Riisiä ja raejuustoa

On aina ongelmallista, jos koiralle tulee sellainen äkillinen hätä juuri silloin, kun kukaan ei ole päästämässä sitä ulos tarpeilleen. Voin kuvitella, miten harmistuneena yksin kotona olevat koirat punnitsevat vaihtoehtojaan: olohuoneeseen vai keittiön matolle? 

Meidän epäonneksemme, Inton onneksi, tarjolla oli tällä kertaa harvinaislaatuinen vaihtoehto. Kotiimme sisälle, olohuoneen nurkkaan oli nimittäin hiljattain tuotu puska. Ihan oikea puska, ja sen vaihtoehdon äkättyään koira huomasi tilaisuutensa koittaneen. Se varmasti riemastui huomatessaan, että sen ei tarvitsisi ulosteillaan sotkea olohuoneen sohvan edustaa tai mitään muutakaan ei-toivottua paikkaa, koska kukaan ei koskaan aiemminkaan ollut harmistunut siitä, että se kävi tarpeillaan puskan juurella. Ja niin tapahtui, samalla tavalla huomaamattomasti, kuin aina ulkona lenkkeillessäkin.

...ongelmahan tässä nyt kuitenkin oli se, että se koiran silmissä varsin perinteikäs puska ei ollut meille ihmisille ihan mikä tahansa puska, vaan joulupuu. Joulupuu, jonka alle oli kasattu rakkaudella valittuja, jopa kalliita joululahjoja. Niin...

Kävimme jouluaaton aikana useammalla sukulaisvierailulla, ja palattuamme reilun tunnin joulupäivälliseltä minun vanhempieni luota, asiaan kuuluvasti vatsat täyteen ahdettuina, huomasimme heti tuulikaapin oven avattuamme, ettei kotonamme enää tuoksunutkaan hyasintit ja joulukuusi. Tyytyväinen ja kylläinen olo vaihtui aika nopeasti, noh... siihen oloon, mikä on tyytyväisen vastakohta.

Näky joulukuusen luona ei ollut niin lohduton, kun olin pelännyt, mutta ei myöskään sitä, mitä olin alunperin odottanut. Joulukuusen edessä oli keltainen lammikko - joka juuri ja juuri jätti hipomatta alimmaisten pakettien joulupapereita, mikä on tietenkin hyvä asia. Ihan pakettien vieressä oli myös vetisen ruskea lammikko, joka sekään ei aivan ollut yltänyt osumaan alimmaisena kuusen juurella odottaviin lahjoihin eikä edes joulukuusen alla olevaan mattoon.

Mutta se, mikä todella särki sydämeni oli, että koiran asetellessa itseään kuusen juurelle sen häntä oli mitä ilmeisimmin tiputtanut korkean lahjapinon päältä pienimmän paketin, sellaisen neliönmuotoisen kauniisti pakatun sievän lahjan, mihinkäs muuallekkaan, kun keskelle keltaista lammikkoa. Se paketti oli minulle osoitettu, keponi ostama ja - mikä selvisi vasta myöhemmin - epäilemättä koko pinon kallein lahja. Ja nyt se makasi tyrmistyttävästi keskellä keltaista kusilammikkoa, se minulle rakkaudella valittu pieni sievä paketti. 

Koko sotkun siivoaminen (vatsat täynnä, nenästä kiinni pidellen) oli melkoinen operaatio. Sytyttelimme samalla tuoksukynttilöitä, tuuletimme asuntoa ja päästimme ripulista kärsivän koiran ulos tihkusateeseen (no ei sillä enää ollut hätä).

Lammikon keskeltä löytynyt paketti evakoitiin. On minun onneni, että nykypäivän joulupaperit eivät taida enää olla paperia ollenkaan, sillä vaikka paperi ei varsinaisesti ollut hylkinyt nestettä, ei se myöskään ollut sitä itseensä imenytkään. Kepo riisui lahjani märästä paperista ja vei yllätyksen sivuun.

Kun koko sotku oltiin saatu siivottua, meillä oli jo kiire seuraavalle jouluvierailulle. Kiirestä huolimatta jaoimme vielä paketit kuusen alta ja avasimme ne. Sain hyviä lahjoja, mutta pienen evakoidun yllätyksen kepo haki jemmastaan viimeisenä, kun kaikki muut lahjat oli jo avattu.

Valmiiksi lahjapapereista riisuttu yllätys ilmeni lievästi pahan hajuiseksi korurasiaksi (joka ihmepelastumisen toivossa laitettiin sivuun kuivumaan). Vaikka korurasia oli pahvin tyyppistä paperimateriaalia, sen sisältä paljastunut koru oli yhä edelleen täydellisessä kunnossa, koskemattomana ja siistinä säilynyt kaulakoru. Kaulakoru, joka sädehti autuaan tietämättömänä kaikesta kuvotuksesta, mitä sen ympärillä olikaan tapahtunut. Luulen, että itse korun hyvästä kunnosta saammekin kiittää yksinomaan nykypäivän muovin kaltaisia joulupapereita. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin, vaikka nainen harvoin toivookaan saavansa lahjaksi kusilätäköstä pelastettuja koruja. No, enhän minäkään sitä toivonut, niin vaan tapahtui. Aion muuten ottaa yhteyttä korun valmistajaan ja tiedustella, voisivatkohan he kenties kaiken inhimillisyyden nimissä lähettää minulle uuden säilytysrasian, koska se alkuperäinen... niin. Korun tarina on varmasti unohtumaton, mutta toivon, että tilanteeseen liittyvä hajumuistikuva katoaa nopeasti.






















No entäs se ripulisankari sitten? Sille keitettiin riisiä iltapalaksi, riisiä aamupalaksi jne. Me kärsimme koko joulun pahan hajuisista koiranpieruista ja läheltä piti -tilanteista, ramppasimme rekkumme kanssa ulkona tihkusateessa ja seuraavana päivän heräsin siihen, kuinka koirani oksensi eteiskäytävälle keltaista nestettä.

Samaan aikaan kun minä, puoliksi vielä unessa, osaksi jo hereillä, pinkaisin sängystä pesuainetta ja vessapaperia havitellen, inhottava terrierimme huomasi tilaisuutensa koittaneen. Siinä vaiheessa kun minä palasin Tolupullon ja vessapaperin kanssa rikospaikalle, oli Remu jo syömässä sitä, minkä Into oli hetkeä aiemmin lattiallemme oksentanut.

...

Sen jälkeen meillä olikin yllättäen sitten kaksi koiraa, jotka molemmat kärsivät raivoisasta ripulipöpöstä. Ja sellainen oli meidän joulumme: täynnä paskaa. Tähän väliin on varmaan ihan sallittua huokaista, että äiti on nyt vähän väsynyt. Ei sillä, ovat koiratkin. Ripulia aiheuttanut pöpö oli niin raju, että pari vuorokautta pöpön riepottelemana ollut noutajamme muuttui jo niin voimattomaksi ja väsyneeksi, että aloin harkitsemaan Tapaninpäivän viettoa kepon mummolan sijasta eläinlääkäriaseman vastaanotolla.

No ei lähdetty eläinlääkäriin. Nyt on lauantai ja Inton ripuli on kestänyt jo viisi päivää, mutta se on saanut riisinsä joukkoon jo raejuustoa ja alkaa jälleen olemaan voimissaan - se on päivä päivältä parempi ja pahin vaihe kohdattiin jo joulupäivänä. Koira on juonut koko ajan hyvin, eikä ole päässyt kuivumaan. Remu taisteli pahimman vaiheen yli Tapaninpäivän ajan ja asui silloin käytännön syistä pelkästään kylpyhuoneessa. Näin pahaa ripulia en ole koirillani ikinä ennen kohdannut.

Elna on pysynyt terveenä, mutta koputan puuta ja pidän senkin - ihan vaan inhottavien yllätyksien välttämiseksi - toistaiseksi riisi- ja raejuustolinjalla.

Tällä hetkellä asunnossamme tuoksuu jälleen hyasintit ja joulukuusi - tätä olenkin kaivannut.



Odotukset joulun suhteen eivät alunperinkaan olleet korkealla. Kuten sanottua, Etelä-Suomeen ei saatu lunta, eikä ikkunoita piiskaava tihkusade juurikaan houkutellut nauttimaan ulkoilun ilosanomasta joulun kunniaksi. Lisäksi lähdin töihin vielä 24. ja 25. päivä muutamiksi tunneiksi, mutta työkavereiden ollessa kivoja se todellakin on pienin murhe ainakin siihen verrattuna, että muutenkin sukulaisvierailujen aikatauluttama kiireinen joulu meni kotoilun osalta ripulijälkiä ja kaikkea epämääräistä siivotessa. Huhhuh. Rauhallisempaa ensi joulua meille, kiitos.

Hyvää Joulua

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2014 kaikkille tutuille ja tuntemattomille Lemmikkivaunun seuraajille! 

Tänä vuonna ei ainakaan Etelä-Suomessa pomputella koiria syvässä hangessa, mutta hauvat nauttivat varmasti  myös yhdessäolosta, lempeästä ja rennosta ilmapiiristä sekä suurista ja maukkaista puruluista. Hemmotelkaahan itseänne ja toisianne!

Iloisin jouluterveisin Jenna,
 sekä Remu, Into, Elna ja bubut Nuppu ja Roina.

Messarimania

Täytyyhän sekin täällä vielä puida - viime viikonloppuna ollut, eräs vuoden odotetuimmista kohokohdista, messari. Aiempina vuosina olen ollut tapahtumassa töissä tollerikerhon riveissä (kasaamassa ja valvomassa päähallin kehien läheistä järjestystä) mutta tänävuonna Helsinkiin tehtiin puhdas huviretki neljän kaveruksen kesken. Vaikka varsinaisia aikatauluja ei omalta osaltamme ollutkaan, lähdimme liikenteeseen jo kukonlaulun aikaan, sillä monina vuosina esimerkiksi parhaimpia tarjouksia ei ole riittänyt kaikille halukkaille.

Aikainen lintu todella nappasi madon - sain täydennettyä lenkkinami- ja puruluuvarastot jälleen kukkuroilleen ilman, että jouduin tuskastelemaan lompakkoni merkittävää keventymistä. Onnistuin bongaamaan niin hyviä tarjouksia, että jos olisin vain jaksanut kantaa hieman enemmän, lisää ja vielä vähän, olisimme varmaankin saaneet hankittua koko vuoden tarpeet yhdellä reissulla!

Kun koiria odottaa kotona kokonainen lauma, hyviä messutarjouksia kannattaa todella hyödyntää. Laumalle ei noin vain tavallisena arkipäivänä käydä kipaisemassa eläinkaupasta paria naudanluuta ilman, että lompakko huutaa hoosiannaa. Siispä olen äärettömän iloinen löydöksistäni!

Kilo kuivattuja naudan kauloja, toinen kilo kuivattuja sianmahoja, vajaa puoli kiloa kuivattuja naudan häntiä sekä neljä jättikokoista naudanluuta varmasti ilahduttavat koirien arkea vielä pitkään, mutta löysin paikan päältä myös jotain, mistä on iloa minullekin.

Olin jo edellisenä iltana tutkinut suurella mielenkiinnolla Mustin ja Mirrin kuvastosta uutta yhteistyössä IVANA Helsingin kanssa syntynyttä Bibi & Bim -tuotesarjaa, joka ensi näkemältä kiinnitti huomioni positiivisesti. Sarjaan kuuluu koiranpetien lisäksi emalikuppeja ja muutakin hauskaa, kuten kaiken kokoisia pyyhkeitä, suloisia tarjottimia ja jopa tiskiliinoja ja emalimukeja.

Kuvastosta tutut tuotteet oli tietenkin myös hipeloitävinä messarissa. Kuvaston sivuilla hyvältä vaikuttaneet tuotteet vaikuttivat vähintäänkin yhtä hyviltä myös paikan päällä, ja se, kuka tuntee minua ja historiaani emalikuppien ja kauniin grafiikan rakastajana ei varmaankaan ylläty kuullessaan, miten tässäkin jutussa kävi. Neljä silmääni eniten miellyttävillä Nippon -grafiikalla kuvioitua kuppia lähti tietysti mukaani - kuinka olisinkaan voinut sanoa ei, kun normaalisti 16,90 euroa maksavat emalikupit sai nyt pakata mukaansa 15 euron kappalehintaan? 

Emalikupit ovat olleet nyt viikon käytössä, ja vaikka ne ovatkin kevyitä ja koirat liikuttelevat niitä nuollessaan viimeisiä makuelämyksiä kuppiensa pohjalta, ne saavat minut joka kerta hyvälle tuulelle, kun täytän tai tiskaan niitä. Näin joulun alla onkin hyvä toivoa, että joulupukki ymmärtää täydentää Bibi & Bim -kokoelmaani esimerkiksi asiaan kuuluvilla tiskiliinoilla tai emalimukeilla! ;)

Eikä siinä vielä kaikki! Pitkään markettien epämääräisillä, huonoilla tarrakiinnityksillä varustettujen heijastinliivien kanssa ulkoillut Elna sai vihdoista viimein oman, täydellisesti istuvan heijastimensa. Kyllä - ne, joilla on hyvä muisti saattavat muistaa Elnan ihanan pinkin Lifeguard Micro -liivin Hurtan mallistosta, mutta se jäi ikävä kyllä yllättäen pieneksi Elnan alettua massavoitumaan kolmen ikävuoden jälkeen. Sen oma koko jäi siis auttamattomasti liian pieneksi ja seuraava tarjolla ollut koko oli jo niin suuri, että se suorastaan pyöri koiran ympärillä. Ruotsalaisen heijastintuote -valmistajan jälleenmyyjältä löytyi napakat, mutta täydellisen liikkuvuuden takaavat joustavat heijastimet, joista on varmasti iloa vielä pitkään. Ne ovat päässeet mukaan jo lukuisille lenkeille ja täytyy myöntää, että näitä voi suositella muillekkin!

Tämän vuoden messarista löytyi siis kaikenlaista kivaa. En muista, koska viimeksi olisin kiivennyt parkkihallin rappusia yhtä tuskastuttavan painava kuorma mukanani! Haluankin kiittää erästä nimeltä mainitsematonta ystävääni, joka sai minut puhuttua reissun päälle viime hetkellä - minä kun olin jo ajatellut, että näin 10 messarivuoden jälkeen minulla ei ole paikalla enää mitään nähtävää. Pötyä! Siispä kiitän ja kumarran, ja kyllähän sekin on myönnettävä, että tapasin paikalla myös tuttuja, sekä mielenkiintoisia koiria. Tästä lisää tuonnempana.

Etiäpäin, sanoi mummo kurassa.

Olen saanut kritiikkiä siitä, etteivät blogini lukijat tiedä, ovatko koirani enää hengissä. Viimeksi kitisin skotlanninterrierin mysteerivaivasta ja verta vuotavasta noutajasta, ja sitten vetäydyin arvoitukselliseen, kenties paljon puhuvaan hiljaisuuteen.

No, oikeastihan siinä hiljaisuudessa ei ollut mitään arvoituksellista. Hoidatin koirani kuntoon eläinlääkärillä ja jatkoin loputtomien pitkien työpäivien ja arjen pyörittämisen lumoissa samaan vanhaan tahtiin. Tietysti hirvittävät takaiskut saavat hengityksen salpaantumaan ja sen myötä myös arvostamaan jokaista hyvää hetkeä, mutta sekin unohtuu taas nopeasti, kun joulusiivouksen aikaan rapsuttelee koirien tekemiä kurajälkiä valkoisilta seiniltä.

Skotlanninterrierin vaiva oli mysteerivaiva, sellaisena sitä hoidettiin ja sellaiseksi se jäi. Koira sai hormonipiikin, kuten jotakuinkin tismalleen vuosi sitten samaan aikaan ja kipulääkekuriin lähinnä koipiaan varten, joita sillä on tapana nuolla ja hoitaa aina iltaisin. Tästä ei kuitenkaan päästy eroon kipulääkkeiden avulla, joten ongelma lienee sen suhteen lemmikkimme korvien välissä. Lisäksi se sai antibioottikuurin, joka olikin väärä ja aiheutti runsaasti oksentelua, minkä jälkeen sen antibiootit vaihdettiin ja se söi uusien antibioottien lisäksi myös vatsan limakalvoja suojaavaa valmistetta. Sitten se palautui entiselleen. Ta-daa. 

Inton mysteerihaava ei ollutkaan mysteerihaava, vaan erittäin tarkasti kynnen tyvestä haljennut kannuskynsi. Halkeama oli muuten huomaamaton, mutta tassua tarkemmin kopeloitaessa halkeamasta alkoi luonnollisesti vuotamaan verta. Sitten koitti se maaginen tiistai, kun olin aamulenkillä kokoonpanoni kanssa ja Inton kynnen halkeama repeytyi vielä enemmän. Vasta satanut lumi värjäytyi verestä ja koira konkkasi kolmella jalalla kotiin. Hain lompakkoni (todellisuudessa: kepon rahat), pakkasin poijjaat autoon ja eläinlääkärin pihassa autosta pihalle. Kun pääsimme sisään eläinlääkärin toimenpidehuoneeseen, Into ymmärsi hetkensä koittaneen ja nyppäisi omatoimisesti itse koko kannuskyntensä irti - siis sen koko näkyvän osan. Sen jälkeen tuli todella paljon verta.

Sitten koira pistettiin unille, kynnen tynkä putsattiin, sen ympäristö ajeltiin karvoista ja se tuettiin siteellä. Näkyvä kynnen osa oli poistettu koiran itsensä toimesta niin reippain ottein ja reilusti, ettei sille oikein ollut muuta tehtävissä. 

Sitten alkoi pitkä ja loputtomalta tuntuva parantelukausi ja sairasloma. Paljon antibiootteja ja kipulääkkeitä. Vaikutti siltä, ettei kynsi parane ikinä, mutta muutamien viikkojen tuskailun jälkeen se kuitenkin viimein  parani. Vanhoja treenikuvia selatessani huomasin, että sama kannuskynnen perkele on mennyt aiemminkin - joten sitä jatkossa erityisesti varottakoon.

Näin tylsiä me ollaan, mutta oikeastaan ihan hyvä näin. Kaikki on taas ookoo. Ylempänä oleva kuva on muuten lokakuun lopulta eräältä sunnuntaiaamupäivältä kello kymmenen, kun maa oli jäässä, sänkipelto huurteen peitossa ja taivaalta paistoi keväisen lämmittävä aurinko. Nyt kun näyttää siltä, että Oikeaa Joulua ei ole tulossa, niin toivon vaan, että tulisipa pian vaikka sitten jo se kevät. Oikea Kevät.