Meillä on usein kaikenkarvaisia hoitolapsia. Viime kesänä, vasta aloitellessani yritystoimintaani, sain ilon toimia pienen bordercollie Manan päivähoitajana. Pieni koiranpentu toi vaihtelua arkeen ja oli mukava lisä kotiin, jossa oltiin jo pitkään kärsitty kroonisesta pentukuumeesta.
Harva se viikonloppu meillä majoittuu Remun "velipoika" Toto. Keponi isän koira hujahtaa vaivatta lauman jatkeeksi ja viihtyy meillä kuin kotonaan. Laumamme ei enää reagoi siihen, että tullessamme kotiin kauppareissulta, samalla oven avauksella laumaamme liittyy toinenkin skotlanninterrieri. En ole edes varma, ovatko Into ja Elna perillä siitä, että toisinaan niitä onkin yhden sijasta kaksi.
Arvostan laumani mutkattomuutta. Sitä, että tänne on helppo ottaa koiria, ja arki on mutkatonta, oli koiria sitten useita tai useampia. Koirani ovat helppolukuisia ja puhuvat niin hyvin koiraa, että jopa kömpelömmänkin ihmisen on helppo neuvotella niiden kanssa yksinkertaisin signaalein.
Minulla on paljon opittavaa. En ole aiemmin ollut tekemisissä koirien kanssa, joiden reaktionopeus kisailee valonnopeuden kanssa. Sekunnin murto-osassa juuri vihaisesti mulkaissut koira onkin jo toisen koiran ihossa kiinni hampaillaan. Tuosta noin vaan, äkkiarvaamatta.
Se ei ole sellainen koira, joihin olen tottunut - koiriin, jotka laiskasti, mutta määrätietoisesti antavat toisilleen signaaleja ja keskustelevat koiraa neuvotellen. Koiriin, jotka vasta äärimmäisessä hädässä turvautuvat hampaisiin, ja silloinkin vain siksi aikaa, kun on tarve.
Tämä uusi tuttavuus ei keskustele koiraa, ei neuvottele, eikä lopeta rähinää, kun uhkaavaksi koettu tilanne on ohi. Se röykyttää vastapuolta hampaillaan, vaikka tämä tekisi jo kaikkensa perääntyäkseen tilanteesta. Se lopettaa vasta sitten, kun sen kylkeen lentää kenkä ja se tipahtaa avatusta ulko-ovesta kynnyksen yli puiselle ulkoterassin lattialle koirani karvatupsu suussaan. Tämä on sellainen kaveri.
Mutta nätti se on, kuin mikä, vai mitä?
