Syötäiskö huomennakin ulkona?

Meidän koiraherrat joutuivat tänään suurten kysymysten äärelle, kun päätin laittaa kummatkin pojat käyttämään nenäänsä ruuan hankkimisen eteen. Tähän tarvitaan vain omakotitalon piha (muukin suurehko ja rauhallinen alue käy), nurmikko tai muu, jopa hankalempi maasto, sekä sapuska-annos. Telkesin koirat odottamaan vuoroaan pienempään aitaukseen sillä välin, kun itse ripottelin liotettuja koiran nappuloita pitkin pihaa (pitävät hulluna varmasti). Nappulavanan päähän jemmasin tietenkin vanalta jäljelle jääneet sapuskat, ja niinpä pieni hajuaistinkäyttötehtävä oli valmis.
Kummatkin koirat suoriutuivat annetusta tehtävästä tuossa tuokiossa, ja mikäpä siinä, kun on tarkka ja hyvä hajuaisti sekä kova nälkä. Hännät vaan viuhuivat iloisesti puolelta toiselle samalla, kun koirat keskittyivät ruuan löytämiseen nurmikosta.

Eilen oltiin Nikin kanssa taas Kirstulassa agilitytreeneissä. Koira oli aivan yli-innokas, vauhtia ainakin löytyi, mutta niin löytyi myös turhanpäiväistä säheltämistäkin. Ohjaajan (ja koiran) keskittymiskyky oli aivan jossain ihan muualla, ja niinpä ohjaajana tuli huudeltua taas ties mitä käskyjä, ja koira meni ihan miten sattui, mm. tippui sitten keinulta, kun minä huutelin sille samoja käskyjä kun puomilla, enkä tajunnut pyytää odottamaan, eli hidastamaan  keinun toisessa päässä että keinu ehtii laskeutumaan.
Mentiin myös ensimmäistä kertaa koskaan okseri. Ensimmäisellä yrityksellä Niki pläjähti jälkimmäisen riman päälle, mutta toisella kerralla liiti jo helposti yli, hienoa. Kaikenkaikkiaan treenit meni kaikesta huolimatta ihan ok, on meinaan huonompiakin päiviä nähty. Ohjaajan, eli mun, pitäisi vaan kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä käskyjä huutelee ja mihin aikaan, vaikka varmasti pelkillä eleillä on paljon suurempi merkitys, mutta niiden kanssa nyt ei mitään sen suurempia ongelmia ollutkaan. Mutta ei varmaan pahaakaan tekisi kiinnittää huomiota enemmän siihen, mitä suustaan päästää..

Käynti eläinlääkärillä tuo varmuuden..

..ja on niin pirun kallista! Torstaina 15. toukokuuta käytiin taas mökillä, alkava kesä on innostanut meitä siistimään paikkoja ja haaveilemaan kesästä luonnon helmassa. Koiratkin pysyvät jatkuvasti nätisti näköpiirissä, eivätkä lähde omille teilleen hajujen perässä, mikä on hienoa ja itseasiassa hyvinkin yllättävää Nikiltä. Niinpä kumpaakin koiraa voi jatkuvasti pitää irti mökin maastoissa, ja yleensä kotiin palaakin sitten erittäin sikeästi nukkuvia spanieleita. Vasta viimeisen vuoden-parin aikana olen saanut Nikistä niin varmasti luoksetulevan koiran, että useimmat metsä- ja peltolenkit voin pitää myös sitä irti, Rompun kanssa ei vastaavia luoksetulo-ongelmia ole koskaan ollutkaan. Erityisesti lopputalven aikana tehdyt kontaktiharjoitukset Nikin kanssa ovat siis tuottaneet hyviä tuloksia!

Meillä on mökillä terassi, joka on tehty isoista paksuista lankuista, joiden väli on suurehko. Aikuiset ihmiset tuskin huomaavat lankkujen suurehkoja välejä, mutta minä muistan pienenä jännittäneeni terassilla kävelyä, sillä pelkäsin satuttavani jalkani, jos se humpsahtaisi osaksi lankkujen väliin. Samaiset lankut ovat nyt tuottaneet ongelmia pienille spanieleilleni, jotka eivät sitten millään tunnu oppivan kerrasta, kahdesta kerrasta, eikä useammastakaan kerrasta sitten yhtään mitään. Kerta toisensa jälkeen ne kävelevät terassilla tavalliseen tapaansa -iloisesti höheltäen ja häntä reippaasti viuhuen. Aina silloin tällöin joku tassuista tipahtaa lankkujen väliin, ja koira tipahtaa astetta alemmas, mutta heti tilanteen korjaannuttua koirat jatkavat iloista höheltämistään. Ajattelin, että tiputtuaan pari kertaa lankkujen väliin ne oppivat varomaan leveitä välejä, sillä niiden väliin tipahtaminen on aina yhtä epämukavaa. Vaan jälleen kerran, kun Niki humahti terassin lankkujen välistä alas, se alkoikin tapahtuneen jälkeen ontua jalkaansa.
Niki on aina ollut hyvin teatraalinen koira. Se ontuu pienintäkin asiaa, mikä vaivaa sen tassua, oli se sitten karvoihin juuttunut purukumi tai pieni pyöreä kivi varpaiden välissä. Niinpä en jaksanut sen kummemmin vaivata päätäni koiran ontumisella, vaan tarkistin tassut nopeasti, nypin kaikki tassun pohjissa oleviin karvoihin juuttuneet havunneulaset irti, ja annoin asian olla.

Kotiin tultaessa koirat olivat jälleen kerran väsyneitä, ja emäntäkin asettui mukavaan asentoon sohvan nurkille.. Kun seuraavan kerran kuljin sen paikan ohi, johon Niki oli mökkireissun jälkeen nukahtanut, tajusin, että lattialla oli pieni määrä veritahroja. Tutkin kummatkin koirat läpikotaisin, mutta kummastakaan koirasta ei löytynyt mitään huolestuttavaa. Ei edes siitä tassusta, jota Niki oli ontunut. Ajattelin siis, että jompikumpi oli  saanut pienen haavan johonkin päin kehoaan mökillä möyriessään, mutta se tuskin olisi vakavaa, varsinkaan kun mitään ei näy, eikä kumpikaan koira enää tässä vaiheessa aristellut mitään kohtaa koko kropassaan.

Loppu viikko meni hyvin, aina silloin tällöin Niki hiukan ontui tassuaan, mutta 95 % ajasta se kulki normaalisti. En enää edes osannut yhditää aristamista mihinkään aiempaan tapahtumaan mökillä, koska Niki todella on niin teatraalinen, että saattaa ontua pienintäkin häiriötä tassussaan, ja ihan yhtäkkiä. Perjantaina osallistuttiin vielä arkitottelevaisuus treeniin, mutta maanantaina jouduin ilmoittamaan agilityohjaajalle, että emme tule treeneihin, sillä Nikin ontuminen alkoi käydä pikku hiljaa yhä huolestuttavammaksi. Tiistai-iltana Niki nuoli tassuaan ja oli kumman ärhäkkä, se nosti todella heppoisin perustein omituisen ärhäkän pystyyn ja myöhäisenä keskiviikko-iltana se oli entistä kiukkuisempi, ja nuoleskeli edelleen tassuaan. Pelkäsin jo, että koiralle on noussut kuumetta, sillä kuumeisena se on juuri yhtä vihainen kuin haavoitettu karhu -ja melkein yhtä hurja ja vaarallinenkin! Se ontui sitä samaista tassua nyt hiukan enemmän, ja huomasin, että kannuskynnessä on jotain vikaa (se näytti siltä, kuin olisi ollut puoliksi irti, törrötti jalasta kummasti), mutta Niki ei antanut tutkia itseään ollenkaan, enkä tietenkään löytänyt kuonokoppaa juuri kun olisin sitä tarvinut. Päätin, että pikemmiten on mentävä eläinlääkärin juttusille, ja tässä vaiheessa tajusin jo yhdistää tapahtumia keskenään. Etutassun tipahtaminen mökillä lankkujen väliin - ontumista - verta - enemmän ontumista, nuolemista, ärhentelyä - kannuskynsi. Eli kannuskynsi oli todennäköisesti vaurioittunut etutassun humpsahdettua lankkujen väliin, ja muutama päivä myöhemmin se oli vähällä lähteä irti. Kello oli kuitenkin jo sen verran, että päätin odottaa suosiolla seuraavaa päivää.

Torstaina soitin sitten koulupäivän keskeltä tutulle eläinlääkäriasemalle, ja kerroin myös pienestä patista, jonka löysin kuun alussa Nikin takakoivesta. Pelkäsin, että pahimmillaan patti voisi olla kasvain, joten eläinlääkäri lupasi tutkia myös sen, ja niin saimme ajan seuraavalle päivälle, perjantai iltapäivään. Puhelimessa eläinlääkäri ennusteli, että edessä saattaisi olla kannuskynen poisto, niin pahalta kertomani kuulosti, ja että samalla voisi poistaa myös patin. Hinta-arvioksi antoi + 250 €, mikä kuulosti hirvittävältä nyt, kun pieni pentu on tuloillaan taloon, ja maksettavaa riittää.
Koulusta kotiin tultuani kannuskynnessä ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään omituista, eikä eläinlääkärin suosittelemaa tötteröäkään tarvittu, sillä Niki ei enää nuollut tassua. Se ei myöskään ontunut sitä ollenkaan koko loppu päivän aikana. Päätin kuitenkin, että menen seuraavana päivänä eläinlääkärin puheille, ihan vaan, että saadaan varmuus..

Töistä tultuani lähdin koirien kanssa lyhyelle metsälenkille (löysimme eilen mukavalta vaikuttavan uuden reitin lähimetsästä), söin ja otin Nikin autoon ja lähdimme kohti eläinlääkäriasemaa. Perillä eläinlääkäriasemalla Niki osasi käyttäytyä hienosti, vaikka kovasti sitä jännittikin. Se nuuski vastaanottotilaa hermostuneena, ja kun meidät kustuttiin huoneeseen se juoksi oikopäätä ulko-oven luo. Reippaalla kannustamisella se kuitenkin kipitti ripeästi perässäni eläinlääkärin huoneeseen, ja niinpä nostin sen pöydälle, varmuuden vuoksi pyysin sille vielä kuonokopan päähän, jonka se myös sai. Eläinlääkäri tunnusteli ensiksi pattia, ja sanoi, että se on todennäköisesti vain tulehtunut talirauhanen, eikä vaadi toimenpiteitä. Sen voisi kuitenkin poistaa, mikäli tulevaisuudessa tulisi jokin muu rauhoitusta vaativa toimenpide, eikä se olisi suuri homma. Patti ei kuitenkaan häiritse koiraa, joten sitä ei ole järkevää ruveta leikkelemään yksikseen. Kun koiran kuono oli visusti kiinni kuonokopan avulla, oli kannuskynttäkin helppo tutkia. Selvisi, että se oli revennyt, aika pahastikkin aivan tyvestä, mutta se ei enää ollenkaan häirinnyt koiraa ja näytti tilanteeseen nähden hyvältä. Se omituisesti törröttävä ja kipeä kannuskynsi jonka olin yhtenä iltana nähnyt, olikin siis nyt lähtenyt jo irti lähes kokonaan, jättäen jälkeensä vain aivan pienen tyven. Kun eläinlääkärit koskettelivat revennyttä kynttä, Niki murisi vaisusti ja mulkoili, mutta mihinkään sen suurempaan se ei kuitenkaan ryhtynyt. Ja kun tutkimuksien jälkeen kuonokoppa otettiin pois, se alkoi innoissaan heiluttamaan häntäänsä ja nuoli toisen hoitajan kasvoja. Että tällainen hirmupeto tällä kertaa. Eläinlääkäri totesi, että ei tässä sen kummempia, leikkauksia tai muuta operaatioita ei tarvita, revennyttä kynnen pätkää voi desinfioida lenkin jälkeen mikäli siltä tuntuu. Viivyimme eläinlääkärin huoneessa vajaa viisi minuuttia. Ja mitä maksoi pieni tiedon jyvä, mikä ei ollut millään tavalla mullistava? Käynti klinikalla ilman toimenpiteitä tai tarvikkeita, hetki eläinlääkärin kanssa jutustellessa samalla kun se nopeasti katsoi patin ja pyöritteli tassuaan kädessään? 58 euroa. Kyllä.

Olen kuitenkin hyvilläni, sillä jos tilanne olisikin mennyt niin kuin odotin (leikkauksineen), olisi maksettavaa tullut yli 250 euroa. Ja vaikka saatu tiedonjyvä olikin ehkä hiukan yli-hinnoiteltu, oli se myös arvokas. Enää ei tarvitse vaivata päätään pelottavalla patilla tai sillä, mistä koko show veritahroineen ja koiran kiukutteluineen oli peräisin. Tottakai kiukuttaa, jos sattuu niin penteleesti.

Ennen lähtöämme punnitsin Nikin vielä aulassa olevalla vaa'alla, ja tulos oli ilahduttava 13,45 kg! Tavoitepaino on siis saavutettu, ja alemmaksikin ollaan vielä menty. Nyt on Niki cockerspanielin painossa ja turhat kilot ovat karisseet pois. Hienoa!