Hilpeät perkeleet

Koko alkuvuosi ja kevät on ollut sellaista pyöritystä, ettei ole ihme, että blogi on taas jäänyt unholaan. Jos blogin unohtuminen olisi suurin murheeni, olo olisi varmasti kevyempi. Katsotaan, saadaanko tuulten suunta muuttumaan - jos saadaan, minulla voi olla pian paljonkin kerrottavaa!

Koirat ovat kaikeksi onneksi pysyneet hyvinvoivina, ja siitä saamme osaksi kiittää näitä Remun taikapapuja, jotka erehdyttävästi muistuttavat Ässämixejä. Maksamme näistä itsemme kipeiksi, mutta se on sen arvoista, sillä muutos Remun terveyden- ja virkeydentilassa on ihan silminnähtävä ja mieletön. Ihan mahtavaa siis!

Pääsiäisen pyhinä meillä oli hoidossa astetta suurempi Remu. Siis sellainen hieno ja uljas suursnautseri, joka heitti talviturkkinsa lenkkireitin varrelta löytyneeseen lutakkoon ja joutui sen jälkeen tyytymään typerään hihnalenkkiin.

Lenkkeilystä puheen ollen - sitä on tehty! Kahden, kolmen, neljän, viiden tai seitsemän koiran porukassa. Kauniit ilmat ja valoisat illat ovat kannustaneet tunnin, puolentoista tunnin ja parin tunnin metsä- ja peltoretkille, ja ovatpa koirat (ja osa kaksijalkaisistakin) jo pulahtaneet uimaankin. Hrrr, sanon minä, ja kääriydyn rannalla entistä tiukemmin fleecehupparini kätköihin!

Muuten arki rullaa - no, ei ehkä tasaisesti soljuen, mutta vauhdilla eteenpäin. Vuorokauden tunnit eivät meinaa riittää ympäripyöreisiin työpäiviin ja koirien vaatimaan liikuntaan ja aktiviteetteihin. Onneksi viime sunnuntaina onnistuin varastamaan aikaa, minkä ansiosta löysin itseni ja noutajani parin vuoden tauon jälkeen hakutreeneistä raunioradalta. Tätä lisää!

Messarimania

Täytyyhän sekin täällä vielä puida - viime viikonloppuna ollut, eräs vuoden odotetuimmista kohokohdista, messari. Aiempina vuosina olen ollut tapahtumassa töissä tollerikerhon riveissä (kasaamassa ja valvomassa päähallin kehien läheistä järjestystä) mutta tänävuonna Helsinkiin tehtiin puhdas huviretki neljän kaveruksen kesken. Vaikka varsinaisia aikatauluja ei omalta osaltamme ollutkaan, lähdimme liikenteeseen jo kukonlaulun aikaan, sillä monina vuosina esimerkiksi parhaimpia tarjouksia ei ole riittänyt kaikille halukkaille.

Aikainen lintu todella nappasi madon - sain täydennettyä lenkkinami- ja puruluuvarastot jälleen kukkuroilleen ilman, että jouduin tuskastelemaan lompakkoni merkittävää keventymistä. Onnistuin bongaamaan niin hyviä tarjouksia, että jos olisin vain jaksanut kantaa hieman enemmän, lisää ja vielä vähän, olisimme varmaankin saaneet hankittua koko vuoden tarpeet yhdellä reissulla!

Kun koiria odottaa kotona kokonainen lauma, hyviä messutarjouksia kannattaa todella hyödyntää. Laumalle ei noin vain tavallisena arkipäivänä käydä kipaisemassa eläinkaupasta paria naudanluuta ilman, että lompakko huutaa hoosiannaa. Siispä olen äärettömän iloinen löydöksistäni!

Kilo kuivattuja naudan kauloja, toinen kilo kuivattuja sianmahoja, vajaa puoli kiloa kuivattuja naudan häntiä sekä neljä jättikokoista naudanluuta varmasti ilahduttavat koirien arkea vielä pitkään, mutta löysin paikan päältä myös jotain, mistä on iloa minullekin.

Olin jo edellisenä iltana tutkinut suurella mielenkiinnolla Mustin ja Mirrin kuvastosta uutta yhteistyössä IVANA Helsingin kanssa syntynyttä Bibi & Bim -tuotesarjaa, joka ensi näkemältä kiinnitti huomioni positiivisesti. Sarjaan kuuluu koiranpetien lisäksi emalikuppeja ja muutakin hauskaa, kuten kaiken kokoisia pyyhkeitä, suloisia tarjottimia ja jopa tiskiliinoja ja emalimukeja.

Kuvastosta tutut tuotteet oli tietenkin myös hipeloitävinä messarissa. Kuvaston sivuilla hyvältä vaikuttaneet tuotteet vaikuttivat vähintäänkin yhtä hyviltä myös paikan päällä, ja se, kuka tuntee minua ja historiaani emalikuppien ja kauniin grafiikan rakastajana ei varmaankaan ylläty kuullessaan, miten tässäkin jutussa kävi. Neljä silmääni eniten miellyttävillä Nippon -grafiikalla kuvioitua kuppia lähti tietysti mukaani - kuinka olisinkaan voinut sanoa ei, kun normaalisti 16,90 euroa maksavat emalikupit sai nyt pakata mukaansa 15 euron kappalehintaan? 

Emalikupit ovat olleet nyt viikon käytössä, ja vaikka ne ovatkin kevyitä ja koirat liikuttelevat niitä nuollessaan viimeisiä makuelämyksiä kuppiensa pohjalta, ne saavat minut joka kerta hyvälle tuulelle, kun täytän tai tiskaan niitä. Näin joulun alla onkin hyvä toivoa, että joulupukki ymmärtää täydentää Bibi & Bim -kokoelmaani esimerkiksi asiaan kuuluvilla tiskiliinoilla tai emalimukeilla! ;)

Eikä siinä vielä kaikki! Pitkään markettien epämääräisillä, huonoilla tarrakiinnityksillä varustettujen heijastinliivien kanssa ulkoillut Elna sai vihdoista viimein oman, täydellisesti istuvan heijastimensa. Kyllä - ne, joilla on hyvä muisti saattavat muistaa Elnan ihanan pinkin Lifeguard Micro -liivin Hurtan mallistosta, mutta se jäi ikävä kyllä yllättäen pieneksi Elnan alettua massavoitumaan kolmen ikävuoden jälkeen. Sen oma koko jäi siis auttamattomasti liian pieneksi ja seuraava tarjolla ollut koko oli jo niin suuri, että se suorastaan pyöri koiran ympärillä. Ruotsalaisen heijastintuote -valmistajan jälleenmyyjältä löytyi napakat, mutta täydellisen liikkuvuuden takaavat joustavat heijastimet, joista on varmasti iloa vielä pitkään. Ne ovat päässeet mukaan jo lukuisille lenkeille ja täytyy myöntää, että näitä voi suositella muillekkin!

Tämän vuoden messarista löytyi siis kaikenlaista kivaa. En muista, koska viimeksi olisin kiivennyt parkkihallin rappusia yhtä tuskastuttavan painava kuorma mukanani! Haluankin kiittää erästä nimeltä mainitsematonta ystävääni, joka sai minut puhuttua reissun päälle viime hetkellä - minä kun olin jo ajatellut, että näin 10 messarivuoden jälkeen minulla ei ole paikalla enää mitään nähtävää. Pötyä! Siispä kiitän ja kumarran, ja kyllähän sekin on myönnettävä, että tapasin paikalla myös tuttuja, sekä mielenkiintoisia koiria. Tästä lisää tuonnempana.

Lähiöunelmia

Kolmeen viikkoon ja kolmeen päivään lähiössä on mahtunut vaikka minkälaisia ulkoilukokemuksia: hämmentäviä ja vielä hämmentävempiä. 

Tuoreimpana on omituinen kokemus torstai-illalta, kun teimme Inton ja Elnan kanssa lähtöä lenkille. Olimme juuri päässeet ulko-ovesta ulos ja lähestymässä pihatiemme yleiselle kulkuväylälle vievää porttia, kun orapihlaja-aidan takaa rynnisti yllättäen vieras koira - kuinkas muutenkaan, kuin suoraan omien koirieni iholle. Rähinällä.

Yllätyn harvoin (viime aikoina kuitenkin yhä useammin), mutta tämä tapaus pääsi yllättämään totaalisesti - ensin tuumin, että sade on loppunut ja katselin taivaalla sädehtiviä tähtiä, ja sitten seuraavalla sekunnilla laumaamme olikin yllättäen soluttautunut rähisevä karvamakkara.

Yltyneestä rähinästä päätellen Into ja Elnakin taisivat yllättyä, ellen sanoisi jopa säikähtää. Siinä tuli sitten itse kullekin kiire pitämään lauman puolia: Into ja Elna möykkäsivät kuorossa ja minä yritin komentaa niitä hiljaisiksi samalla, kun koitin pitää niitä hihnojen avulla selkäni takana samalla, kun yritin hutkia vierasta koiraa hihnojen avulla kauemmaksi samalla, kun yritin katseellani tavoittaa kenelle helvetille tämän tuntematton pötkön voi palauttaa. Kunnes tulee vieraan koiran emäntä.

Ensimmäiseksi orapihlaja-aidan kulman takaa kuuluu kauhistunut naisääni "Mauno, Mauno, Mauno!" joka emännän paikalle päästyä vaihtuu toruvampaan sävyyn: "Mauno, Mauno..." 

En edelleenkään tiedä, ulkoiliko ns. Mauno hihnatta vai onnistuiko se nykäisemään itsensä irti, mutta kun koiran emäntä sai maunonsa jälleen kytkettyä ja minä sain koirani vaimennettua selkäni taakse, koitti kiusaantunut hiljaisuus vieraan koirakon tukkiessa kulkuni pihasta yleiselle tielle. Sitten Team Mauno kysyy:

"Onkos nämä tyttöjä vai poikia?"

Yllätyin siitäkin, ettei leukani sillä sekunnilla loksahtanut sijoiltaan. Mikä kysymys tuo nyt oli? Oletkos sinä tyhmä vai et? Niinkin pienet sanat, kuin anteeksi, olen pahoillani tai sori nyt vaan, olisi voinut vielä pelastaa tilanteen, mutta onkos nämä tyttöjä vai poikia ei paljoa pelasta siinä vaiheessa, kun minä ja kaksi karvaista ystävääni olemme juuri pelastautuneet Sydänkohtaus -nimisen kuilun partaalta. 

Hiljaiseksi veti. Pitelin liikahtamatta koiriani selkäni takana ja tokaisin, että uros ja narttu. Rouva Mauno antoi koiralleen hiukan hihnaa meidän suuntaamme, mutta huomasi sitten nopeasti, etten ole leikissä mukana ja sanoi hiljaa koiralleen, että jatketaan me matkaa tähän suuntaan. Sen jälkeen hän alkoi repimään Maunoa alkuperäiseen kulkusuuntaansa ja me jatkoimme matkaamme heistä pois päin. 

Useimmiten olen melko sanavalmis ja toimelias ihmistyyppi, ellen sanoisi jopa puhelias ja sosiaalinenkin, mutta kokemukset täällä ovat avanneet minulle aivan uudenlaisen ja erittäin hämmentävän koiramaailman. Sellaisen, jossa toisen koiranulkoiluttajan bongaaminen lenkillä on kuin viimeinen oljenkorsi sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset todella vaikuttavat siltä, kuin he olisivat asuneet yksin autiomaassa vuosia, kunnes yhtäkkiä bongaavat vastaantulijan - joka sanomattakin selvää on hyvä tyyppi, koska sillä on sattumalta samanlainen karvanaama kuin itselläkin hihnan päässä! Jee! Ihan totta, ihmiset täällä vaihtavat jalkakäytävän puolta vastaantulevan koirakon mukaan - mutta eivät suinkaan väistääkseen vastaantulijaa, vaan ollakseen samalla puolella sen kanssa! Koiranulkoiluttajat lähestyvät toisia koiranulkoiluttajia suurella innolla aivan, kuin olisi suoranainen ihme, että asuinalueella, jossa joka toisella asukkaalla on koira, tulee muitakin koiranulkoiluttajia vastaan. Siis vau.

Ja sitten, kaiken sen ulkoiluttajista ja koirista huokuvan innon keskellä koirat päästetään hihnat pitkällä nuuskimaan toisiaan suoraan kohtisuoraan omistajien jännittäessä, onkohan vastaantulija tyttö vai poika ja tulevatkohan koirat oikeastaan lainkaan toimeen keskenään. 

Ja minua järkyttää. Tiesin kyllä moisesta kulttuurista, mutta luulin sen hautautuneen 2000 -luvun koirakirjallisuuden alle. Luulin, että ne kaikki jokaista vastaantulijaa morjenstavat koirakot ovat oikeasti muumioituneet jo 90-luvun lopulla tai viimeistään 2000 -luvun alussa. Ja hei haloo, nyt on sentään jo 2013!

Vaan ei. En tiedä, onko asuinpaikkamme jonkinlainen muinaismuisto vai olenko minä itse kasvanut  tynnyrissä edellisessä asuinpaikassamme. Oli miten oli, tämä on minulle täysin vierasta ja uutta.

Enkä osaa edes sanoa kumpi oli pahempi: tapaus Mauno vai kokemuksemme Maunoa edeltävältä viikolta. Olin nimittäin Remun kanssa kävelyllä, kun kiinnitin huomioni puhelimessa puhuvaan cockerspanieliaan pitkässä fleksissä ulkoiluttavaan naishenkilöön. 

Remun kanssa lenkkeily on siitä jännittävää, että tuntivauhti viittaa etanan etenemisaikaan, eikä ohitustilanteisiin tarvitse keskittyä. Koira ei vaadi opastusta, vaan vanhana konkarina jatkaa nuuskutteluaan vastaantulijoista huolimatta, eikä juurikaan ole kiinnostunut muista eläimistä tai ihmisistä. 

Niin myös tälläkin kertaa. Siinä missä minä uppouduin muistoihini edesmenneestä cockerspanielistani, ryhtyi Remu kakalle. Sen Remu teki tavoistaan poiketen* hartaudella: ensin täydellinen sijainti, hieman ympäriinsä pyörimistä, tuulensuunnan tarkastus, oikeaoppinen kumarrus ja homma voi viimein alkaa. 

(*Yleensä Remu vain töräyttää keskelle suojatietä, jalkakäytävällä siinä vaiheessa, kun tarharyhmä tulee vastaan ja kakkapussit ovat loppu, tai treenikentän parkkipaikalla, kun olemme juuri päivittelemässä treenikavereiden kanssa kuulumisia.)

Ja mitä tekee cockerspanielin ulkoiluttaja? Bongaa meidät, kiiruhtaa pitkässä fleksissä vetävän cockerspanielinsa perässä luoksemme ja päästää koiransa nuuskimaan minun paskalla olevaa koiraani takaapäin. 

Kieltämättä yllätti. En oikeasti vielä tuolloin tiennyt, miten ajattelemattomia ihmiset voivat olla. Nyt tiedän. En tiedä pitäisikö minun liittyä mensaan, koska olen niin viisas, mutta todettakoon, että minulle ei koskaan tulisi mieleenkään:

A. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse

B. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä

C. Päästää koiraani pitkässä fleksissä tuntemattoman koiran luokse niin, ettei tuntematon koira huomaa, että joku lähestyy sitä samalla, kun se on kakalla

Ja kaksinverroin ehdoton NOUNOU siinä vaiheessa, kun tämä tuntematon koira on rodultaan terrieri - terrierithän ovat tunnetusti äkkipikaisia ja ärhäköitä, helposti valmiudessa taisteluun. Sain tällekkin perimätietona kulkevalle rotumääritelmälle äkkiä vahvistuksen cockerspanielinomistajan hämmästellessä sitä, miten tyynesti Remu otti yllätyskoiran vastaan - siitäkin huolimatta, että oli juuri paskalla. 

Niinhän se ottikin - käänsi vaan päänsä ja totesi, että kappas, cockerspanieli. Sen jälkeen se lopetti sen mitä oli tekemässä ja minä keräsin koirani jätökset samalla, kun cockerspanieli hääräsi terrierin ympärillä ja niin - cockerspanielin omistaja lopetti meneillään olleen puhelun ja pisti kännykkänsä taskuun.

Olin niin yllättynyt, ettei minusta ollut oikeastaan sillä hetkellä mihinkään järkevään. Mielestäni koirakon toiminta oli ennenkaikkea vaarallista ja töykeää. Voisinpa minäkin mennä vaikkapa kirveellä seinän läpi cockerspanielin omistajan ollessa vessassa ja todeta, että hauska tutustua, me muutimme tänne juuri. Se olisi varmasti kaikkien osapuolien mielestä varsin miellyttävä tilanne.

Enpä usko. Siinä sitten katselin, miten kaikkea muuta kuin äkkipikaisen ja ärhäkän Remun hännänpää alkoi vipattaa ja leikki nuoren cockerspanielin kanssa alkoi. Spanielin omistajakin oli puheliaalla tuulella ja vaikutti noin muuten, huonoa ensivaikutelmaansa lukuunottamatta, ihan hyvältä tyypiltä.

Eikä siinä mitään, onhan se mukavaa tutustua muihin koiranomistajiin. Koiratkin saavat virikkeitä tutustuessaan silloin tällöin uusiin lajitovereihin, mutta tapa, jolla koirakot lähestyvät toisiaan on täysin käsittämätön. Eipä tulisi mieleenkään uhrata oman koirani terveyttä ja luottamusta kokeilulle, onko vastaantuleva koira kiltti vai ei. Eikä tulisi mieleenkään morjenstaa jokaikistä vastaantulijaa - taidan olla hiukan tylsä, mutta minua ei varsinaisesti innosta tai yllätä se, että alueella, jossa jokatoisessa asunnossa on yksi tai useampi koira, voi aina silloin tällöin ulkoillessaan huomata vastaantulevan koirakon.

Se on muuten myös siunaus, se, että koiria liikkuu ja usein. Edellisessä asuinpaikassamme vastaantulevia koirakoita kohdattiin keskimäärin kerran kahdessa viikossa - toisinaan useammin, yleensä kyllä harvemmin. Nämä harvakseltaan tapahtuneet ohitustilanteet tulivat eteen aina silloin, kun minulla oli mukanani vähintäänkin kolme koiraa. Ohitustilanteet osuivat kerta toisensa jälkeen hetkiin, jolloin olin juuri tärkeän asian puolesta puhelimessa (tätä tapahtuu lenkkeillessä aniharvoin), yksi koirista oli kakalla, yksi koirista viritti itseään tuijottamalla puusta puuhun säntäilevää oravaa vielä yhden koiran piipittäessä kärsimättömänä, että joko voitais jatkaa matkaa ja sitten: juuri, kun olen pujottanut hihnat ranteeni ympärille, olen kumartumaisillani keräämään koirankakkaa samalla, kun toinen käteni pitelee matkapuhelinta korvallani ja toinen käsi tarttuu lämpimään koiranpskaan - juuri sillä siunatulla sekunnilla kulman takaa tulee nuori sälli ja samojedinkoira, joka muuten, ikävä kyllä, on jostain syystä sellainen rotu, jota koirani ovat oppineet inhoamaan. 

On sanomattakin selvää, että kaaos on heti valmis. Haluaisin unohtaa elämästäni kaikki ne hetket, kun olen joutunut koirieni kanssa ohittamaan samojedinkoiran. Aina vuodesta 2002 alkaen - silloin tämä jumalaton kierre sai alkunsa, kun samojedinkoira näykkäisi Nikiä kuonosta. Sen jälkeen Niki ei voinut sietää samojedinkoiria, eikä pian myöskään Romppu. Sitten perimätieto kulki Intolle ja lopulta se tavoitti myös Elnan: samojedinkoira = RED ALERT. (Tosin Elna ei ymmärrä kunnioittaa esi-isiensä muistoa ihan niin vakavissaan, kun esimerkiksi Into, joka kuuli asiasta itse Suurelta Mustalta.)

Joka tapauksessa se, että uudessa asuinpaikassa vastaantulevia koirakoita ilmaantuu kuin sieniä sateella on loppujen lopuksi myös hyvä asia. Koirat on helppo opettaa vaivattomiin ohituksiin, koska ohitustilanteita, treenitilanteita siis, todella syntyy - useita jo pelkän yhden lenkin aikana. Voin kertoa, että torstaisen maunokohtauksen jälkeen Into ja Elna suhtautuivat lievästi sanoen närkästyneesti seuraaviinkin vastaantulijohin, kunnes lopulta, 30 minuuttia kestäneen lenkin viimeinen ohitus sujui kuin vettä vain ja sai hymyn huulille niin ylpeälle omistajalle, kuin kahdelle broilerinsydämin palkituin koirallekin. 

Sekä Mauno, että cockerspanieli ovat olleet vain tapauksia muiden joukossa. Taannoin eräs kääpiösnautseriaan ulkoiluttava rouva loi meille täydellisen ohitustreenit joka sujuikin hyvin - ja sitä hän päätti juhlistaa päästämällä oman koiransa fleksissä omieni luokse sen jälkeen, kun onnistunut ohitustilanne oli jo ohi. Minulla oli ajatukset jo seuraavassa asiassa, kun huomasin, että koirieni perseitä nuuuskii eteenpäin kävellessämme joku tunkeileva karvanaama.

Olemme kohdanneet lenkeillämme myös 8 metrisen fleksin päässä ulkoilevan amerikanstaffordshirenterrierin, joka meidät bongattuaan jähmettyi fleksinsä päähän, meistä noin kahden metrin päähän, samalla, kun sen epäselvältä vaikuttava ulkoiluttaja solmi huumekauppoja, jonka lisäksi olemme kohdanneet viisi kiloisen pikkukoiran, joka omistajineen vei samanlaisen kahdeksan metrin siivun kävelytiestä, minkä ansiosta minä ja koirani jouduimme kiertämään heidät nurmialueelta mäkisessä maastossa sateella, minkä johdosta liukastelin pari kertaa, mutta en onneksi menettänyt otettani hihnoista, vaikka Elna hieman hyppikin kuvitteelisen oravan (sen kleinspitzin näköisen) perään.

Luulen, että olen nähnyt kaiken, sitten kun ensimmäinen vuosi nykyisessä asuinpaikassamme tulee täyteen. Seuraavaksi aion kokeilla keltaisen nauhan ilosanomaa, vaikken ihan tossissani uskokkaan, että sen merkitys välttämättä aukenee sosiaalisiin tilanteisiin rynnistäville muinaismuistoille. 

Me muutettiin - ja nyt kelpaa lenkkeillä!

Uudessa asuinpaikassamme on niin paljon hyvää, että voisin hehkuttaa sitä ikuisuuden! Vaikka asummekin karkeasti ottaen lähiössä, se ei estä minua vetäisemästä aamuisin kumisaappaita jalkoihini ja lähtemästä kirpeälle aamulenkille syksyisille sänkipelloille. Tosi on - meiltä kävelee vain minuutin sänkipelloille ja sänkkäreiltä pääsee suoraan metsään ja metsäteille. Parhaus ei lopu siihen - täällä voi valita ihan minkä tahansa ilmansuunnan ja tehdä reippaita lenkkejä joka suuntaan - ja tuossa ihan hollilla on järvikin!

Toki itse asuntokin on täydellinen. Tilava ja valoisa, varsin miellyttävä - alun muuttokaaoksesta huolimatta. Naapuritkin vaikuttavat järkeviltä ja olen ollut puheissa jo lähes jokaisen kanssa. Mainitsin seinänaapuriperheelle, että meillä on kolme koiraa ja etenkin näin alussa voi olla, että meiltä saattaa kuulua möykkää - mutta siitä täytyy sitten heti kertoa meille, mikäli emme ole sattuneet olemaan kotona. Naapuri nyökkäsi lapsiensa suuntaan ja sanoi, että "meillä on pari tuollaista, eiköhän me olla ihan tasoissa."

On hienoa huomata, että koirat eivät tunnu olevan juuri kenellekkään shokki tai mikään punainen vaate, kuten olin pelännyt. Törmäsin Inton ja Elnan kanssa aamulenkiltä tullessani samassa pihapiirissä asustelevaan vanhempaan rouvaan, joka tervehti meitä iloisesti. Sitten hän kysyi, missä kolmas koira on, kun meillä kuulemma on vielä sellainenkin. Kerroin, että meidän terrieri on jo niin vanha, ettei se millään pysy mukana isompien reippaassa lenkkeilyvauhdissa ja se lenkitetään aina erikseen. Rouva kuunteli kiinnostuneena ja kysyi sitten, miten ihmeessä meillä voi olla niin monta koiraa.

En ole ikinä ollut järin innoissani perustelemassa tuiki tuntemattomille, tai edes tutuille ihmisille, koiravalintojani, joten päädyin vaan kertomaan jotain entisestä elämästämme maalla, minkä jälkeen liukenin työkiireiden merkeissä takaisin kotiin. En tiedä, onko kolmen koiran kanssa eläminen ihmisten mielestä vain jotain suurta ja ihmeellistä, vai järkyttävää ja väärin, vai onko se aiheena vaan äärettömän mielenkiintoinen - mutta tätä minulta kysytään usein.

Olen kuitenkin ehtinyt jo tottumaan uteluihin, vaikka ne silti aina jossain määrin jäävätkin mietityttämään - enhän minäkään utele ihmisiltä, mikä on saanut heidät perustamaan suurperheen, hankkimaan epäkäytännölliseltä vaikuttavan auton tai pukeutumaan sellaiseen tyylin, jota he edustavat. 

Yhtä kaikki, yhdestä uteliaasta naapurin rouvasta huolimatta koko asuinpaikka on tehnyt hyvän ensivaikutelman - ja melkein kaikki koiratkin viihtyvät. Niin, melkein kaikki...

Pojat ottivat koko muuttotouhun lunkisti ja tuntuvat viihtyvät hyvin uudessa kodissa. Ja sitten meillä on tämä raidallinen ongelma, joka on äärettömän huolestunut seinien toiselta puolelta ja ulkoa kantautuvista äänistä. Se on meidän vahtiva paimenkoira, hollanninpaimenkoiran rotumääritelmänkin mukaan aina valpas ja tarkkaavainen. Joka aamu muuttomme jälkeen se on tullut herättämään minut siihen aikaan, kun ensimmäiset seinänaapurimme heräävät - se pitää hätääntynyttä piipitystä ja sitten se nostaa selkäkarvansa pystyyn ja hiippailee ympäri asuntoa muristen. 

En luonnollisesti ole, ainakaan tietoisesti, palkinnut koiraa tästä käyttäytymismallista, vaan aina jatkanut uniani ja komentanut koirankin takaisin nukkumaan. Aluksi pidin sille tiukkaa linjaa ja ärähdin aina, kun se reagoi ääniin. Ja se todella reagoi - jokaista seinän toiselta puolelta kantautunutta kolahdusta, askelten ääniä tai puhetta seurasi ja seuraa matala murahdus tai murina. Elna kuuntelee valppaana korvat hiukan luimussa ympäristöstään kuuluvia ääniä ja kommentoi niitä murahtelemalla ja vaihtamalla paikkaansa levottomasti.

Olen kuitenkin huomannut, että koira taitaa olla pelkästään epävarma tai jopa peloissaan. Jos vastasin sen murahteluun ärähtämällä sille, se tuntui olevan entistä enemmän sekaisin siitä, miten tulee toimia ja mitä pitää tehdä. Onneksi pojat näyttävät sille hyvää mallia ja retkottavat äänistä välittämättä lattioilla samaan tapaan kuin ennenkin. Elnaa se ei vaan tunnu lohduttavan, enkä oikein tiedä, miten minunkaan tulisi reagoida koko tilanteeseen. Jos en itse reagoi Elnan murinaan mitenkään tai kannustan sitä olemaan murisematta, lopputulos on sama - murina kestää aikansa ja sitten se taas seuraavan pienen äänimerkin myötä jatkuu. 

Toivon, että tämä ongelma katoaa kotiutumisen myötä, mutta pelkään samalla, että koira on jo oppinut yhdistämään murinan ja seinän toiselta puolelta kantautuvan äänen loppumisen toisiinsa. Ehkä se kuvittelee kaiken aikaa suojelevansa meitä seinän läpi hyökkääviltä muukalaisilta, jotka se saa karkoitettua murisemalla aina, kun ne uhkaavat lähestyä - eli lähes joka hetki, kun joku seinänaapureista on kotona.

Melko rasittavaa, vai mitä? Alati muriseva ja selkäkarvat pystyssä ympäri asuntoa hiippaileva koira. Enkä edes tiedä, luuleeko se tekevänsä suurta urotyötä vai onko se vaan peloissaan. Vaikka tilanne onkin inhottava, se on myös mielenkiintoinen ja loppujen lopuksi toivottavasti myös opettavainen - pidän koirista juuri siksi, että ne ovat kaiken kaikkiaan hyvin alkukantaisia eläimiä, joista meillä on paljon opittavaa!

Syystuulia

Meille kuuluu hyvää. Ajan kulku on jotain todella käsittämätöntä - vastahan oli kevät, ja nyt jo huokaillaan menneen kesän perään. Seuraavaksi valmistaudutaan talveen ja kaivellaan taas niitä lumikenkiä ja suksia esille. Tosin minä en missään vaiheessa ehtinyt huomaamaan talven katoamista, joten sukset odottaa vieläkin hiihtolenkkiään ulko-oven vieressä. Jep. Monot olen sentään ottanut jaloista pois jo kuukausia sitten, vaikka hidas hämäläinen olenkin.

Nyt on siis syksy. Iltalenkit täällä valaisemattomilla teillä eivät ole pelkästään hämäriä, vaan ihan pilkkopimeitä ja sysimustia. Pidän koirieni remmeistä tiukasti kiinni ja oletan, että koirat johdattavat minua hiekkatien suuntaisesti eteenpäin - sillä illan tullen täällä ei näe edes omaa nenäänsä. Mietin, kulkeekohan näin pimeällä muita, vai törmäämmekö lopulta yllättäen vastaantulijaan.

Syksy on tuonut mukanaan muutakin, kuin pilkkopimeät illat. Vaikka alun kuva saattakin olla harhaanjohtava, kiukkuiset ja vähemmän kiukkuiset hoitolapset ovat palanneet sinne mistä tulivatkin - vakituista lauman lisäystä eivät siis syystuuletkaan ole tuoneet, mutta jotain muuta jännittävää kuitenkin.

Kaikkien (jopa minun) yllätykseksi meidän maalaisrotista tulee kuun vaihteen jälkeen kaupunkilaishiiriä. Uutinen on yl-lät-tävä etenkin minulle, visusti ihmisiä karttavalle, maalaismökissään huvikumpuelämää viettävälle hullulle koiranaiselle, joka on ollut varsin tyytyväinen eloonsa mökin rähjässään, jonne ei ihan aina pakkasilla kantaudu juoksevaa vettä, ja jossa vetää vähän joka nurkasta, mutta jossa vietetään silti - ah - niin rattoisaa elämää. Koirien kanssa tässä on ollut mutkatonta ja muutenkin mukavaa elellä, ja olemmekin viihtyneet nykyisessä paikassamme hyvin jopa yli 4 vuotta.

Seuraavan haasteen koordinaatteina ovat lähiö ja rivitalo. Otan kuitenkin haasteen suurella mielenkiinnolla vastaan, vaikka koirien osalta löysäily päättyykin kuin seinään. Koirilla on edessään radikaali kurin palautus, ja minä opettelen suoristamaan otsani pitkän työpäivän jälkeen, jotta tulevat naapurit rohkenevat tervehtimään minua pihapiirissä. Tosin, en ole vielä aivan varma haluaako kukaan tervehtiä sen perheen edustajaa, joka tuo rivitaloasuntoonsa kerta heitolla kolme typerää maalaiskoiraa, mutta aion ottaa asiasta selvää ja raportoida siitä sitten tännekkin.

Odotan muuttoa innolla. Tiedän, että koirat ovat sopeutuvaisia eläimiä ja luotan omiin nelijalkaisiini. Olen silti hiukan epäileväinen tulevan naapuruston suhteen, joten olen pyöritellyt muuttopäivään kohdistuvaa ajatusta mielessäni. Ennakkoluulojeni mukaan se, että omistamme kolme koiraa, aiheuttaa naapurustossa kauhistusta sekä selittämättömiä ennakkoluuloja ja kuvitelmia. Meinasin, että voisin ottaa omien koirieni lisäksi kaikki meillä hoidossa olleet koirat mukaan uudelle asunnolle ensimmäisinä päivinä niin, että naapurit todella pyörittelisivät silmiään ja haukkoisivat henkeään seinän toisella puolella (ei siitä karvan määrästä, vaan siitä järkytyksen määrästä). Sitten ryhtyisinkin palauttamaan hoitolaisia, ja naapurit saisivat ilokseen huomata, että meillä on vain kolme koiraa. Sen jälkeen meidät varmaan otettaisiin avosylin vastaan uuteen pihapiiriin, eikä kukaan olisi enää kauhuissaan, sillä loppujen lopuksi kolme on kuitenkin paljon vähemmän kuin viisi, kuusi tai seitsemän koiraa - eikä meidän perhe olisi loppujen lopuksi ollenkaan niin hullunkurinen, kun kaikki aluksi luulivat.

Se pieni ero...

Kun Intolla on uusi ystävä ja minä ikuistan hetken, kuvat näyttävät useimmiten tältä...

Kun Elnalla on uusi ystävä ja minä ikuistan hetken, kuvat näyttävät useimmiten tältä...

Tai kenties tältä...

Tai tältä...

Tai joskus jopa tältä...

Tai vaikkapa tältä...

Tältä...

Tai tältä...

Niin. Se pieni ero. Vian täytyy olla Elnassa. Vaikka novascotiannoutajani Into useimmiten onkin kuvauksellinen tai "kuvauksellinen", esiintyy Elnankin kaverikuvissa tolleri - tämän kaverin nimi on Rolle. Kaikki kuvat, joissa Elnan uusi ystävä on mukana, ovat varsin epämääräisiä, mutta heti kun tämänkin koiran ikuistaa ilman raidallista salamaa, on tunnelma miellyttävämpi ja seesteisempi, kts. kuva alla. Dear Eki, onko koirani riivattu?

Laatuaikaa

Olen viettänyt laatuaikaa. Aloitin lopettamalla työt kolmeksi päiväksi ja lähtemällä Helsinkiin yhdessä kepon kanssa. Pelkäsin, että jään koukkuun koirattomaan cityelämään, mutta jo toisena päivänä hotellihuoneessa aloin miettimään, miksei koirillani ole puhelimia joihin soitella, tai edes laittaa tekstiviestiä. Viimeisenä hotelliaamuna meinasin seota, kun Elna ei ollut säestämässä nauruani seinään paukkuvilla hännän lyönneillään.

Sittemmin olen satunnaisina viikonloppuina nauttinut kyydistä moottoripyörän selässä - se on laatuaikaa. Hetket, jolloin ei tarvitse olla töissä, ovat harvinaista herkkua nyt, kun olen koko kevään ja kesän tehnyt töitä seitsemänä päivänä viikossa. Tämän myötä koirat ovat joutuneet tyytymään suhteellisen ankeaan peruselämään, eikä kameraakaan ole tullut ulkoilutettua.

Vaikka koirat vaikuttavat tyytyväisiltä näinkin, olen potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei niiden elämä ole ollut niin aktiivista, kuin se voisi olla tai on joskus ollut. Kaikenlainen treenaaminen on hiljalleen hiipunut viikko-ohjelmasta, eivätkä lenkeillä kertyvät kilometritkään päätä huimaa. Koirakavereita ollaan kuitenkin nähty, koirat ovat päässeet uimaan ja Elna on jahdannut rusakkoja - koirien perustarpeet on siis kaiken aikaa ehditty täyttämään. 

Viime lauantaina koirat saivat kuitenkin vielä hieman enemmän. Viimein! Into osallistui Hämeenlinnan KR-näyttelyyn, joka otettiin puhtaasti yhdessä vietetyn ajan kannalta. Saimme ystävältäni lainaksi näyttelyteltan, jonka minä ja serkkuni ehdimme koota juuri ennen kuin sade, joka pätkittäin kesti koko päivän, ehti alkamaan. Pidimme majaa yhdessä äitini, serkkuni ja tämän koiran ja perheen kanssa ja meillä oli hauskaa. Olin tyytyväinen myös Inton kehäkäyttäytymiseen ja arvosteluun, joten reissu oli kaikenkaikkiaan onnistunut.

"Hyvin urosmainen kokonaisuus. Hyvä kuono-osa, pyöreyttä kallossa, turhan vaaleat silmät, hyvät korvat. Hyvä kaula, tilava runko, pitkä lanneosa. Ylälinja saisi olla vahvempi. Hyvä luusto. Hyvä karva ja väri. Liikkuu kapeasti takaa. Luonne ok."

EH - Erittäin hyvä. Arvostelu oli intomainen ja se tuli Rune Fagerströmin suusta. Allekirjoitan kaiken muun, paitsi "turhan vaaleat silmät". Jos mahdollista, sen lauseen tilalle voisi kirjoittaa: maailman suloisimmat silmät.

Jos minä olisin saanut kirjoittaa, Inton arvostelu olisi kuulunut näin:

"Hyvin pörheä kokonaisuus. Muffinsinokka kastematonenällä, luostarimunkin pää, maailman suloisimmat silmät, sian korvat. Paksu leijonan kaula, näyttää läskiltä, mutta ei ole. Kestävät luut. Karhun talja ja kiva väri. Liikkuu kuin pässi. Luonteeltaan paras mahdollinen."

Sen jälkeen, kun minä ja tilava koirani olimme viettäneet tunteja näyttelyalueella yhdessä Miinan kanssa, oli aika tulla kotiin, hoitaa päivän työt pois aikatauluista ja ottaa loppuilta rennosti. Into jäi kotiin miettimään päivän tapahtumia ja uneksimaan Miinasta sillä välin, kun minä ja Elna lähdettiin mökille viettämään täydellistä tyttöjen iltaa. Omalta osaltani täydellinen ilta koostui miellyttävästä mökkisaunasta, kylpytynnyristä ja herkuista, kun taas Elna otti kaiken ilon irti jäljestämällä villisikoja, hepuloimalla pihalla ja riekkumalla löytämänsä täydellisen koivunoksan kanssa. Sivummalla sen puuhia seurasi vanhempieni seurakoirasekoitus Milli, jonka mielestä mielettömät juoksupyrähdykset ympäri pihaa tai kepukalla huitominen eivät olleet lainkaan niin hauskoja juttuja, kuin Elnan itsensä mielestä. Kaiken sen koheltamisen keskellä meidän uimaton koira Elna tipahti pari kertaa järveenkin, mutta sellaiset pikkuseikat ei onneksi meidän neitikoiraa hetkauttaneet. Se villiintyi kastumisesta vain entisestään.

Illan hämärtyessä ja hyttysten vallatessa pihan siirryimme sisätiloihin. Elna makasi mökin lattialla kuin raato, mikä on harvinaista, sillä yleensä sillä on tapana vahtia kaiken aikaa pihalta kuuluvia rapsahduksia ja ilmoittaa epäilyksistään murahdellen. Tällä kertaa sen pää nousi ainoastaan, kun se kuuli sanan "makkaraa." Siinä vaiheessa sen koko olemus valpastui, ja se alkoi jälleen seuraamaan mitä sen ympärillä tapahtuukaan. Olen maailman huonoin makkaransyöjä, joten Elna sai leijonan osan grillimakkarastani. Tuntui kelpaavan.

Keep calm and hug your dog

Kirjoitin pitkän pätkän siitä, miten olen vesittänyt viimeaikaiset treenit omalla osaamattomuudellani Inton loputtoman ääntelyn suhteen, mutta sitten muistin, että on kesä ja meillä kaikilla on perusasiat hyvin. Ei siis takerruta "pikkuseikkoihin" vaan nautitaan nyt siitä, että hiekka rahisee jalkojen alla ja nurmikko tuoksuu hyvältä.

Olen tehnyt Elnan kanssa hirmuisesti kaikkea kivaa. Se on päässyt kanssani pitkille pyöräilylenkeille, joilla se saa osan matkasta juosta vapaana. Parasta on, kun se tulee vapaana ollessaan ravaamaan pyöräni vierelle, vilkaisemme toisiamme samanaikaisesti ja yllytämme toisemme hurjaan kiihdytysajoon tienpäähän - niin täysillä kuin pystyy, kumpi on ekana! Traktorikuski joka ajeli viereisellä pellolla katseli kisailuamme huvittuneena. On se vaan mieletöntä, kun on hyvä koira. Sillon ei haittaa, että itikat lentää suuhun.

Viime viikonloppuna olin Elnan kanssa vuoden ensimmäisessä mätsärissä - likka sijoittui sekarotuisten PUN2 mikä oli tosi hyvin, etenkin, kun Elnan esitti vieras ihminen. Elnaahan se ei tietty hetkauttanut lainkaan, mutta mietin, miten Maria osaa lukea Elnan aivoituksia ja reagoida niihin. Turhaan huolehdin, isot kiitokset Marialle hyvästä työstä - annan ehdottomasti koiriani jatkossakin esitettäväksesi!

Sunnuntai-ilta ei ollutkaan ihan niin onnistunut, kuin iloinen ja aurinkoinen mätsäripäivä kavereiden seurassa. Kotiin tullessani Remu ontui samalla tavalla, kun se oli ennen lähtöämme ontunut vasempaa takakoipeaan. Olin lähtiessäni ajatellut, että jalka on vain puutunut, mutta koska se ei illallakaan varannut koivelle painoa, ei auttanut muu kuin soittaa päivystävälle eläinlääkärille.

...joka antoi koiralle kipulääkkeet ja sanoi epäilevänsä nivelrikkoa. Mikäli koiran kunto ei palautuisi viikon täyslevon ja kipulääkekuurin myötä, se olisi kuvattava tarkempien tietojen saamiseksi.

Onneksi jo seuraava tiistai oli valoisampi. Otin kaikki koirat mukaan koirahierojamme Merjan käsittelyyn, ja hän tekikin yllättäviä löydöksiä. Elnalta löytyi vain muutamia pieniä jumeja, joista päästiin eroon suhteellisen vaivattomasti - mutta Into ja Remu olivat niin jumissa, että ihan hirvittää ajatellakin. Maanantaina jatketaan niiden kanssa siitä mihin jäätiin - hieroja jopa epäili, että Remu voisi saada vasempaan takakoipeensa helpotusta vapautettujen lihasten myötä. Toivotaan parasta, ehkäpä Inton ajan myötä voimistunut äänenkäyttökin onkin suoraan johdannainen sen epämukavaan oloon lihaskipuineen? Toivoa sopii, että se helpottaa siinä missä lihasjumitkin.

...niinhän se oli

...että hiljaisuus on kaunista (kts. aiempi blogimerkintä), mutta niin kauan, kun se jatkuu yli kuukauden on jotain jo tehtävä! Siis eihän meillä kotona ole ollut missään vaiheessa hiljaista, vaan täällä blogissa. Kun kevät on paljastanut lumen alta ihka oikean (ja märän!) hiekan, imuri laulaa harva se päivä surumielistä sävelmäänsä valittaen, että pölypussi on taas täynnä A. koiran karvoja sekä B. ulkoa roudattua hiekkaa.

Kevät on jo pitkällä (niin, tai siis oli, tätä blogimerkintää kirjoittaessani - kunnes tuli ns. takatalvi) ja koesuunnitelmia riittää. Ei niistä vielä sen enempää, odotetaan jännityksellä mahdutaanko ensin mukaan toukokuussa olevaan kokeeseen ja jos ei, niin ei. Sitä silmällä pitäen ollaan kuitenkin edelleen taas treenailtu ahkerasti. Meinasinkin jo tuskastua, kun en enää keksinyt, miten saan koiran ymmärtämään käskyjen "sivu" ja "eteen" -eroavaisuudet (kun se tarjosi joka väliin perusasentoa), mutta muutaman viikon totaalinen treenitauko ja satunnaiset keittiötottistelut ruokinnan yhteydessä ratkaisivatkin ongelman kuin itsestään. On se vaan ihmeellinen koira, tuo muffinsinokka.

Tehdään me muutakin, kun imuroidaan ja treenataan. Valoisat illat ovat innostaneet lenkkeilemään entistä enemmän ja koirakavereitakin on nähty ihan kiitettävästi. Rope ja Sisu emäntänsä kera ovat lenkkeilleet kanssamme niin ahkerasti, että lauma alkaa selkeästi virittäytyä jo samalle aaltopituudelle - vanha ja oman arvonsa tunteva tiibetinspanieli jaksaa murahtaa edelleen aina, kun Elna sinkoilee sen ympärillä holtittomasti, mutta oman näkemykseni mukaan ei enää ole sydänkohtauksen partaalla lähikontaktista raidallisen kanssa (!) ja Into, joka huonoista kokemuksistaan johtuen on hyvin varautunut vieraiden urosten seurassa osaa jo rentoutua, vaikka samassa laumassa kulkeekin useampi poikakoira. Intossa nyt näkyvä ero aiempaan on ihan huikea, se ei enää turhia jäykistele, mutta vuosi siinä on mennyt, että se on päässyt tähän tilanteeseen lauman ulkopuolisten urosten kanssa. Kyllä se vaan on aikaa vienyt.

Tovi sitten meidän kanssa lenkkeilemässä kävi erityisen odotettuja vieraita. Vaikka Taina kävikin meillä jo alkuvuodesta länsigöötanmaanpystykorvansa kanssa, se ei ollut mitään (sori vaan Rölli!) siihen verrattuna, miten nostalgisissa tunnelmissa lenkkeiltiin tällä kertaa.

Sen verran on pakko jakaa yhteistä historiaamme, että tutustuin Tainaan joskus vuoden 2002 kieppeillä, kun olin uunituore koiranomistaja, aivan kuten Tainakin. Molemmat oltiin ihan pikkulikkoja ja meillä molemmilla oli koira. Ja sitten, vähän myöhemmin, meillä molemmilla oli kaksi koiraa. Puhun siis omasta puolestani Nikistä ja Rompusta, maailman parhaimmista cockereista. Tainalla oli Tellu ja Ransu, maailman parhaimmat ja hienoimmat sekarotuiset. Niinä vuosina ehdittiin jakaa koiranomistajan arkea ja lenkkeillä paljon. Kesällä vedettiin tuntien reissuja uimarannoille ja ihmiset huutelivat, onko meillä naapureidenkin koirat mukana, kun neljän lauma näytti ilmeisen suurelta (kahdella pikkulikalla). 

Niistä ajoista on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja se aika on vienyt mennessään paitsi maailman hienoimmat cockerspanielit, myös toisen maailman hienoimmista sekarotuisista. Koko kymmenen vuotta meni ihan heittämällä, eikä sellaista aikaa voisi kuvitellakaan yhteen näin nopeaan hujaukseen.

Vaan neljän poppoosta nuorimmaisin, sekarotuinen Ransu, elelee vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, ja siis tämä koira ja emäntänsä Taina kävivät huikean mutaisella lenkillä kanssamme pääsiäisen tienoilla. Tainaa ja etenkin Ransua oli hirveän kiva tavata pitkästä aikaa - siihen koiraan liittyy niin paljon hyviä muistoja, että melkein tunsin Nikin ja Rompun, ja koko meidän alkuperäisen kokoonpanon, ihan siinä vieressäni. Niitä koiria on vaan niin ikävä.

  

Ransusta on kuulemma tullut melkoinen tylsimys, mutta onneksi meidän hovinarri Elna sai siihen hiukan vauhtia ja koirat näyttivät nauttivan toistensa seurasta. Ne löysivät nopeasti yhteisen sävelen pomppimalla ja sorkkimalla toisiaan ja ne näyttivät muutenkin hiukan kadonneilta serkuksilta touhutessaan yhdessä. Elna kyllä pitää monista koirista, mutta Ransun kanssa niillä oli aivan erityisen yhteneväisiä juttuja.

Sopii olla tyytyväinen siitä, että tuntee niin paljon hyviä ihmisiä koirineen. Kiitos siis teille kaikille! Toki blogikin on ihan verraton tukijoukkojensa suhteen, joten kiitän myös teitä, jotka luette, kommentoitte ja jopa kirjoitatte omaa blogia. Muiden blogeja lukemalla on kiva huomata, ettei ole tässä veneessä yksin. Kiitos siis!

Erityisen lämmöllä ajattelen kuitenkin teitä kaikkia, keiden kanssa ollaan rämmitty lumihangissa, tiputtu jään läpi hyytävän kylmään veteen, lenkitetty koiria salaa hiihtoladuilla (KYLLÄ!!!), eksytty tai oltu hiukan epävarmoja oikeasta suunnasta, samoiltu tunteja, liukasteltu ympäri kyliä, seikkailtu, kohdattu odottamattomia irtokoiria, jaettu kokemuksia koiranpidosta ja idiooteista koiranomistajista, hehkutettu upeita yhdistelmiä ja pentueita, juoksutettu koiria niityillä, metsässä, tai sänkipelloilla, jännitetty kehään menoa, tuskailtu ongelmallisten koiriemme kanssa tai ihan vaan vietetty porottavan kuumia aamupäiviä ja myöhäisiä kesäiltoja paarmojen syötävinä tai sammakoiden seurassa treenikentällä - tottakai koiriemme kanssa. Unohtamatta tietenkään myöskään niitä kertoja, kun ollaan treenien jälkeen yritetty irroittaa jonkun autoa lumipenkasta, mudasta tai jostain muusta jännittävästä maaperästä tai sen tapaisesta. Koiraharrastus on tuonut ainakin meikäläisen elämään ihan huikean hyvää porukkaa. Eikö välillä voikin vaan olla kiitollinen ja kiittää ihmisiä, vaikkei olisikaan ystävänpäivä tai joulu? Kiitos!

Niin kaunis on hiljaisuus

Laakeaa valkoista peltoa silmänkantamattomiin. Täydellinen hiljaisuus jalkojen alla narskuvaa lunta lukuunottamatta - kyllä, edes linnut eivät laulaneet meille keväästä. Kirkas taivas, kirpeä pakkasilma. Ja kaiken kruunaava kantava hanki!

Sunnuntai tarjosi parastaan lumikenkäkävelijälle. Edellisen yön pakkaset olivat muokanneet pellosta täydellisen, sillä tällä kertaa en uponnutkaan kenkineni syvälle puuterilumeen vaan nyt sain paremminkin kiinni siitä, mitä lumikenkäkävely parhaimmillaan on. Todellista hikiliikuntaa? Ja vielä mitä, ei tänään. Kyllähän siinä jalkoihin sai hyvän lämmön, mutta en kutsuisi eilistä suoritustani hikiliikunnaksi.

Kun katselee edessä avautuvaa luonnon kauneutta ja vaeltaa hiljaisessa talvisäässä yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa saa täydellisesti kiinni vapauden tunteesta. Moottoripyöräily, moottoriveneily tai lentäminen? Ei tarvetta, minulla on lumikenkäni!

En ole vielä ehtinyt tutustumaan uusiin suksiini, sillä en ole lumikenkäilyltäni malttanut. Sunnuntaina olisin kyllä ehtinyt kipaisemaan nopean lenkin suksillakin, mutta hiihtämisen sijaan valitsin tuplasti aiempaa pidemmän lumikenkäilyreitin. Nyt haaveilen pidemmästä patikointiretkestä räpylät jalassa.

Ja mikä parasta, koiratkin nauttivat! Tällä kertaa Intokaan ei ollut sidottuna tekemääni polkuun, vaan lumi kantoi senkin tutkimaan metsäneläinten jälkiä ja hajuja. Kotiin lähti lopulta hyvin tyytyväistä porukkaa - ihan kuin pidemmänkin hemmotteluloman jäljiltä! 

Eivätkä nuo lumikenkäkävelijän jättämät jäljetkään kovin pahoja ole. Muutama kevyt tuulen puhallus, eikä kukaan enää arvaa, että olemme käyneet kahden koiran voimin valloittamassa laakeat pellot ja umpimetsän. 

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki

Toteutin viimein pitkäaikaisen haaveeni lumikengistä, kun sain ostettua 219 euron ooveehoota kantavat lumikengät 139 euron hintaan. Oli varaa tai ei, pistin kerralla haisemaan ja ostin myös sukset, siteet, monot ja sauvat nyt, kun halvalla sain. Kallista lystiä, mutta näistä on iloa vielä pitkään!

Sukset saivat vielä odotella vuoroaan, sillä tänään oli aika testata lumikengät. Lisäksi meiltä uupuu vielä vetovyö ja muut vetokamppeet, joten koirien kanssa laduille päästään todennäköisesti vasta ensi talvena. Se ei kyllä harmita enää ollenkaan, sillä pelkästään jo lumikengät osoittautuivat nappihankinnaksi!

Ajattelin, että lumikenkäkävely olisi leppoisaa ja kevyttä viikonloppu-urheilua, mutta sainkin äkkiä huomata, että umpihangessa pellolla eteneminen käykin ihan oikeasta liikunnasta! Koirat eivät olleet järin innostuneita reittivalinnastani, sillä niidenkin eteneminen syvässä ja upottavassa hangessa oli todella vaivalloista. Into oivalsikin äkkiä, että sen on helpointa kulkea jäljissäni. Aina, kun oma vauhtini uhkasi hiipua se tökki nokallaan lisää vauhtia ja osoitti hitauttani astumalla jatkuvasti lumikenkieni päälle niin, että sain muutamaan kertaan ihmetellä mihin olen jäänyt jumiin, kun läpyskä kengän alla ei enää nousekkaan. Ai, tollerihan se siinä.

Kulkumme helpottui heti, kun pääsimme pelto-osuuden yli tiheäkasvuisempaan mäntymetsään, jonne ei ollut satanut lunta ihan niin paljoa. Siellä Intokin pääsi jo omille hajuilleen ja juoksemaan, kun sen ei enää tarvinnut rämpiä vaivalloisesti perässäni. Lyhyen mäntymetsäosuuden jälkeen jatkettiin kuitenkin taas upottavemmissa maisemissa ja pitkän umpihankilenkin ja nollakelin ansiosta Elnakin sai ensimmäistä kertaa elämässään lumipaakkuja turkkiinsa. En edes tiennyt, että niin lyhyeen turkkiin voi jäädä lumipaakkuja!

Kaikenkaikkiaan onnistunut lauantailenkki! Vaikka aurinko ei tänään näyttäytynytkään, oli ihanaa tuulettaa ajatuksiaan luonnossa sellaisissa maastoissa, joissa ei ollut pelkoa vastaantulevista tai ohittavista hiihtäjistä tai kanssalenkkeilijöistä. Suosittelen kyllä lumikenkiä kaikille, jotka pitävät vaellustyyppisestä liikunnasta ja haluavat talvisinkin valita reittinsä itse. Lumikenkien avulla pääsee kauas yleisiltä kulkureiteiltä ja laduilta, ja heti on taas huimasti enemmän valinnanvaraa lenkkeillessä!

Vuoden viimeiset

Taas sitä viedään - vuoden viimeistä päivää. Muistan kun eilisen kasarmilla vietetyn uudenvuoden, kun pojat kalasteli liköörikarkkien sisuksia ja valittelivat surkeaa kohtaloaan. Samassa veneessä oltiin kaikki, tänävuonna tuntuu astetta vapaammalta. Ihan hyvä näin.

Kulunut vuosi oli melkoista pyöritystä. Koin paljon asioita, joita en uskonut kohtaavani vielä pitkään aikaan. Ja jos joku olisikin kertonut etukäteen kaikesta, mitä vuoden 2012 aikana tulee tapahtumaan, olisin varmaan pyöritellyt silmiäni ja naureskellut vaivaantuneena.

Alkuvuodesta ensimmäinen yllättävän nopeasti edessäni ollut asia oli kotiutuminen asepalveluksesta. Vaikka palveluspäivät toisinaan olivatkin tuskaisia paitsi fyysisesti, erityisesti myös henkisesti, en vaihtaisi kokemaani pois ja täytyyhän se myöntää - kavereita (ja palveluksen aikaista koiraa!!!) jäi ikävä. Kun asut raivostuttavien apinoiden kanssa samaan tilaan sullottuna useiden kuukausien ajan, alat lopulta pitämään niistä. Karua, mutta totta.

Seuraavaksi huomasinkin kantavani toimitusjohtajan viittaa harteillani. Perustin yrityksen melkein heti kotiuduttuani. Jouduin yrityksen myötä opettelemaan valtavan paljon uusia asioita ja oppiminen jatkuu varmasti vielä pitkään. Kärsivällisyyttäni, unenlahjojani, ja jopa osaamistani ja parisuhdettani on koeteltu uusien kuvioiden myötä enemmän kuin koskaan, mutta luulen, että pikkuhiljaa ollaan jo voiton puolella. Vuosi 2013 on todellinen näytön paikka ja samalla kun odotan sitä hirvittävän innoissani ja jännittyneenä, minua myös hirvittää ihan suunnattomasti. Pitäkää peukkuja!

Kesä oli tavallaan leppoisa, mutta taloudellisesti todella raastavaa aikaa. Harrastin pienellä budjetilla puutarhanhoitoa sen, minkä paperihommilta ehdin. Into kävi luonnetestissä yllättävin tuloksin ja sain hirveästi uutta puhtia treenailuun, josta pidin pitkään taukoa. Armeijan koiratouhut saivat pääni pyörälle niin, että olin hetken aikaan haluton tekemään mitään omien koirieni kanssa, vaikka aina toisinaan touhu inspiroikin entistä kovemmin.

Sitten rytisi ja kunnolla. Lokakuussa jouduin hyvästelemään Rompun. Se oli melkoinen kolaus. En olettanut sen hetken tulevan vielä pitkään aikaan, vaikka koiran kunto olikin heikentynyt huomattavasti armeijaan lähtöni jälkeen.

'Cause everybody needs someone that they can trust

And you're somebody
That I found just in time

Rompun jättämä aukko on ihan mielettömän suuri, eikä kukaan tai mikään ikinä tule korvaamaan sitä. On uskomatonta ajatella, miten paljon yksi pieni koira voikaan vaikuttaa ihmisen elämään.

Loppuvuosi sujui rauhallisesti. Treenasimme Inton kanssa BH-koetta ja taipumuskoetta varten tavoitteenamme korkata molemmat tulevan kevään tai kesän aikana ja treenaaminen jatkuu edelleen. Vanhempani ottivat pienen sekarotuisen koiranpennun, joka on hulvattoman hauska ja persoonallinen terrierin alku. Sellainen kilon kirppu tuo hiukan uudenlaista kontrastia meikäläisenkin koiraharrastukseen ja käsitykseen koirasta eläimenä. 

Ensivuonna tapahtuu taas. En uskalla edes arvuutella, mitä kaikkea. Toivottavasti vuosi on suotuisa. Inton kanssa käydään kurkkaamassa BH-koetta ja taippareita, kävi miten kävi. Elnan kanssa oleilu ja elely jatkuu - ehkä meillä on joskus sellainen suhde, että pystyn haaveilemaan sen näyttämisestä jollain treenikentällä. Haku houkuttelisi ketterän ja itsenäisen menijän kanssa, mutta raitapaita taitaa olla vähän turhankin itsenäinen siihen hommaan, ainakin vielä.
Inton kanssa toivottavasti palataan pelastushaun pariin oikein kunnolla ja toivon, että huhtikuussa 10-vuotta täyttävä Remu elelee tulevankin vuoden terveenä ja hyväkuntoisena.