tiistai 27. syyskuuta 2011

Villirotan vinhat seikkailut ja muita tositarinoita



Koska omituiset takiaisten lailla koirien turkkeihin pellolta takertuvat siemenet, hirvikärpäset ja jopa vielä alkusyksylläkin liikkeellä olevat punkit ovat vallanneet mökin maastot ei viikonlopun lomasuunnitelmille jäänyt paljoa vaihtoehtoja.
Facebookista bongattu treeniseuran tarve toi ratkaisun tämänkin koirakon ajanviete- ja energianpurkuongelmaan ja niinpä Into pääsi pitkästä aikaa hakemaan ukkoja metsästä. Viimeisimmästä kerrasta lienee jo kulunut tovi, sillä en edes muista koska viimeksi -ja missä olemme hakuilleet.

Intolle tehtiin metsässä neljä pistoa varsin mielenkiintoisissa maastoissa. Keskilinjan toisella puolella oli harvaa mäntymetsää poteroin varustettuna ja keskilinjan toisella puolella harvaa mäntymetsää, tien ylitys ja erittäin tiheäkasvuista sekametsää. Olin niin innoissani maastoistamme, että taisin haukata liian suuren palan pyytäessäni maalimiehiä uppoamaan syvälle, piiloutumaan poteroihin ja vaatimaan koiralta tien ylitystä. Ilmaisua piiloilla ei sentään vaadittu, vaan maalimiehet huusivat "valmis" kun koira oli saanut eväänsä piilolla syötyä. Kaikenkaikkiaan treenit sujuivat keskinkertaisesti: aluksi koira palloili alueella sen näköisenä, että nokka ei ollut ehtinyt matkaan mukaan. Siinä vaiheessa, kun minäkin näin koiran pään päälle syttyvän hehkulampun huomasin, että koiran nenäkin on auki. Vaikka koira ei maastosssa uponnut suoraan ja niin taitavasti kuin olin kunnianhimoisissa haavekuvissani nähnyt, se löysi kaikki hankalissakin piiloissa olleet maalimiehet ja sen hallittavuus alueella oli kaikenkaikkiaan melko nättiä. Vaikka alku meni maalimiehille poukkoillessa, se kuitenkin kuunteli käskyjä hyvin, seurasi keskilinjalla kauniisti vierelläni, oli yhteistyöhaluinen ja hyvin motivoitunut.



...toisin kuin Elna kaupungin puiston match showssa, johon suuntasimme sunnuntaiaamuna. Minulla oli takanani myöhään juhlittu yö kaupungissa ja koirilla aamulla pyyhkäisty korttelin ympäri lenkki. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului huvittelu myös Remun kanssa veteraanikehässä, mutta pikku hepun rokotustodistus oli mitä ilmeisemmin väärässä talossa. Niinpä matkassani oli vain viemärirotta Elna, joka muistaakseni vielä kesän alussa loisti mätsärissä upealla käyttäytymisellään: rauhallisella ja luottavaisella olemuksella, upealla kontaktilla ja yhteistyökyvyllään ja sievillä ja keveillä liikkeillään. Entä tällä kertaa? Voin sanoa, että luuloni siitä, että armeija-aikani voisi parantaa toisinaan ehkä tulehtuneita välejämme ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Oma aurinkoiset kukkaniityt ja perhoset -tyyppinen kuvitelmani oli, että tavatessamme vain satunnaisin viikonlopuin ne hetket, jotka olisimme yhdessä koira suorastaan nauttisi seurastani ja hakisi kontaktia kanssani kuin pieni hyvin koulutettu sirkusapina, mutta vielä mitä: koira tuntui olevan sitä mieltä, että koska en viime aikoina ole kuulunut sen elämään aktiivisesti, en kuulu nytkään. Mielipiteensä (siis poissaoloni vaikutuksen) se osoitti riekkumalla ympäriinsä kuin mikäkin kaistapää. Liikkuminen sen kanssa kehässä osoittautui yhdeksi noloimmista hetkistäni koiranomistajana: välillämme ei ollut havaittavissa minkäänlaista yhteistyötä. Pyytäessäni koiraa seisomaan, se tuijotti ympärilleen kuin markkinoille tuotu vanha lehmä ja kannustaessani sen sievään raviin se riuhtoi kaikkiin ilman suuntiin kieli pitkällä ja kaikilla mahdollisilla koivillaan ympärilleen räpiköiden. Se ei ollut kaunista. Se halusi pompata jokaista kehän reunalla olevaa koiraa ja ihmistä päin ja tuomarin tullessa tutkimaan sitä se pyöri kuin hyrrä ja vaikutti juuri sellaiselta thaimaalaiselta viemärirotalta, joka oli ensikertaa elämässään joutunut ihmisen vangitsemaksi. Koiralla saattoi olla hauskaakin kehässä, mutta oma huumorintajuni ei riittänyt jatkamaan aurinkoista mätsäripäivää enää sen jälkeen, kun olin vastaanottanut tuomarilta sinisen nauhan ja ohjeistuksen vilkkaan koiran hallitsemisesta. Eihän sinisessä nauhassa mitään vikaa ole, mutta siinä vaiheessa, jos jo ensimmäisten neljän kehässä vietetyn sekunnin jälkeen on tehnyt mieli painua maan alle ja kadota kaupungista, voidaan sanoa, että koiran ja ohjaajan yhteistyössä saattaisi olla jotain vialla. Minä ja koira emme vain kertakaikkiaan kohdanneet, meillä ei ollut yhteyttä emmekä loistaneet samalla aaltopituudella. Ei tällä(kään) kertaa Elnan kanssa.

Lähiverkkoyhteys... Otetaan käyttöön... Etsitään...

lauantai 10. syyskuuta 2011

Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen.





Kun istuin bussissa rynnäkkökiväärini kanssa,  matkalla vala- ja vakuutustilaisuuteen Siikaisiin yhdessä muiden varusmiesten kanssa, katselin haikeudella ohikiitäviä sänkipeltoja, joiden kaltaisilla juuri minä koirineni olisin juuri silläkin hetkellä voinut olla. Sama totuus, jonka olin kohdannut muutamia päiviä aiemmin kömpiessäni puolijoukkueteltasta ulos kylmään ja koleaan aamuilmaan sai ajatukseni pysähtymään jälleen: syksy on saapunut ja mikä sääli -minä en pysty viettämään kaikkea vapaa-aikaani nauttien siitä koirieni kanssa. Nykyisin vietän kaiken vapaa-aikani joko punkalla rötväten, puhelimessa puhuen, pinkkaa tehden, tv-tuvassa nököttäen tai terveyden niin salliessa -ilman koiria urheillen ja lenkkeillen. Tosin viimeisimpänä mainittuun on piakkoin tulossa muutos -kuten toiveissani olikin, olin yksi niistä onnekkaista, jotka valittiin sotakoiraohjaajiksi Niinisalon tykistöprikaatissa vajaa pari viikkoa sitten. Kasarmilla kalvavaan koirakuumeeseen on siis pian tulossa helpotusta, todennäköisesti saksanpaimenkoiran muodossa. Lienee sanomattakin selvää, etten malta odottaa sitä hetkeä, kun pääsen tutustumaan uuteen palvelustoveriini!



Intistä viikonloppuisin lomaillessa (aivan liian harvoin) saan kuitenkin nauttia omien koirieni seurasta, eikä mikään tunnu sen paremmalta. Perjantaina rötkötin jalkojani lepuuttaen sohvalla tolleri päälläni ja lauantai-aamu alkoi mökin ihanissa syksyisissä maastoissa lenkkeillen neljän koiran vahvuudella.
Into nauttii syksystä huolimatta uimisesta - mökkimme pihaan kuuluva lätäkkö on melko pienikokoinen vesialue, mutta koska tollerin on uitava, se ui tauotta rinkiä ja saalistaa veden pinnalta lehtiä ja oksia, joita se joko vahingossa nielee tai tuo tyytyväisenä rantaveteen suorittaen selkeästi sille annettua tarkkaa tehtävää.

Uiminen oli sille tänäkin aamuna rakas ja tärkeä harrastus jota se pystyi viimein jatkamaan - se on ollut pari viikkoa sairaslomalla päädyttyään jälleen toisen, laumaan kuulumattoman koiran purtavaksi. Koska minulla on aikaa vain vähän, en nyt ala kertaamaan kahden viikon takaisia tapahtumia sen tarkemmin, mutta tärkeimpänä: asiat ovat nyt kunnossa, tikit on poistettu ja haavat ovat parantuneet hyvin. Oma Kulta-Into Pii on nyt kunnossa. Asiat voisivat olla huonomminkin.



Kuten mainitsinkin, koirien lukumäärä viikonlopun lenkeillä on ollut neljä. Kokoonpanoomme kuuluu Into, Elna, sekä poikaystäväni skotlanninterrierit Toto ja Remu, jotka ovat epäsäännöllisen säännöllisesti viettäneet jo jonkin aikaa viikonloppuja laumassamme ja joista olen aiemminkin maininnut. Olemme poikaystäväni kanssa harkinneet asiaa pitkään ja päätyneet ratkaisuun, jonka myötä toinen hänen koiristaan, 8-vuotias Remu muuttaa vakituisesti laumamme jatkoksi. Toto saa edelleen käydä luonamme vierailulla aina, kun sillä vain on tarvetta hoitopaikalle.
Harmikseni en pysty olemaan koirien elämässä tällä hetkellä niin paljoa kuin haluaisin, mutta luotan mieheeni (ja informaation kulkuun). Ainakin tähän asti koiramme yhteiselo on sujunut mutkattomasti ja toivon sitä jatkossakin.


Romppu viettää edelleen täysin uskomatonta syöttöpuudelin elämää vanhempieni luona ja nauttii olostaan siellä. Näen sitä viikonloppuisin hiukan vähemmän kuin kotonani asuvia koiria, mutta joka kerta kun näen sen, se vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä. Se on vakiintuneen lääkityksensä myötä jatkanut elämäänsä iloisena ja pirteänä -juuri sellaisena kuin sen pitääkin olla.


"-Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen. Sellainen schäferin ja suden välimuoto, sivistysjohtaja-rehtori Arto Juntunen kuvailee."


Tällä kertaa blogimerkintäni otsikkoon on lainattu erästä hienoa miestä, Tohmajärven villikoiratapausta varten haastateltua sivistysjohtaja-rehtoria. Intissä nettiin pääsee harvoin, ja silloin on keskityttävä vain oleellisimpaan: nopeaan sähköpostien silmäilyyn, pikaiseen facebook-käyntiin (ollakseen kartalla suurinpiirtein kaikesta oleellisesta) ja nopeaan iltalehden sivujen selailuun. Horoskoopin lisäksi juurikaan mikään muu ei ole herättänyt mielenkiintoani Iltalehden sivuilla niin paljon, kuin Tohmajärven villikoiratapaus. (HUOM! Linkki sisältää kuvamaateriaalia ammutuista koirista.) Olen mielenkiinnolla seurannut tapausta aina mahdollisuuksien mukaan ja kun viimein eilen pääsin kotikoneen ääreen tutkimaan uusimmat Tohmajärven kuulumiset naurunremakka oli melkoinen, kun luin sivistysjohtaja-rehtorin kommentit hurjista antipuudeleista. Otsikkoonkin liitetty kuvaus villikoirista osui ja upposi täysin myös parin metrin päässä sohvalla rötköttävään raitapaitaan. Onneksi me ei lenkkeillä lähelläkään Tohmajärven maastoja ison, ruman ja pitkäjalkaisen Ebban kanssa!