Miten te sen teette?

Vaikka minulta löytyy sekä monipuolinen harrastuskoira, että loputtomasti intoa ja tarmoa treenamiseen, meiltä uupuvat edelleen kaikki hienot tulokset ihan taippari- ja BH-tuloksista puhumattakaan. Mitä ihmettä? 

Koiran kanssa harrastaminen on kivaa ja antoisaa, mutta siihen liittyy muutamia seikkoja, joiden koen olevan hyvän treeniseuran loytämisen vaikeus sekä ajanpuute. 

Innostuneena hetki hetkeltä lähempänä olevasta kotiutumisesta, olen alkanut miettimään tulevia treenejä ja selvittämään paikkakuntani harrastusmahdolisuuksia! Se tuntuu haastavalta.
Vaikka tuloksia saadaan nimenomaan koiran ja ohjaajan yhteistyöllä uskallan väittää, että oikeanlaisilla treeneillä ja siis treeniporukalla on myös osansa asiaan. Tuntuu, että hyvän treeniporukan löytäminen on yhtä helppoa, kuin neulan loytäminen heinäsuovasta. Vai mahdanko olla liian kriittinen jos odotan, että jäsenmaksujen maksamisen ja yhdistyksen talkoissa annettavan työpanoksen vastapainoksi saan treeniryhmässäni eteenpäin vievää, tuloksekasta ja tavoitteellista koulutusta koiran hyvinvoinnin ehdoilla? Ei luulisi.

Pidemmittä jaaritteluitta hypätään nyt siihen kohtaan, kun loppujen lopuksi unelmien treeniseura viimein löytyy ja olen jopa saanut itseni ja koirani mahdutettua jollekin sen tarjoamista koulutuksista tai kursseista. Joskus on meinaan päässyt käymään niinkin onnekkaasti! Onko koiran kanssa harrastaminen oikeasti näin perseestä?

Lupaavat treenit, hyvät maastot ja asianosaavat kouluttajat, jes! Mutta miten ihmeessä voin aloittaa treenit sovitussa paikassa kello 18, kun otetaan huomioon, että pääsen toistä kello 17? Kotimatkaan kuluu useampi minuutti, kotona minua odottaa malttamaton jengi pissahätäistä karvasakkia, minun tulee vaihtaa työvaatteet treenivaatteisiin, napata jo edellisenä iltana pakattu treenikassi unohtamatta syödä pikaisesti ja pakata koirat autoon. Eikä sekään vielä riitä, koska ideaalissa tilanteessa saisin koirat liikutettua edes jotenkin ennen treenejä sen jälkeen, kun ne ovat viettäneet yli kahdeksan tuntia päivästä neljän seinän sisällä ilman, että minun tarvitsisi kuitenkaan kurvata treenipaikalle huomattavan ylinopeuden avustamana ehtiäkseni melkein ajoissa perille.

Onko se oikeasti tätä? Onko teidän muiden vuorokausissa vaan jotenkin enemmän tunteja kuin omissani?

Sen lisäksi, että haluan harrastaa koirieni (tai vähintäänkin koirani) kanssa, olisi myös toivottavaa nauttia kiireettömästä arjesta. Kompromissejä on tietenkin tehtävä ja kiiruhdan mielelläni työpäivän jälkeen treeneihin, mutta koska meillä on muuttuvat tekijät, kuten ylityöt,  epäkunnossa olevat liikennevalot, liikenneonnettomuus ajoväylällä, kotiin unohtuneet avaimet, tilapäisesti hukassa oleva treeniliivi ja olohuoneen sotkenut koiran ripuli, herää kysymys, saanko treeneistä niiden mahdollisesti tarjoaman hyödyn irti, kun saavun paikalle hieman myöhässä, kiireisenä ja uupuneena sellaisen koiran kanssa, joka on padonnut energiaansa kahdeksan tuntia ja on valmiina räjähtämään taivaan tuuliin minä hetkenä hyvänsä? 

Ei, se ei kyllä ole sellaista koiraharrastusta johon minä haluan osallistua. Koirat ovat pääasiassa ystäviäni, joiden kanssa haluan nauttia arjesta. Jos pystyn siinä sivussa harrastamaan niiden kanssa, se on suurta plussaa.

Jostain on selkeästi tingittävä ja jos minulta kysytään, niin lopetan mielelläni päivätyön teon ja ryhdyn täysipäiväiseksi koiramammaksi. Samoilen laumani kanssa metsässä tuntikausia ennen treenejä, jotta ne saapuvat suorituspaikalle oikeanlaisessa mielentilassa. Valitettavasti koirani pystyvät maksamaan vain sillä itsellään ja irtokarvoilla, jotka eivät ikävä kyllä käy laskujen maksuvälineenä tällä vuosituhannella. Mikä sääli. On keksittävä jotain muuta.

On siis valittava yksi laji, jota harrastaa. Ei niin kuin tähän asti, että vähän kaikkea, vaan vain yksi tavoitteellinen laji. Mielenkiintoisia lajeja on loputtomasti, mutta sen sijaan, että voisin valita vain eniten minua kiinnostavan lajin, on minun mietittävä mihin kotipaikkakuntani tai sen lähiseudut tarjoavat parhaimmat mahdollisuudet.

Itseään kiinnostavan ja koukuttavan lajin treenaaminen ryhmässä, jonka arvot tai ajatusmaailma eivät kohtaa omien kanssa, maistuu lajin kiinnostavuudesta riippumatta loppujen lopuksi puulta, vaikka kuinka yrittäisi.
Olen valmis tekemään kymmeniä tunteja talkootöitä ja maksamaan hieman kohtuuttoman jäsenmaksun heti, kun löydän seuran, jonka remmissä minun on mahdollista kehittyä koiranohjaajana, jonka treeneihin osallistumalla koirani ja minun yhteisten tavoitteiden saavuttaminen on lähempänä ja joka kaiken tämän lisäksi on kanssani yhtä mieltä siitä, että koiran hyvinvointi menee loppujen lopuksi kaiken treenaamisen edelle.

Oli laji sitten enemmän noutopuuhiin viittavaa, toko tai jokin pk-lajeista, olen mukana heti oikean seuran löydyttyä. Ymmärrän, että oma panos on kaikkein ratkaisevinta ja toisinaan sitä on vain ajettava keltaisia päin, että ehtii liikuttamaan koirat ennen treeneihin lähtoä.
Olen valmis näkemään tavoitteidemme saavuttamiseksi paljonkin vaivaa, mutta jotta voimme päästä alkuun, tarvitsemme osaavia päitä, oikeanlaisia maastoja ja haasteita sekä ihmisiä, jotka voivat auttaa meitä eteenpäin. Ja tietenkin aikaa. Mutta mistä niitä löytyy? Ja voiko päivätyöt ja koiraharrastuksen oikeasti sovittaa yhteen siten, että elämä ei ole vain paikasta toiseen säntälyä vaan jopa tasapainoista suorittamista?

Hammas

Viime viikolla lattialta löytyi hammas. Kokonainen sellainen, ei haljennut tai palanen. Koirien suita tutkittuani osoittautui, että Remun kalustossa oli puutteita ja hammas oli irronnut sen ylempien etuhampaiden joukosta. Ikenet ja hampaat olivat kuitenkin siistit, joten en ottanut asiakseni vierailla karvaturri kainalossani päivystävän eläinlääkärin luona. Onni oli, että etuhammas ei koiran kannalta ollut kovin tärkeä ja elo onnistuu ongelmitta ilman sitäkin, vaikka harmihan se tietenkin on, että hammas noin vain putosi. En ole aiemmin törmännyt vastaavaan, enkä löytänyt netistäkään sen kummempia selityksiä moiselle. Jonkinlainen aavistus minulla kuitenkin on pienikokoisten koirien suuongelmista... Osaako joku valaista tietämätöntä aiheesta lisää?

Vai niin...

Eräs pitkän linjan koiramies kertoi minulle taannoin, että ulkomailla tollereista on saatu irti uskomattomia tehoja. Suomalaisten tollereiden heikkous on kuulemma siinä, että ne ovat liian hienostuneita ylittääkseen ojia ja pärjätäkseen vaativissa olosuhteissa, minkä takia ne pärjäävät ainoastaan missikisoissa. Sääli, että en ehtinyt esittämään vasta-argumenttiani aiheen lennähtäessä kolmannen osapuolen taholta toisaalle, mutta haluanpa vain kysyä, että...

...niin mikä oli rotumme heikkous? Itse olen kokenut ongelmallisena ainoastaan sen, etten millään tohdi kieltää koiraa, jonka silmiin syttyy liekki heti kun se on havainnut ojan, jorpakon tai lammikon ja joka on heti tohkeissaan tunnustelemassa uudenlaista mutapohjatuttavuutta ja kaisloja... Koska tollerini sävy on useimmiten ulkoillessamme enemmänkin harmaa kuin punainen, voisin melkein väittää loukkaantuneeni kommentista!

PS. Luonnollisesti kuulin väittämän armeijan harmaissa, joten siksi en voinut palauttaa keskustelua takaisin kiskoilleen. Katsokaas, sotilasarvoni ei riittänyt osallistumaan kahden kultarinnan keskusteluun...

 

Kun kissa ei ole kotona, hiiret hyppivät pöydillä...

Tänään palattiin Inton kanssa pitkästä aikaa metsään etsimään ukkoja. Viime kerrasta olikin aikaa jo melkein puoli vuotta! Mietin pitkään, miten hyödyntäisin pitkää treenitaukoa tämän kertaisessa harjoituksessa, mutten kuitenkaan vaivautunut kuuntelemaan kokeneempien neuvoja... Siinähän se sitten taas nähtiin, olisi vaan pitänyt kuunnella fiksumpia!

Pia ehdotti, että maalimies lähtisi jäniksenä karkuun, jotta pistosta saataisiin varmuudella suora, mutta ajattelin sen vahvistavan entisestään Inton vuosien takaista taipumusta etsiä silmillä ilman nenän käyttöä. Niinpä otettiin kaksi maalimiestä, yksi keskilinjan molemmin puolin ja ryhdyttiin hommiin peruspistoilla: maalimies suoraan edessä, ei juurikaan syvyyttä.
Ajattelin koiran hiffaavan homman, mutta niinhän siinä kävi, että koira ei kummankaan maalimiehen kohdalla uponnut suoraan ja nenäänsä käyttäen, vaan homma meni vähän kirmailuksi ja kuseskeluksi, vaikka juuri oltiinkin tultu lumenkaatopaikalta riekkumasta..

Niin no, vaikka oma tyhmyys nyt jälkikäteen harmittaakin, mikä tärkeintä meidän taso tuli kartoitettua niin hallittavuuden kuin hakuharrastuksenkin puolesta. Hakuharrastusta tulee palautella koiran mieleen määrätietoisella harjoittelulla ja jatkossa metsässä tehdään pupuja, silläkin uhalla, että se ruokkii koiran silmien käyttöä etsiessä. Kun pistot alkavat olemaan takuuvarman suoria nenä avataan piilojen avulla. Tämä siis toimintasuunnitelmana jatkolle. Myös hallittavuutta tulee parantaa, mikä ei liene yllätys sen jälkeen, kun koiran ohjaaja on viettänyt viimeisimmät 8 kuukautta jossain muualla kuin kotona laumansa kanssa.
Myönnän kyllä tekeväni paljon virheitä ja kusseeni täysin tämänkin päivän harjoituksen, mutta hallittavuuden puutteesta syytän paitsi sitä, että loistan arjessa poissaolollani myös kumppaniani, joka tuntuu ruokkivan erilaisia hallinnallisia ongelmia laiskalla ja epäloogisella  suhtautumisellaan koirien kukkoiluun. Tottakai olen miehelleni ikuisesti kiitollinen siitä, että hän on jaksanut katsella kaistapäisiä koiriani 250 päivää samalla kun itse olen ollut leikkimässä sotilasta Kankaanpään perämetsissä, mutta varoitan, että 6.4 justiina on taas kotona, ja sen jälkeen yksikään punaturkkinen, mustaturkkinen tai raidallinen ei kyseenalaista luoksetulokäskyä tai rähise lenkillä vastaantulijoille! Mice, you have been warned!

On siis kevät

Kuva on helmikuulta ja täytyy kyllä ilokseen todeta,
että noin suurta määrää lunta ei ole nähty täällä sen koommin!

Kevät ja pian alkava reserviläiselämä saa meikäläisen innostumaan koko koiratouhusta taas ihan uudella sykkeellä. Ihanaa, kun päivät sen kuin lämpenee! Illat alkavat olla valoisia, hiekka rahisee jalkojen alla enenevissä määrin ja koirien treenaamiselle on aikaa ja ennen kaikkea tavoitteita! Melkoista koiraihmisen kiusaamista armeijassa: paljon hyviä kouluttajia, paljon uutta opittua, mutta mitään et pääse kokeilemaan omien koirien kanssa käytännössä!

Tilasin innoissani Intolle uudet PK-tunnusvaljaat, kun vanhat ehtivät mystisesti hukkua pitkäksi venyneen treenitauon aikana. Olenko ehkä nähnyt ne viimeksi tollerileirillä Himoksella vuonna keppi ja kivi? Mene ja tiedä...

Tulevien päivien ohjelmaan kuuluu koirien kuntokuuria: molempien elukoiden kunto on laskenut ja jumejakin voisi kuvitella olevan siitä päätellen, että lenkkeilevät suurimmaksi osaksi hihnalenkkejä tahdilla eläkeikäinen skotlanninterrieri. Vauhti ei siis ole päätä huimaava eikä rakas parivaljakkoni pääse luontaisen ravin makuun, mikä etenkin Intolle olisi erityisen tärkeää. Kadonneen kunnon metsästys alkaa (sekä koirilla että omistajalla) tarkemmin sitten kasarmiaamujen loputtua (niitä on enää 20), nyt keskitytään viikonloppuina edelleen lumenkaatopaikalla kirmaamiseen ja kiipeilyyn sekä pallopeleihin ja lumessa kahlaamiseen.

Viikonloput ovat viime aikoina menneet siis koiria lumenkaatopaikalla juoksuttaen JA Inton osalta BH-kokeeseen treenaten. Kai se on nyt viimein sanottava ääneen, ettei vaan sosiaaliset paineet anna periksi lusmuta tänäkin vuonna. Mehän ollaan vuodesta 2009 tähdätty joka kevät, kesä ja syksy BH:n suorittamiseen "tänä vuonna", mutta se tuntuu olevan harvinaisen ylivoimaista kaltaiselleni kotona viihtyvälle mörölle. Olen kuitenkin suurella mielenkiinnolla (ja kateudella) lukenut muiden koirablogien kisakuulumisia ja kai se täytyy itsekin ryhdistäytyä ja kokeilla, siirtyä pois sarjastamme "sunnuntaiharrastelijat" ja "kotikouluttajat". Ties vaikka kisakärpänen purasis!

Sirkusmaailman eliittiä

Kuluneet 12 päivää kasarmilla ja viimein taas lomilla, kotona! Aamut sen kuin vähenee ja samalla kun iloitsen lämmittävästä reserviauringosta ja siviilielämän mahdollisuuksista minua kauhistuttaa ajatus oman sotakoirani luovuttamisesta seuraavalle ohjaajalleen. Luottamuksemme taso toisiamme kohtaan on nyt jo lähes huipussaan ja olemme lähellä läpimurtoa eräässä koiraa pitkään vaivanneessa ongelmassa ja sen ratkaisemisessa. Toivoisin saavani vielä muutaman lisäkuukauden Rontin kanssa, mutta se ei ole mitenkään mahdollista. Haluaisin näyttää ja todistaa ihmisille, ettei Rontti ole vaikea koira ja ennen kaikkea haluaisin tehdä sen koiran itsensa takia. Vaan aika käy vähiin ja aamut hupenevat...



Omien koirien treenaamiseen on kova hinku. Olen saanut sotakoiraosastosta jotain irtikin, sillä nykyään koen olevani koiran kouluttajana huomattavasti määrätietoisempi ja mustavalkoisempi. Se, että olen palvelukseni alkutaipaleella saanut tuntea treeneissä tekemäni virheet verinaarmuina ja reikinä omissa käsissani on tehnyt minusta paremman ja loogisemman koiranohjaajan. Vaikka osa palautteesta saadaankin kokeneiden koiraihmisten suusta, kaikkein opettavaisin palaute on tullut aina ja välittömästi koiralta itseltään (sekin kyllä suusta) - eivätkä koirat todellakaan säästele, mikäli niillä on tarvetta palautteen antamiselle.



Nykyään vahingossa noutajan kulmahampaasta saatu osuma ei ole mitään, eikä minkäänlaiset hampaankolaukset omilta parikymmentäkiloisilta koiriltani saa kiukkusuontani pullistumaan. Muutenkin arki kaikkineen on saanut aivan uudenlaiset mittasuhteet -sitä arvostaa nykyään ihan eri tavalla siistejä kotiolosuhteita, omia mukavia vaatteita, valinnanvapautta, persoonallisuutta, omia koiria jotka kaikesta huolimatta tuntevat minut ja minä ne, ja niin... Kaikkea.

Jotain vanhasta koirasta ja uusista tempuista...

Romppu juhli pyöreitä vuosiaan kuten kuka tahansa ikäkriisiään tyynnyttelevä patu: ottamalla reippaan irtioton arjesta. Vanhempieni luona asuva synttärisankari oli päästetty takaovesta pihapissalle ja tovin myöhemmin todettu, että aidatun pihan portti on auki ja koiraa ei näy missään. Vilkkaan tien varrella asuvat vanhempani pelästyivät ja ryhtyiät heti toimiin. Äitini kulki tuttuja lenkkireittejä ja kyseli vastaantulijoilta, oliko havaintoja mustavalkoisesta pikkukoirasta. Vaan kukaan ei ollut nähnyt pienta sankariamme. Kuulemani mukaan äitini oli jo tullut takaisin kotiin päin, kun pihatietä käveli tutun näköinen cockerspanieli mäyräkoiraa ulkoiluttavan pariskunnan seurassa. Kotiportin kohdalla cockerspanielimme oli kääntynyt muina miehinä kotiin ilmeisen välinpitamättömänä sitä odottaneesta vastaanottokomiteasta. Onhan sillä jo nähkääs niin paljon ikää, että se voi ihan hyvin käydä itsekseen lenkilla, vai mitä?