemmikki ole vaaraksi kenellekkään. Tiedän, että vähättely ei auta. Ihminen joka todella pelkää koiria, pelkää myös kääpiörotuisia ja pieniä koiria. 

Siitä olen hiukan loukkaantunut, että sanoihini ei luoteta. Kun sanon, että tilanne on hallinnassa, myös tarkoitan sitä. 

Tarina ei suinkaan pääty tähän. Muutama viikko sitten, samaan aikaan kun meillä sattui olemaan piha-alueiden huoltoviikko ja taivaalta satoi lunta, keponi lähti Elnan kanssa lumitöihin. Kolaamaan pihaan käytäviä. 

Ne ketkä tuntevat Elnan tietävät, että se on melko riehakas ja vallaton persoona. Kotioloissa se on kuitenkin rauhallinen ja vaivaton kaveri ja käskyn alla se seuraa haltijaansa kuin pieni hakattu norppa. Niin myös tälläkin kertaa. Kepo kolasi lumikolalla käytäviä ja hämmentynyt Elna, joka ei koskaan ennen ole ollut lumitöissä (meillä maalla lumityöt hoiti aina traktori) kulki korvat takana ja häntä alhaalla kepon perässä kuin hyi pakotettuna olemaan tylsästi ulkona. 

Eikä siinä ollut mitään ihmeellistä. Kepo ja Elna hoiti lumityöt taloyhtiömme pihapiiristä kunnialla loppuun ja tulivat sitten tyytyväisinä sisälle. Mutta seuraavan kerran, kun näimme Grumpyn, hän pihisi kiukkuisena ja sanoi, ettei ne koirat näköjään millään pysy hihnassa kiinni. Me olimme tietysti unohtaneet jo koko taannoisen pihatalkooepisodin jo senkin puolesta, että kaikki muut naapurit ovat olleet innoissaan meidän "hyvin koulutetuista koirista" ja halunneet paitsi päästä rapsuttamaan ja lenkittämään niitä, myös katsomaan niiden osaamia temppuja. Se ainoa pariskunta, joka meidän rivissämme lisäksemme omistaa koiran, on pyytänyt minua heille kouluttamaan heidän hiukan riehakasta terrieriään.

Ja sitten on Grumpy. Emme aluksi ymmärtäneet mistä hän tällä kertaa pihisi, kunnes hiukan hämäläisinä tajusimme, ettei kepo ollut käyttänyt koiralla hihnaa tehdessään lumitöitä sen kanssa. Ei ollut tarvinnut, koska millekkään koiristamme ei ole koskaan tullut mieleenkään uhmata kepon käskyjä. Hän on melko vakuuttava komentaessaan koiria. 

Annoimme asian olla, mutta ymmärrämme nyt, että meidän on sopeuduttava uuteen asuinympäristöön ja asennoiduttava eritavalla myös siihen, että koira, joka on yhtälailla hallinnassa hihnalla tai hihnatta, luo turvallisemman vaikutelman pihapiirimme Grumpylle nimenomaan hihna kaulassaan. (Tosin mainittakoon, että jos koira oikeasti olisi vaarallinen, siihen ei auta mikään muutaman metrin narun pätkä.)

Olen hiukan surullinen tästä. Alistun kohtalooni täysin, sillä ymmärrän, ettemme enää asu maalla, mutta aion jatkossakin pitää omia koiriani irti omalla pihallani silloin, kun voin vakuuttaa niiden olevan hallinnassani - oli piha sitten aidattu tai ei. Ja vaikka kuinka asummekin ihmisten ilmoilla, en aio epätoivoisesti koiria pelkäävän naisen rajoittaa elämääni hulluna koiranaisena.

Syy siihen, miksi halusin kertoa teille Grumpystä juuri tänään on se, että luulen, että kuulette hänestä vielä. Vaikka Grumpyä ei useinkaan näe hänen asuntonsa pihamaalla, hänen kotinsa verhot heiluvat siihen tahtiin, että hän varmasti pysyy kartalla siitä, mitä pihapiirissä kulloinkin tapahtuu. 

Ja tänäiltana vasta tapahtuukin. Ihastuttava kummityttöni tulee meille ensikertaa yökylään. En halua vaikuttaa vahingoniloiselta tai ilkeältä, mutta haluaisin nähdä rouva Grumpyn ilmeen, kun kummityttöni hyppää parkkipaikalla autosta. Hän on irlanninsusikoira.