tiistai 30. lokakuuta 2012

Ei oo todellista!


Tapahtui hirvittävä onnettomuus. Jonkinlaisen ali- tai ylipaineellisen ilmiön vuoksi osa koirien pehmoleluista räjähti arvaamattomasti.


Onnekkaimmat selvisivät vähin vammoin paineen tuottamasta ilmiöstä...


...mutta huono-onnisimmat eivät selvinneet ollenkaan. Harhaanjohtavasta kuvasta huolimatta ilmiöön ei liittynyt rekka-autoa eikä pitkään jatkunutta kärsimystä. Tapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä, eikä tapahtumaan epäillä liittyvän rikosta. Kuvan koira liittyy tapaukseen, alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Ei kyllä se vaan vielä pihisee, korvat liikkuu ja häntä heiluu! Huraa! Ensimmäisessä kuvassa esiintyvä pehmolelu ei ehkä ollut yhtä onnekas, mutta meidän Elna teki sen, ja selvisi yllättävästä katastrofista ehjin nahoin! Eikö näytäkin elinvoimaiselta koiralta?


Myöhemmin pehmolelujen omaisia kerääntyi tapahtumapaikalle.
- Näky oli lohduton. En meinannut uskoa silmiäni, kun näin mitä on tapahtunut, kommentoi tapahtumapaikalle saapunut sivullinen Into.

Myös onnettomuudesta selvinnyt Elna saapui myöhemmin tapahtumapaikalle.
- Se oli hirveää, Elna toteaa yksitotisesti.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Kuinkas sitten kävikään


BH-koe häämöttää uhkaavasti parin viikon päässä. Se on joka hetki lähempänä. Mikä on todennäköisintä, mitä nyt voi tapahtua?

A. Koira kehittää itselleen ihan mielettömän moottorin, oppii uudet asiat ennätysnopeasti ja vanhat tutut liikkeet suoritetaan entistäkin vauhdikkaammin ja siistimmin. Vau, tätä on ilo katsella!

B. Koiralle kasvaa kärsä ja siivet, ja se lentää työpäivän aikana auki jääneestä ikkunasta salaa Mongooliaan. Parin päivän päästä saat siltä postikortin, jossa se poseeraa uuden perheensä kanssa ja kertoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Lopussa se toivottaa hyvää jatkoa ja kertoo, ettei aio tulla takaisin.

C. Koiralta repeää kannusvarvas, eikä ilkeän haavan takia koiran kanssa voi tehdä mitään liian vauhdikasta, ettei se repeä enempää tai ärsyynny. Kotioloissa sillä pidetään typerää lautasantennia päässä ja ulkoillessa aina tilanteen mukaan jonkinlaista suojaa pöpöjen ja haavan nuolemisen estämiseksi. Kaikki vauhdikas on ehdottoman nounou. Lisäksi sataa ensilumi, eikä koira ihan hepposin perustein ryhdy pitkiin paikallamakuu -harjoituksiin tai istumisiin, koska "pallit jäätyy." Lohduttaudut ajatuksella, että nyt on parempi hetki ensilumelle, kun sitten parin viikon päästä varsinaisena koepäivänä.

Autan sen verran, että vastaus A ei ole tällä kertaa se mitä haetaan. Saatte itse päätellä loput. Pidetään peukut pystyssä, että koira muuttaa mielensä Mongoolian suhteen tai sen rikkonainen kannusvarvas ei lähde tulehtumaan!

torstai 25. lokakuuta 2012

Sunnuntain peltoralli


Sunnuntaina tuuleteltiin Inton ja Elnan kanssa ajatuksia ja koirankarvoja sänkipellolla Pian ja bordercollie Manan seurassa. Mana on se sama kaveri, joka vilahtaa kesän alussa tekemässäni postauksessa parissakin kuvassa. Manasta on kasvanut oivallisen kokoinen riehukaveri Intolle ja Elnalle - sen lisäksi, että se on samaa kokoluokkaa, myös kaverusten leikkityylit täsmää.

Mana onkin meidän porukalle jo entuudestaan hyvin tuttu kaveri. Se oli meillä menneenä kesänä päivähoidossa aina, kun Pia teki pitkiä päiviä töissä. Kahdeksantuntiset päivät sujuivat hyvin vähän isommmallakin laumalla, ja loppujen lopuksi tultiin siihen, että Elna rakastui Manaan täysin. Elnasta parasta oli upottaa kuono suloisen pehmeään pentukarvaan tai antaa pennun nipistää poskesta naskalihampaillaan. Elna kasvoi tuona aikana henkisesti ihan mielettömästi! Se paitsi leikki pennun kanssa nätisti, osasi myös olla rauhallisesti sen seurassa. Tuntui, kuin Elna olisi aikuistunut parissa yössä pentukoiran kohtaamisen myötä!



Nyt kokoero ei enää olekkaan niin suuri. Elna ja Mana kisailivat keskenään ja juoksivat ympäri peltoja vailla huolia. Elna toimi toistaiseksi suunnan näyttäjänä, mutta Manalla oli silti omatkin juttunsa. Esimerkiksi peurajahtiin Mana ei lähtenyt, vaan suoritti täydellisen luoksetulon Elnan säntäillessä jäljittämänsä ja liikkeelle ajamansa peuran perässä! Mutta kuinkas muutenkaan, onhan se sentään bc! ;)

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Hetki vain aikaa on


Se, että Romppu on poissa, on koko ajan niin läsnä, että en haluaisi korostaa sitä kirjoittamalla siitä. Viimeiset kolme vuotta ovat osoittaneet, miten auttamattoman lyhyt onkaan se hetki, minkä koiriemme kanssa vietämme. Se on väärin.

Vaikka Rompun askellus olikin ehkä vaihtunut iloisesta kipityksestä laiskempaan raahustukseen sen jälkeen, kun sillä alkoi ilmetä terveysongelmia, se oli loppuun saakka ikuinen lapsi. Sen hassut aivoitukset ja pentumaiset elkeet säilyivät loppuun saakka - kunnes tila sitten romahti. Viimeisen kuukauden aikana meiltä kysyttiin kahdesti, onko se pentukoira. Ensimmäisen kerran silloin, kun se otti vieraamme vallattoman iloisesti vastaan ja toisen kerran silloin, kun se otti vieraamme riemastuneena vastaan, varastaen samalla tämän kädestä hansikkaan ja tanssien sen kanssa sille ventovieraan ihmisen ympärillä.
- Tämä taitaa olla ihan nassikka vielä?
- Ei, on se jo kymmenen. Romppu, tänne se hanska, anna tänne se!

Perjantain ja lauantain välisenä yönä heräsin painajaiseen: se oli puhelu äidiltäni. Varttia myöhemmin olin keponi kanssa eläinsairaalalla, jossa vanhempani ja Romppu jo odottivat. Meiltä ei aja eläinsairaalalle kuin muutaman minuutin.
Eläinlääkäri kertoi elimistön romahtamisesta, esitteli taulukkojaan ja kertoi, ettei vaihtoehtoja ole. Seuraavassa hetkessä silitin rakasta ystävääni tietäen, että se olisi viimeinen kerta. Kaikki tapahtui niin yllättäen ja nopeasti, että en oikein tiedä, oliko se unta vai ei.

Puoli kolmen aikoihin yöllä minä ja kepo olimme taas kotona.  Olin alkanut voimaan pahoin eläinlääkärillä. Sen lisäksi, että tuntui, että sisälläni on suuri musta möykky, kurkkuani kuristi, oksetti ja päätä särki. Järki ymmärsi, sydän ei. Tuntui ihan tajuttoman pahalta luopua. Ei sinä yönä tullut nukuttua. Aamulla oli entistäkin sekavempi olo. Mitä on tapahtunut? Onko pappakoira todella poissa?

Painajaismaiset muistikuvat eläinsairaalasta tukkivat mielen. Koska Romppu ei ollut yli vuoteen asunut luonamme, sen poissaolo ei koko ajan tuntunut arjessa niin konkreettiselta. Silti sen poissaolo oli niin läsnä, että järjestelin koko viikonlopun itselleni jotain tekemistä. Siivosin, lenkkeilin, touhusin ja lopulta kävin hakemassa kirjastosta elokuvia, jotta saisin ajatukset muualle. Tuntuu pahalta kohdata omat tunteensa, mutta nekin täytyy joskus kohdata. Sitä tunteiden sekamelskaa on mahdoton kuvailla, vielä mahdottomampi käsittää. Ymmärrän nyt, että ei ole enää huolta pappakoirasta. Ei enää pidä miettiä, milloin on oikea aika. Kivut ovat poissa ja pappakoira on vapaa. Ohi lipuneiden päivien myötä olen huomannut, että se on todella poissa. Vanhempieni kotona sijaitsevan työhuoneeni nurkasta ei enää kuulu puhinaa, eikä iloista hännänhuisputtajaa näy missään. Kukaan ei tule keittiöön tuijottamaan jääkaappia varmuuden vuoksi samalla, kun itse käyn hakemassa teetä.

On ihan totta, että koti lämpiää koiran sydänlämmöllä. Niin lämpiää työpaikkakin, jos sellaiseen on tottunut.

Luulen, että suru tulee sitten pikkuhiljaa perässä. Kun aurinko pilkottaa pilviverhon lomasta tai kun syystuuli leikittelee puiden lehdillä - sitten, kun huomaan, että toinen meistä on todella poissa ja ymmärrän, ettemme enää tässä maailmassa kohtaa. Nyt taidan olla vielä hieman shokissa. Ei sellaisesta luovuta ihan helposti, jonka kanssa on kohdannut ja jakanut maailman kaikkine iloineen ja suruineen. Olin 12 vuotta, kun sain Rompun. Luottokoirani, mammanpojan. Huomionkipeän vauvakoiran.

Toisinaan se oli kärsivällinen ja viisas, mutta ruuan tullessa kysymykseen se oli varsin kärsimätön ja nopea liikkeissään. Minun ja keponi ensitreffien aikaan löysimme sen lurjuksen yllättäen olohuoneen pöydältä syömästä tortilla-aineksia suoraan kiposta! Siinä se seisoi keskellä pöytää ja veti paprikaa sisuksiinsa niin nopeasti kuin pystyi. Samalla taktiikalla se söi sen kokonaisen raakaluun, josta myöhemmin kaikki ongelmat taisivat saada alkunsa. Tortillapöydältä pihistetyt paprikanpalat jättivät varjoonsa niin tarjolla olleet kanasuikaleet kuin jauhelihankin - mutta oli yksi, joka jätti paprikanpalatkin varjoonsa. Se oli porkkana, jonka rinnalla kaikki maailman herkut kalpenivat Rompun silmissä. Mikään ei voittanut porkkanoita, eikä mikään voinut koskaan tulla porkkanoiden ja Rompun väliin. Niitä sen oli pakko saada, tarkoitti se sitten täsmäiskua jääkaapin oven väliin juuri oikealle hetkellä, tai sitä, että sen oli kiivettävä heinäpaalin ja purupussin kautta pöydälle hakemaan niitä. Toisinaan se ahtautui kanihäkin pienestä luukusta sisään, jotta se sai vietyä suoraan kanin nenän edestä sen, mikä sille kuului. Tai oli kuuluvinaan. Sellainen se oli, meidän Romppu. Pieni röyhkimys. Voisin kertoa siitä loputtomasti. Se oli erityisen taitava muiden koirien kanssa, ja työskentelikin suurta kiitosta saaden paikallisen ongelmakoirakouluttajan avustajakoirana vuoden 2010 tietämillä. Käytin sitä myös itse avustajana tilanteissa, joissa jonkun toisen koiran käyttäytymiseen oli saatava logiikkaa. Rompun horjumaton itseluottamus, rauhallisuus ja maltillisuus teki siitä täydellisen avustajakoiran. Ja elämänkumppanin.

Se oli ollut siinä jo niin pitkään, ettei sen olemassaoloa oikein osannut koskaan kyseenalaistaakkaan. Minun Romppuni. Vaikea uskoa, että tämä todella menee näin ja aikoo jatkossakin mennä.

torstai 18. lokakuuta 2012

Märkiä koiria viiksekkäitä.


Nyt seuraa shokkipaljastus: koirat eivät ole vielä kertaakaan tänä vuonna saaneet sadeasuja ylleen. Totta joka sana, tai myönnettäköön, että Remu sai ensisateiden aikaan ylleen oman sadehaalarinsa, joka osoittautui täysin turhaksi ja pikaisen analyysin jälkeen joutaisi roskikseen. Se siitäkin ilosta - kenties siinä joskus oli vettä hylkivä pinta, (mutta rievun liimautuessa läpimärkänä yhä vain märempään turkkiin siitä ei ollut enää tietoakaan) ja koko turhuuden kruunasi kainalosta löytynyt suuri repeämä. Koko riepu oli yhtä tyhjän kanssa, joten se siitä.

Into on meidän porukasta ainoa, joka tällä hetkellä edes omistaa sadetakin. Yhden koiran suojaaminen sateelta tuntuu kuitenkin tällaisen kokoonpanon kanssa hyödyttömältä - se on kaikki tai ei mitään, sanon minä!

Seuraavaksi päästäänkin siihen, että sadevermeet pitäisi varmaankin ostaa. Vaan mistä ja mihin hintaan, se on suuri arvoitus. En ole oikein ehtinyt paneutumaan asiaan, mitä nyt silloin tällöin hiukan vilkuillut markkinoita.

Voisi kuvitella, että Remulle paras vaihtoehto olisi jonkinlainen haalari - siis jos se sellaisessa suostuu liikkumaan. Se on niin matala ja karvainen, että perinteisestä manttelista ei varmaankaan olisi paljoa iloa. Nopea silmäily netissä osoittaa, ettei haalareissa taida juurikaan olla vaihtoehtoja, vaan ainoat haalarit löytyvät Hurtalta ja suurin osa niistä on melko karmaisevan värisiä. Mutta jos pelleasussa julkisesti esiintyminen nopeuttaa lenkeiltä palaamisriittejä, helpottaa arkea ja tekee koiran omistamisesta astetta vaivattomampaa, se lienee sen arvoista. Olen pahoillani Remu.

Elnalta sen sijaan löytyy vettähylkivä turkki (!!!) ja sillä on melkoisesti maavaraa. Yleensä lenkin jälkeen riittääkin, että se vain ravistelee ja sen pitkät koivet pyyhkäistään kertaalleen pyyhkellä - ja se on sillä selvä. Sen vatsakarvoissa harvemmin on juurikaan hiekkaa, sillä se sipsuttaa sateella kuin hienompikin fifi - jos nyt ei oteta huomioon sitä, että se kulkee jokaisen vesilammikon läpi. Mutta siitäkin huolimatta sen ohuet tikkujalat eivät juurikaan likaannu - se on oikeasti todella vaivaton sadesään koira.
Jokatapauksessa olen katsellut sille Hurtan Lifeguard Storm -sadetakkia, joka houkuttelisi huppunsa ja heijastimiensa puolesta. Sellainen olisi hieno kyllä Intollekin, jolle todellisuudessa arjen parhain vaihtoehto olisi mututuntumalla haalari! Intolla on nimittäin koristekarvaa siellä sun täällä - juuri sellaista sopivan villaista, johon tarttuu joka ikinen märkä hiekanjyvä ja kaikenlainen kura ja märkyys. Haalari peittäisi koristekarvat tassuista, pitäisi visusti piilossaan vatsakarvat, villapöksyt ja leijonanharjan - mutta jotenkin isomman koiran näkeminen kumisessa kokopuvussa saa mieleni hiukan järkyttymään, joten luovutaan siitä ajatuksesta. Ainakin toistaiseksi. Ja katsotaan, mitä tuleman pitää..

maanantai 15. lokakuuta 2012

Inventaario


Olen viimeisen parin vuoden aikana ottanut tavakseni hankkiutua jostain vanhasta eroon aina, kun ostan jotain uutta. Vaatekomerossani tämä tarkoittaa sitä, että aina kun teen uusia hankintoja, käyn koko vaatekomeroni läpi ja yhtä uutta vaatekappaletta kohden luovun vähintäänkin yhdestä vanhasta tai vähälle käytölle jääneestä vaatekappaleesta. Näin vaatekomero pysyy kohtuullisen kokoisena ja kohtuullisen järjestyksessä, ja koostuu loppujen lopuksi vain hyvistä vaatteista. Samaa käytäntöä olen soveltanut paitsi vaatekomerooni, myös astiakaappiini ja kaikkeen, mihin sitä vain voi soveltaa.

Ja kuluneen viikon aikana hankitun muhkusammakon myötä tulin myllänneeksi myös koirien lelulaatikon. Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana lähettänyt useita koiran tarvike- ja lelukuormia löytöeläinkoteihin sekä Suomeen, että Viroon, ja kuvittelin, ettei lähtötilanne koirien lelukopassa olisi kovin paha - mutta olihan se! Roskiin joutavia leluja löytyi loppujen lopuksi muovipussillinen (!!!) ja pesukoneeseen päätyi koneellinen pehmoleluja, joista osa ei selvästikkään olisi ansainnut toista mahdollisuutta, sen kuitenkin saaden. (Näihin lasketaan kuvassa yllä näkyvä valkoinen pupupehmo, joka oikeastaan on enää kuori ilman täytettä sekä sen vieressä makoileva pinkki eläin, jolta puuttuu pää ja täytteet, mutta jonka neljästä naruraajasta on vielä iloa. Alemmassa kuvassa ne epäonnekkaat, jotka päätyivät käyttökelvottomina kaatopaikalle... Siellä näkyy myös sen pinkin eläimen pää!)

Ajattelen liikaa ja kiinnyn tavaroihin - siis jopa koirien leluihin! Huomaan typerän tunteiluni jo ihan itsekin. "Tältä puuttuu täytteet, mutta Into sai sen pentuna ja riepottelee sitä toisinaan edelleen" tai "tällä ei kukaan leiki, mutta ostin sen ensimmäiselle koiralleni ollessani 11-vuotias." Toki joidenkin hieman räjähtäneiden lelujen säästämiseen vaikuttaa sekin, että toisinaan koirat vain rakastavat täytteettömiä pehmoleluja, joissa ehkä on jokin kosmeettinen epäkohta, kuten puuttuvat silmät tai irti nakerrettu korva tai pää. Nykyään jopa myydään valmiiksi täytteettömiä pehmoleluja, koska koirat vain rakastavat niitä!



Elnan suuresti rakastama heppa (joka on puoliksi riisuttu riimustaan) ei arvostanut 90 asteen pesua, ja vaihtoi siistin ja tiheän pehmolelukarvansa tuollaiseen littaantuneeseen teddy(?)-versioon. Oikealla oleva koirapehmolelu on muuten minun lapsuudestani, mutta jotain kautta Elna sen joskus sai hampaisiinsa ja kun pehmolta puuttui jo silmät ja nenä totesin, että se saa sen myös pitää.

Muutamilla läpi käymilläni leluilla oli ihan liikaa tunnearvoa siihen nähden, että ne ovat vain koirien leluja. Onneksi meillä on Remu. Moni sellainen lelu, joka oli säästynyt jopa Nikin pentuajoilta* saakka ja majaili edelleen koirien lelulaatikon pohjalla - oman oletukseni mukaan ehjinä - olikin saanut inttini aikana perusteellisen terrierikäsittelyn. Sellaisen käsittelyn saaneen lelun kohdalla ei ole epäselvää meneekö se "jatkoon" vai lähetetäänkö se roska-autolla lähimmälle kaatopaikalle, oli kyseessä sitten minkä tahansa koiran tunteita ja muistoja herättävä lempilelu. Loppujen lopuksi minulle riittää ihan hyvin, että minulla on Nikistä muistona muutama erityisen onnistunut kuva, ne kaikki muistot ja rakkaani kaulapanta. Ja ehkä löydän vielä kymmenen vuoden päästäkin vanhoista vanhoista blogikirjoituksistani muistoja siitä, minkälaisista leluista koirani ovat milloinkin pitäneet ja kuinka ne riepottelivat uusia lelujaan onnesssaan - ilman, että säästän niitä itse leluja.

*Nikin pentuajoilta säästyneisiin leluihin lasketaan epäonnekkaiden kuvassa näkyvä jouluinen kumilelu, joka oli vielä ennen armeijaani ehjä ja siistissä kunnossa, mutta joka sittemmin sai terrierikäsittelyn (en tiedä, miksi se terrierikäsittelyn jälkeen on siirretty lelulaatikkoon eikä suorinta tietä roskikseen - miehet!) ja kuvassa hieman alempana näkyvä punainen kumitoukka puolestaan on Rompun lapsuuden suursuosikkeja - siis aikanaan jopa Rompun pakkomielteisen suuri rakkaus. Siis silloin joskus, kun se ei vielä ollut saanut terrierikäsittelyä osakseen!



Sen lisäksi, että koirien lelulaatikon (Remun repimät) aarteet herättivät minussa suuria tunteita ja muistoja menneistä, saivat ne minut myös hätkähtämään. Muovipussillinen roskiin meneviä käyttökelvottomia koiranleluja! Onneksi en ole koskaan sijoittanut juurikaan rahaa koiranleluihin. Silti minua vaivaa, miten lyhyt elämänkaari niillä toisinaan onkin ja kuinka maailmassa on niin paljon kaikkea turhaa, joka lopulta päätyy vain kaatopaikalle hiukan rikkinäisenä tai muuten turhana. Päätin, että jatkossa koirakilpailuista voitetut epäkiinnostavat koiranlelut matkaavat oitis suoraan löytöeläinkotien vähäosaisille ja minä mietin jatkossa kahdesti, mitä ostan ja mistä ostan omille koirilleni.

torstai 11. lokakuuta 2012

Sammakkoprinsessan onnenpäivä


Meillä on ollut hieman pantapulmia. Koirat kävivät lauantaina sänkipelloilla oikomassa jalkojaan, ja vaikka yritin tasaisin väliajoin varmistella, että molempien pannat pysyvät kyydissä, niin kas vain - sen jälkeen, kun Elna oli heittänyt korkeassa sängessä muutaman kuperkeikan ja juossut vielä kaaressa kilometrin kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin ilmansuuntiin, oli hattutemppu tehty ja niin pelto söi hyvän, vuosia käytössä olleen suuresti rakastamani ketjupannan. Yyh!

Se oli kaikin tavoin hyvä panta. Kaikkien suuresti kauhistelema ja vihaama "kuristuspanta" teräs-silmukoilla oli kiistaton rakkauteni kohde. Oikein käytettynä täysin vaaraton ja toimiva "kurkkari" oli helppo ja kätevä panta. En ole nähnyt juuri sellaista pantaa missään, paitsi sen kerran, kun törmäsin siihen aikoinaan käytettyjen tavaroiden liikkeessä ja siltä seisomalta myös ostin sen. Siinä oli täydellinen silmukkakoko, se oli juuri hyvän kokoinen panta "isolle" koiralle jolla on pieni pää ja ohut kaula ja se oli juuri se panta, jonka kanssa Elna on oppinut hihnassa kävelyn perusteet ja joka kaulassaan se kuunteli pienimmätkin hihna-avut. Ja josta se ei koskaan karannut ja jonka avulla se oli helppo pitää hallinnassa vaikeimmissakin tilanteissa. Ainakin useimmiten. Ja nyt se on poissa! Eih!

Etsimme pantaa pelloilta kuin neulaa heinäsuovasta ja palasimme paikalle vielä seuraavanakin päivä. Mutta turhaan. Maa oli niellyt pannan.  Oi ja voi!


Vaan onneksi asioilla on tapana järjestyä. Kävin tänään kirpputorilla (vaikka alunperin olinkin koko ajatusta vastaan) ja törmäsin no, en nyt voi sanoa täydelliseen, mutta hyvään ja nättiin, puolikuristavaan nahkaiseen kaulapantaan joka lähti mukaani vaivaisella kahdella eurolla. Siis kaksi euroa uudenveroisesta vaaleanpunaisesta nahkapannasta niiteillä!

Taisi onni potkaista. Pannan sävy on tosi hyvä ja olen oikeasti katsellut nahkaista puolikuristavaa niittipantaa Elnalle jo vuosia, mutta en ole ikinä raaskinut ostaa kallista ja aina ehkä hiukan vääränkin sävyistä pantaa.  Tämä kirppikseltä löytynyt panta on oikea löytö - laatunsa, värinsä, kokonsa ja hintansa puolesta.


Vähän jännitti, että onko panta hyvän kokoinen - puolikuristavista voi olla vaikea sanoa. Kotona Elna ei suinkaan sujauttanut päätään pannasta läpi niin kuin sillä on tapana tehdä, vaan jäi hyvin järjestelmällisesti nuuskimaan pannan sisäpuolet - se on siis ilmiselvästi ollut ainakin joskus jonkun kaulassa. Tarkoin tehdyn tutkimustyön jälkeen Elna huoli pannan kaulaansa - ja se sopi täydellisesti!

En nyt tiedä, onko hempeän vaaleanpunainen oikea väri koiralle, jonka turkin väritystä voisi kuvailla mudassa uitetun viemärirotan väriksi, mutta tämä kelpaa nyt - ja oikeastaan toivonkin, että ihastun ja tykästyn tähän pantaan ja meillä on vielä monta yhteistä vuotta edessämme. Onhan se nyt oikeasti hyvä panta.


Tänään taisi kyllä muutenkin olla Elmerin onnenpäivä. Sen lisäksi, että se pääsi lopullisesti eroon ketjupannastaan eikä joudu edes tyytymään epämääräisiin ja vähän liian isoihin tai pieniin normipantoihin (jotka ovat rumia) se sai kirpparilta tuliaisiksi uuden sammakon! Nykyään pehmoleluilla alkaa olemaan melko paljon hintaa nuhjuisemmassakin kirpparipöydässä, mutta tänään kohdalleni osui muhkea ja turvallisen oloinen sammakko 0,50 eurolla. Elna oli onnesta soikeana hepuloidessaan uuden sammakon kanssa ympäri pihaa ja nyt sillä on kopassaan kokonainen kolmen sammakon kokoelma!
Kuvassa oikealla oleva Grazy Frog jakaa kiistatta lempparipehmojen ykkössijan yhdessä Elnan nuhjuisen pehmohepan kanssa. Elna rakastaa hepan pitkiä raajoja joista on helppo ottaa kiinni ja Grazy Frogissa parasta on se, että kun sitä painaa mahasta se alkaa pärisemään (joskin kovin vaimeasti nykyään). Sillä oli ennen myös liivi, päähine ja lasit, mutta ne ovat ajansaatossa päätyneet pieninä paloina roskikseen. Katsotaan, yltääkö suuren muhkean uutuus-sammakon suosio yhtä korkealle kuin edellä mainittujen - oli miten oli, taipaleensa meillä se taitaa aloittaa pesukoneessa, sillä sen sisäänajo ulkona Elnan hampaissa oli melkoisen raju!

maanantai 8. lokakuuta 2012

Minä suojelen sinua kaikelta


Olen onnellinen siitä, etten ole ikinä joutunut tilanteeseen, jossa lenkin aikana puskista olisi ihan yöstä syöksynyt vieras ja aggressiivinen irtokoira. Irtokoiria on kyllä tullut vastaan - muutamiakin viimeisen 10 vuoden aikana, mutta olen jostain ihmeen syystä selvinnyt aina kiperistäkin tilanteista laumani kera ilman pahempia traumoja. Oli kyse sitten hyvästä lykystä tai mistä tahansa muusta, olen kiitollinen siitä, etten ole ikinä joutunut todistamaan tilannetta, jossa rakas perheenjäsen silputaan kuoliaaksi silmien edessä.

Kerran lenkillä meidän seurueeseen liittyi collie, joka vaikutti jo ensivilkaisulta täysin vaarattomalta. Vaarattomaksi se sitten osoittautuikin. Collie seuraili meitä jalkakäytävää pitkin saaden vastaantulevat pyöräilijät kiukuttelemaan minulle, että pidä se koirasi kiinni äläkä anna sen juoksennella vapaana. Yksikään heistä ei tahtonut uskoa, että vaikka minulla oli kaksi koiraa mukanani hihnoissa, se kolmas ei enää ollut meikäläisiä. Hauska tapaus. Hetken  vastaantulijoita kiusattuaan koira palasi kiireen vilkkaan siihen pihaan, josta oli meidän matkaan alunperin lähtenytkin.

Aina pihoista tulevat koirat eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet yhtä hyväntahtoisilta. Kerran eräältä pihalta luoksemme pyyhälsi sekarotuinen uroskoira. Vierasta koiraa sen enempää tuntematta voin sanoa, että meillä oli sikäli onnea matkassa, että koira ei päässyt lähestymään meitä missään vaiheessa kohtisuoraa edestä päin (emmekä me sitä), vaan se bongasi minut ja kaksi uroskoiraani vasta sitten, kun olimme jo ohittamassa sen kotitonttia. Olimme siis jo kulkemassa poispäin, emmekä tulleet aiheuttaneeksi vastapelurille tilannetta, jonka se olisi voinut kokea uhkaavaksi tai provosoivaksi. Muistan toistaneeni pari kertaa peräämme kirivälle urokselle "ei tule" -tyylistä mantraa ilman sen ihmeempää välikohtausta - syystä tai toisesta pollea uros kääntyi takaisin kotipihaansa "karkoitettuaan" meidät pois.

Mutta täpäriäkin tilanteita on ollut, oikein kaksin kappalein. Toinen niistä tapahtui silloin, kun seurueessamme oli yhteensä kaksi ihmistä ja kuusi koiraa - jotka olivat kaikki vapaana - samoin kuin yllättäen rannalta meitä vastaan juossut suurikokoinen uroskoirakin. Heti kun tajusimme, että vieras koira lähestyy meitä selkäkarvat pystyssä uristen, kokosimme koiramme lähettyvillemme ja pidimme ne tiukasti käskyn alla samalla, kun karkoitimme vierasta koiraa pommittamalla sitä hihnoilla ja pannoilla - kaikella mitä oli mukana, säestettynä vihaisella äänensävyllä. Minulla oli mukanani tuolloin Into, Elna ja Romppu ja kaikki sujuikin hyvin niin kauan, kunnes Romppu päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä - kuten se usein vain päättää - ja hoitaa tilanteen Rompun tyylillä. Vieras koira oli jo perääntymässä hyökkäyksemme johdosta, kunnes se huomasi, että pieni cockerspanieli on valmiina selvittämään face-to-face kuka on rannan kingi. Ei ollut paljoakaan tehtävissä, kun pieni päättäväinen spanieli marssi uhmakkaan näköisenä ison mustan uroksen luokse - ja minä tein kaikkeni, ettei nuoremmat koirat lähtisi Rompun innoittamana uhitteluun mukaan.

Sydämeni hakkasi, kun Romppu lähestyi jähmettyneenä seisovaa vierasta ja kookasta urosta. Uroksen omistaja huuteli koiraansa vihaiseen sävyyn kauempana rannalla ja minä muistan hokeneeni vaativasti sanoja "ei" ja "mennään." Yritimme muun lauman kanssa sujahtaa takaisin metsään siinä toivossa, että Romppu muuttaisi vielä mielensä ja lähtisi meidän mukaamme, mutta ei, spanieli oli tehnyt päätöksensä ja seisoi sekin nyt liikahtamatta ja uhmakkaana aivan suuren mustan koiran edessä. Ne tuijottivat toisiaan herkeämättä silmästä silmään hännänpäätkään värähtämättä, ja tilanne näytti jo todella epätoivoiselta. Koirien keskinäinen tuijotus oli juuri sellaista piinaavaa tuijotusta, mikä enteilee veristä yhteenottoa. En uskaltanut puuttua hiljaisuuteen, sillä se olisi todennäköisemmin vain pahentanut tilannetta. Muistan silti ajatelleeni, etten ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos Romppu nyt raadeltaisiin, mietin, mitä reittiä pääsisimme nopeiten autoille ja eläinlääkärille ja mietin, kuinka yhdellä iskulla niin iso koira saattoi tehdä cockerspanielista kissanruokaa. Piinaavien sekunttien jälkeen vieras uros kuitenkin kääntyi ja lähti takaisin omistajansa luokse. Koirat eivät ottaneet yhteen. Luojan kiitos! Kun vieras koira oli lähtenyt matkoihinsa Romppu palasi alkuperäisen lenkkikokoonpanonsa sekaan polleana. Jos se olisi osannut puhua, se olisi varmaan tokaissut jotain "meitsi hoitaa" -tapaista. Minä en kuitenkaan tuntenut suunnatonta ylpeyttä koiran tekosista niin kuin se itse tuntui tuntevan. Olin sille todella vihainen niin tyhmästä päätöksestä, mutta samalla niin kiitollinen siitä, että se oli kunnossa.

Toinen läheltä piti -tilanne tapahtui saman järven rannalla niemen toisessa päädyssä. Olin uittamassa pentuikäistä Intoa venerannassa, ja koska koira uiskenteli jo paljon syvemmällä kuin minne itse raaskin kylmässä vedessä kahlata, se oli minulla irti. Jonkin matkan päässä kodalla oli nuoria aikuisia tai teinejä viettämässä humalaisen oloista kesäiltaa makkaranpaiston merkeissä, kun yllättäen porukan keskeltä käsitykseni mukaan karkasi - jälleen kerran - musta ja suurikokoinen sekarotuinen uroskoira. Kaikki tapaamani irtokoirat eivät suinkaan täytä samoja tuntomerkkejä: tämä yksilö oli näiden tuntomerkkien lisäksi myös huomattavan ylipainoinen! Tämäkin luontokappale lähestyi meitä häntä pystyssä ja sen verran kiireesti, että arvasin heti, että sillä ei ole hyvät mielessä. Sen sijaan, että mieleeni olisi pälkähtänyt napata pikkupentuni syliini ja yrittää nostaa sitä (tuloksetta) ison sekarotuisen saavuttamattomiin, lähdinkin oitis irtokoiraa vastaan. Jäimme vastakkain seisomaan. Minä seisoin leveästi sen tiellä ja annoin eleilläni ja äänelläni ymmärtää, että tästä olisi matka vain tulosuuntaan - tätä lähemmäksi minun pentuani tällä koiralla ei olisi asiaa. Koira tuijotti minua oransseilla silmillään (kuin sanoakseen "väistä") ja minä tuijotin paikoillani selkä suorana seisten takaisin. Molemmat seisoimme ja tuijotimme hiljaa ja tuntui kuin aika olisi pysähtynyt - ja siinä vaiheessa tajusin, että edessäni häntä pystyssä seisovan koiran ylähuuli vapisee siihen malliin etuhampaita vilautellen, että minullehan voi käydä kalpaten. Tämä vaihtoehto ei ollut käynytkään mielessäni asettuaessani poikkiteloin koiran tielle, sillä olin ajatellut sen vain harmistuvan estostani ja kääntyvän takaisin oman porukkansa kesteille - ei suinkaan jäävän haastamaan minua! Juuri kun tilanne alkoi muuttumaan tuijottelusta piinavaksi hiljaisuudeksi koiranomistaja sai tartuttua sitä pannasta ja raahattua edelleen meitä kohti yrittävän koiran pannasta takaisin omiin seuroihinsa. Minä olin aika yllättynyt siitä, mihin tilanne oli mennyt ja siitä, että pieni noutajavauvani oli kiltisti pysynyt rannan tuntumassa eikä tullut katsomaan "mamman uutta leikkikaveria."

Huh. Kaikkea sitä. Viimeisin irtokoiratapaus tapahtui hiljattain iltalenkillä, kun yön hämärissä eräältä pikkutieltä meitä kohti alkoi lähestymään kovaa mekkalaa pitäviä pikkukoiria - jotain tiibetinspanielin tyylisiä otuksia. Minulla oli mukanani Remu, Into ja Elna ja heti kun tajusin, että pikkukoirat tosiaan juoksevat meitä kohti pysähtymättä nakkasin omat koirat taakseni ja improvisoin sellaiset vihasanaryöpyt erittäin kiukkuiseen tahtiin, että sekä pikkukoirat, että niiden perässä hiippaileva omistaja pysähtyivät kaikki järkyttyneinä niille sijoilleen. Olin oikein tyytyväinen siitä, että tarkemmalta tutustumiselta säästyttiin ja tuntui siltä, kuin olisin saanut Elnaltakin jotain lisäpisteitä siitä, ettei sen aina tarvitsekkaan hoitaa yksin kaikkia tilanteita (niin kuin se kuvittelee juuri sellaisissa tilanteissa, joissa se karkottaa esimerkiksi telkkarista sisälle pyrkivän leijonan tai ikkunan takana istuvan fasaanin).

Ja mistä tämä metrien pituinen avautuminen? Taannoin Dog Sports -sivustolta bongaamani artikkelin "Näin voit puolustautua aggressiiviselta irtokoiralta lain silmin" innoittamana. Minun piti oikeastaan kirjoittaa tästä aiheesta blogipostaus jo kesällä kun kyseinen artikkeli keräsi suurta suosiota facebookissa, mutta intouduin vasta nyt. Halusin vain sanoa, että en onneksi ole joutunut kohtaamaan pelottavaa irtokoiratilannetta (osaksi ehkä sen takia, että tiedän useiden hämmennyksissä olevien irtokoirien karttelevan kiroilevia ja vihaisia ihmisiä koirineen) ja haluaisin joskus nähdä sattumalta kuvatun videon, jossa "aggressiivinen irtokoira" ja tavallinen koiranulkoiluttaja kohtaavat. Olisi mielenkiintoista tietää, onko oikeasti olemassa paljon koiria, jotka vain silmittömän raivon vallassa tulevat päälle ilman, että kukaan ehtii reagoida, vai lieneekö syytä myös omistajan ja uhrin elekielessä tai reaktionopeudessa ja olisiko jotain voitu kenties tehdä toisin "aggressiivisen irtokoiran" hyökkäyksen estämiseksi. No, turhapa tätä on enempää spekuloida, etenkään kun on ilmiselvää, että meillä on ollut perkeleesti onnea matkassa ja huonolla säkällä olisin nyt ainakin yhtä spanielia köyhempi.

Ja hei - tää pistää kyllä ajattelemaan. Koirien kanssa lenkille ei tosiaankaan kannata lähteä kuulokkeet päässä musiikkia fiilistellen - koska ihan tosissaan silloin vähiten kuulee, jos metsästä rytiseekin vaikka joku villiintynyt elefanttilauma päälle!

torstai 4. lokakuuta 2012

Reilu peli


Hyvää eläintenpäivää ja alkanutta eläinten viikkoa kaikille! Olen hirveän huono juhlistamaan (=muistamaan) mitään tämän kaltaisia päiviä ja harvoinpa niinä koirien syntymäpäivinäkään tullaan mitään erityistä puuhamaan. Meillä extrapitkät lenkit tai mahtipontiset eläinkauppatuliaiset osuvat aina miten milloinkin, joten toisinaan lauman arki on juhlaa ja sitten taas juhla arkea.

Tänään koirat ovat kuitenkin saaneet nauttia valoisasta ja sateettomasta aamupäivästä ulkona aamuruokiaan kalastellen - unohdin viime postauksessani mainita, että meillä on myös tällaiset kongin sukua olevat täytettävät pötkylät jokaiselle koiralle, joilla silloin tällöin tulee "kiusattua" koiria, kuten keponi asian ilmaisee.


Olen vielä melko noviisi keksimään tuolle koirien aktivointipötkylälle täytettä ja täyttötapoja, mutta ainakin raksujen syöminen ulkosalla saa koirien nenät käyttöön, kun raksujen tipahtamista maalle ei kuule ja ne tuppaavatkin heti katoamaan tiheän nurmikon uumeniin - tarkalle nenälle on siis käyttöä.

Onko teillä muilla suunnitelmia eläintenpäivän varalle tai jotain erityistä tiedossa eläinten viikolle? Saavatko koirat extrapitkiä lenkkejä tai hulppeita tuliaisia eläinkaupasta eläintenviikon nimissä?

keskiviikko 3. lokakuuta 2012

Plan B



Kuten mainitsin Ei oo hauskaa -otsikon alla, olen pudottamassa "Vuoden huonoin koiranomistaja" -viitan harteiltani ja luovuttamassa sen seuraavalle surkealle koiranomistajalle. Jos sateiset, pimeät ja väsyttävät illat eivät houkuta reippailemaan lenkkipoluille meillä on vaihtoehto B., joka pitää sisällään uusien temppujen opettelua, puruluiden mutustelua ja aktivointipelien pelaamista!

Otin viikonloppuna kuvia meiltä löytyvistä koirien aktivointipeleistä, koska en muista esitelleeni niitä täällä aiemmin. Kuvat on otettu meidän ulkoterassilla, koska meillä sisällä on päiväsaikaankin niin hämärää, ettei hyvistä kuvista voi kovinkaan usein edes haaveilla.

Meiltä löytyy kolme koirien aktivointipeliä, mikä on hyvä, sillä yleensä koirien iltaruuan saa niiden kautta syötettyä kaikille samaan aikaan. Kun jokainen on saanut oman satsinsa ruokaa kalasteltua pelin kätköistä, on aika vaihtaa pelejä päikseen niin, että jokainen saa pähkäillä kaikkia pelejä vuorollaan. Nopeimmalla koiralla on siitä kurja rooli, että se joutuu katsomaan muiden touhuamista ilman, että sillä on lupa lähestyä toisia koiria ollenkaan. Elna on ihan supernokkela, ja yleensä se joutuukin odottelemaan hitaampiaan.


Puinen Dog Spinny on Nina Ottossonin klassiko ja meidänkin jengin (aikoinaan Nikille hankittu) ensimmäinen peli. Pidän itse valtavasti noista puisista peleistä materiaalinsa puolesta, eikä minua haittaa, vaikka koirat pureskelisivat tai raapisivat niihin pieniä merkkejä - mutta siitä nuo ovat ikäviä, että ainakin tämä Spinny on makupalareikänsä kohdalta hiukan pehminnyt. Dog Spinny kuuluu helpoimpiin peleihin ja kun koira sen kerran hoksaa, sitä ei oikein voi vaikeuttaa mitenkään, paitsi jättämällä osan makupalojen paikoista tyhjiksi.

Elna on erittäin näppärä pelaaja ja syö kaikki piilotetut herkut muutamassa sekunnissa.


Dog Smart on myös Nina Ottossonin puinen älypeli. Koiran täytyy nostaa puisia palikoita suoraan ylöspäin sadakseen makupalat, eikä tassuilla sohiminen edesauta asiaa yhtään - palikat ovat melko jämäkät ja pysyvät hyvin paikoillaan. Tämä peli tuntuu olevan Inton suosikki, etenkin, kun se saa makupaloja vielä siitäkin, että pelattuaan palauttaa puiset pikkuosat minulle käteen.

Sen jälkeen, kun Remu oli oivaltanut Dog Spinnyn käyttämisen, sillä meni melko pitkään, että se oivalsi, ettei tämän pelin pyörittämisestä tassuilla ole mitään hyötyä. Yleensä kun koirat pääsevät pelaamaan, tarjoan niille kaikkia pelejä vuoronperään, jos se vaikka hieman hämäisi niitä...


Sitten meillä on tämä Hauhau -merkkinen muovikantinen peli, joka muistuttaa perinteistä Dog Spinnyä mutta on kuitenkin parempi. Tässä on yhden reiän sijasta kaksi reikää ja pelin mukana tuli rei'ille sopiva korkki, jonka avulla saa aina jomman kumman rei'istä tukittua. Lisäksi tähän on mahdollista ruuvata tappi, joka estää pyörivää kantta tekemästä täysiä kierroksia. Nämä ominaisuudet tuovat peliin tosi mukavaa vaihtelua ja jopa Elnalla menee hetki selvittää, miksi kansi ei yhtäkkiä pyörikkään ja miten loput makupalat saakaan ulos (pyörittämällä täyden kierroksen toiseen suuntaan).


Nyt kun nämä ovat olleet viimeaikoina niin suuressa suosiossa laumassamme, olen alkanut harkitsemaan jonkun uuden pelin hankintaa - sellaisen, joka pitäisi Elnankin vähän pidempään kiireisenä. Katselin erilaisia vaihtoehtoja Peten Koiratarvikkeen sivuilla, etenkin niitä puisia vaihtoehtoja, vaikka muoviset olisivatkin varmaan helpompi pitää puhtaana huuhtelemalla silloin tällöin kuumalla vedellä. Erityisesti kiinnostuin Dog Tornadosta, WorkeristaTurbosta, TwisteristäFighterista sekä Dog Boxista. Osaako kukaan suositella mitään näistä?

Sitähän voisi vaikka tehdä kierroksen eläinkauppoihin, jos vaikka pääsisi ihan vallan hypistelemään näitä vaihtoehtoja. Niin ja kohtahan koittaa se Messarikin messutarjouksineen! Hmm...

maanantai 1. lokakuuta 2012

Siivouspäivä


Meillä on ongelma. Tuo oikeanpuoleinen, joka on lähtöisin tuosta vasemman puoleisesta. Elnasta lähtee nyt ihan törkeästi karvaa ja ihan oikeasti sen harjaamista furminaattorilla olisi voinut jatkaa ikuisuuden. Tällaisina hetkinä sitä miettii, miksi omistaa kaksi tuollaista kunnon karvakoiraa. Eikö joku kevyemmin taljoitettu koira olisi helpompi?


No kyllä varmasti olisi. Into yrittää esittää kuin ei ollenkaan tietäisi mistä puhutaan, mutta oikeasti siitä lähtee ihan saman verran karvaa kuin Elnastakin (huomatkaa kuvassa väriä vaihtanut ja kasvanut möykky - ja siitä huolimatta Inton valtava leijonan harja). Remustakin lähtee jonkin verran haituvia, mutta jotenkin sen karva on ehkä sitkeämpää kuin noiden muiden, jotka vaan levittelevät haituloitaan ympäri kämppää jokaisella hännän huiskautuksellaan. Karvoja on kaikkialla ja paljon. Kiitos vaan tästä, ihmisen parhaat ystävät. Näinä hetkinä tunnen kyllä kovasti sielujen sympatiaa imuria kohtaan. Onneksi meillä on vielä yksi avaamaton pussillinen käyttämättömiä pölypusseja siivouskomerossa!