Syystuulia

Meille kuuluu hyvää. Ajan kulku on jotain todella käsittämätöntä - vastahan oli kevät, ja nyt jo huokaillaan menneen kesän perään. Seuraavaksi valmistaudutaan talveen ja kaivellaan taas niitä lumikenkiä ja suksia esille. Tosin minä en missään vaiheessa ehtinyt huomaamaan talven katoamista, joten sukset odottaa vieläkin hiihtolenkkiään ulko-oven vieressä. Jep. Monot olen sentään ottanut jaloista pois jo kuukausia sitten, vaikka hidas hämäläinen olenkin.

Nyt on siis syksy. Iltalenkit täällä valaisemattomilla teillä eivät ole pelkästään hämäriä, vaan ihan pilkkopimeitä ja sysimustia. Pidän koirieni remmeistä tiukasti kiinni ja oletan, että koirat johdattavat minua hiekkatien suuntaisesti eteenpäin - sillä illan tullen täällä ei näe edes omaa nenäänsä. Mietin, kulkeekohan näin pimeällä muita, vai törmäämmekö lopulta yllättäen vastaantulijaan.

Syksy on tuonut mukanaan muutakin, kuin pilkkopimeät illat. Vaikka alun kuva saattakin olla harhaanjohtava, kiukkuiset ja vähemmän kiukkuiset hoitolapset ovat palanneet sinne mistä tulivatkin - vakituista lauman lisäystä eivät siis syystuuletkaan ole tuoneet, mutta jotain muuta jännittävää kuitenkin.

Kaikkien (jopa minun) yllätykseksi meidän maalaisrotista tulee kuun vaihteen jälkeen kaupunkilaishiiriä. Uutinen on yl-lät-tävä etenkin minulle, visusti ihmisiä karttavalle, maalaismökissään huvikumpuelämää viettävälle hullulle koiranaiselle, joka on ollut varsin tyytyväinen eloonsa mökin rähjässään, jonne ei ihan aina pakkasilla kantaudu juoksevaa vettä, ja jossa vetää vähän joka nurkasta, mutta jossa vietetään silti - ah - niin rattoisaa elämää. Koirien kanssa tässä on ollut mutkatonta ja muutenkin mukavaa elellä, ja olemmekin viihtyneet nykyisessä paikassamme hyvin jopa yli 4 vuotta.

Seuraavan haasteen koordinaatteina ovat lähiö ja rivitalo. Otan kuitenkin haasteen suurella mielenkiinnolla vastaan, vaikka koirien osalta löysäily päättyykin kuin seinään. Koirilla on edessään radikaali kurin palautus, ja minä opettelen suoristamaan otsani pitkän työpäivän jälkeen, jotta tulevat naapurit rohkenevat tervehtimään minua pihapiirissä. Tosin, en ole vielä aivan varma haluaako kukaan tervehtiä sen perheen edustajaa, joka tuo rivitaloasuntoonsa kerta heitolla kolme typerää maalaiskoiraa, mutta aion ottaa asiasta selvää ja raportoida siitä sitten tännekkin.

Odotan muuttoa innolla. Tiedän, että koirat ovat sopeutuvaisia eläimiä ja luotan omiin nelijalkaisiini. Olen silti hiukan epäileväinen tulevan naapuruston suhteen, joten olen pyöritellyt muuttopäivään kohdistuvaa ajatusta mielessäni. Ennakkoluulojeni mukaan se, että omistamme kolme koiraa, aiheuttaa naapurustossa kauhistusta sekä selittämättömiä ennakkoluuloja ja kuvitelmia. Meinasin, että voisin ottaa omien koirieni lisäksi kaikki meillä hoidossa olleet koirat mukaan uudelle asunnolle ensimmäisinä päivinä niin, että naapurit todella pyörittelisivät silmiään ja haukkoisivat henkeään seinän toisella puolella (ei siitä karvan määrästä, vaan siitä järkytyksen määrästä). Sitten ryhtyisinkin palauttamaan hoitolaisia, ja naapurit saisivat ilokseen huomata, että meillä on vain kolme koiraa. Sen jälkeen meidät varmaan otettaisiin avosylin vastaan uuteen pihapiiriin, eikä kukaan olisi enää kauhuissaan, sillä loppujen lopuksi kolme on kuitenkin paljon vähemmän kuin viisi, kuusi tai seitsemän koiraa - eikä meidän perhe olisi loppujen lopuksi ollenkaan niin hullunkurinen, kun kaikki aluksi luulivat.

Hoitolapsia

Meillä on usein kaikenkarvaisia hoitolapsia. Viime kesänä, vasta aloitellessani yritystoimintaani, sain ilon toimia pienen bordercollie Manan päivähoitajana. Pieni koiranpentu toi vaihtelua arkeen ja oli mukava lisä kotiin, jossa oltiin jo pitkään kärsitty kroonisesta pentukuumeesta.

Harva se viikonloppu meillä majoittuu Remun "velipoika" Toto. Keponi isän koira hujahtaa vaivatta lauman jatkeeksi ja viihtyy meillä kuin kotonaan. Laumamme ei enää reagoi siihen, että tullessamme kotiin kauppareissulta, samalla oven avauksella laumaamme liittyy toinenkin skotlanninterrieri. En ole edes varma, ovatko Into ja Elna perillä siitä, että toisinaan niitä onkin yhden sijasta kaksi.

Arvostan laumani mutkattomuutta. Sitä, että tänne on helppo ottaa koiria, ja arki on mutkatonta, oli koiria sitten useita tai useampia. Koirani ovat helppolukuisia ja puhuvat niin hyvin koiraa, että jopa kömpelömmänkin ihmisen on helppo neuvotella niiden kanssa yksinkertaisin signaalein.

Tänä viikonloppuna sohvan kulmassa mulkoilee uusi tuttavuus. Eloisa ja tempperamenttinen sekarotuinen tarkkailee ympäristöään epäilevästi, ja on valmiina murhaamaan jokaisen nelijalkaisen, joka tulee sitä puolta metriä lähemmäksi. Se on epävarma. Luulen, että peloissaankin.

Minulla on paljon opittavaa. En ole aiemmin ollut tekemisissä koirien kanssa, joiden reaktionopeus kisailee valonnopeuden kanssa. Sekunnin murto-osassa juuri vihaisesti mulkaissut koira onkin jo toisen koiran ihossa kiinni hampaillaan. Tuosta noin vaan, äkkiarvaamatta.

Se ei ole sellainen koira, joihin olen tottunut - koiriin, jotka laiskasti, mutta määrätietoisesti antavat toisilleen signaaleja ja keskustelevat koiraa neuvotellen. Koiriin, jotka vasta äärimmäisessä hädässä turvautuvat hampaisiin, ja silloinkin vain siksi aikaa, kun on tarve. 

Tämä uusi tuttavuus ei keskustele koiraa, ei neuvottele, eikä lopeta rähinää, kun uhkaavaksi koettu tilanne on ohi. Se röykyttää vastapuolta hampaillaan, vaikka tämä tekisi jo kaikkensa perääntyäkseen tilanteesta. Se lopettaa vasta sitten, kun sen kylkeen lentää kenkä ja se tipahtaa avatusta ulko-ovesta kynnyksen yli puiselle ulkoterassin lattialle koirani karvatupsu suussaan. Tämä on sellainen kaveri.

Mutta nätti se on, kuin mikä, vai mitä?

Se pieni ero...

Kun Intolla on uusi ystävä ja minä ikuistan hetken, kuvat näyttävät useimmiten tältä...

Kun Elnalla on uusi ystävä ja minä ikuistan hetken, kuvat näyttävät useimmiten tältä...

Tai kenties tältä...

Tai tältä...

Tai joskus jopa tältä...

Tai vaikkapa tältä...

Tältä...

Tai tältä...

Niin. Se pieni ero. Vian täytyy olla Elnassa. Vaikka novascotiannoutajani Into useimmiten onkin kuvauksellinen tai "kuvauksellinen", esiintyy Elnankin kaverikuvissa tolleri - tämän kaverin nimi on Rolle. Kaikki kuvat, joissa Elnan uusi ystävä on mukana, ovat varsin epämääräisiä, mutta heti kun tämänkin koiran ikuistaa ilman raidallista salamaa, on tunnelma miellyttävämpi ja seesteisempi, kts. kuva alla. Dear Eki, onko koirani riivattu?

Laatuaikaa

Olen viettänyt laatuaikaa. Aloitin lopettamalla työt kolmeksi päiväksi ja lähtemällä Helsinkiin yhdessä kepon kanssa. Pelkäsin, että jään koukkuun koirattomaan cityelämään, mutta jo toisena päivänä hotellihuoneessa aloin miettimään, miksei koirillani ole puhelimia joihin soitella, tai edes laittaa tekstiviestiä. Viimeisenä hotelliaamuna meinasin seota, kun Elna ei ollut säestämässä nauruani seinään paukkuvilla hännän lyönneillään.

Sittemmin olen satunnaisina viikonloppuina nauttinut kyydistä moottoripyörän selässä - se on laatuaikaa. Hetket, jolloin ei tarvitse olla töissä, ovat harvinaista herkkua nyt, kun olen koko kevään ja kesän tehnyt töitä seitsemänä päivänä viikossa. Tämän myötä koirat ovat joutuneet tyytymään suhteellisen ankeaan peruselämään, eikä kameraakaan ole tullut ulkoilutettua.

Vaikka koirat vaikuttavat tyytyväisiltä näinkin, olen potenut huonoa omatuntoa siitä, ettei niiden elämä ole ollut niin aktiivista, kuin se voisi olla tai on joskus ollut. Kaikenlainen treenaaminen on hiljalleen hiipunut viikko-ohjelmasta, eivätkä lenkeillä kertyvät kilometritkään päätä huimaa. Koirakavereita ollaan kuitenkin nähty, koirat ovat päässeet uimaan ja Elna on jahdannut rusakkoja - koirien perustarpeet on siis kaiken aikaa ehditty täyttämään. 

Viime lauantaina koirat saivat kuitenkin vielä hieman enemmän. Viimein! Into osallistui Hämeenlinnan KR-näyttelyyn, joka otettiin puhtaasti yhdessä vietetyn ajan kannalta. Saimme ystävältäni lainaksi näyttelyteltan, jonka minä ja serkkuni ehdimme koota juuri ennen kuin sade, joka pätkittäin kesti koko päivän, ehti alkamaan. Pidimme majaa yhdessä äitini, serkkuni ja tämän koiran ja perheen kanssa ja meillä oli hauskaa. Olin tyytyväinen myös Inton kehäkäyttäytymiseen ja arvosteluun, joten reissu oli kaikenkaikkiaan onnistunut.

"Hyvin urosmainen kokonaisuus. Hyvä kuono-osa, pyöreyttä kallossa, turhan vaaleat silmät, hyvät korvat. Hyvä kaula, tilava runko, pitkä lanneosa. Ylälinja saisi olla vahvempi. Hyvä luusto. Hyvä karva ja väri. Liikkuu kapeasti takaa. Luonne ok."

EH - Erittäin hyvä. Arvostelu oli intomainen ja se tuli Rune Fagerströmin suusta. Allekirjoitan kaiken muun, paitsi "turhan vaaleat silmät". Jos mahdollista, sen lauseen tilalle voisi kirjoittaa: maailman suloisimmat silmät.

Jos minä olisin saanut kirjoittaa, Inton arvostelu olisi kuulunut näin:

"Hyvin pörheä kokonaisuus. Muffinsinokka kastematonenällä, luostarimunkin pää, maailman suloisimmat silmät, sian korvat. Paksu leijonan kaula, näyttää läskiltä, mutta ei ole. Kestävät luut. Karhun talja ja kiva väri. Liikkuu kuin pässi. Luonteeltaan paras mahdollinen."

Sen jälkeen, kun minä ja tilava koirani olimme viettäneet tunteja näyttelyalueella yhdessä Miinan kanssa, oli aika tulla kotiin, hoitaa päivän työt pois aikatauluista ja ottaa loppuilta rennosti. Into jäi kotiin miettimään päivän tapahtumia ja uneksimaan Miinasta sillä välin, kun minä ja Elna lähdettiin mökille viettämään täydellistä tyttöjen iltaa. Omalta osaltani täydellinen ilta koostui miellyttävästä mökkisaunasta, kylpytynnyristä ja herkuista, kun taas Elna otti kaiken ilon irti jäljestämällä villisikoja, hepuloimalla pihalla ja riekkumalla löytämänsä täydellisen koivunoksan kanssa. Sivummalla sen puuhia seurasi vanhempieni seurakoirasekoitus Milli, jonka mielestä mielettömät juoksupyrähdykset ympäri pihaa tai kepukalla huitominen eivät olleet lainkaan niin hauskoja juttuja, kuin Elnan itsensä mielestä. Kaiken sen koheltamisen keskellä meidän uimaton koira Elna tipahti pari kertaa järveenkin, mutta sellaiset pikkuseikat ei onneksi meidän neitikoiraa hetkauttaneet. Se villiintyi kastumisesta vain entisestään.

Illan hämärtyessä ja hyttysten vallatessa pihan siirryimme sisätiloihin. Elna makasi mökin lattialla kuin raato, mikä on harvinaista, sillä yleensä sillä on tapana vahtia kaiken aikaa pihalta kuuluvia rapsahduksia ja ilmoittaa epäilyksistään murahdellen. Tällä kertaa sen pää nousi ainoastaan, kun se kuuli sanan "makkaraa." Siinä vaiheessa sen koko olemus valpastui, ja se alkoi jälleen seuraamaan mitä sen ympärillä tapahtuukaan. Olen maailman huonoin makkaransyöjä, joten Elna sai leijonan osan grillimakkarastani. Tuntui kelpaavan.

Keep calm and hug your dog

Kirjoitin pitkän pätkän siitä, miten olen vesittänyt viimeaikaiset treenit omalla osaamattomuudellani Inton loputtoman ääntelyn suhteen, mutta sitten muistin, että on kesä ja meillä kaikilla on perusasiat hyvin. Ei siis takerruta "pikkuseikkoihin" vaan nautitaan nyt siitä, että hiekka rahisee jalkojen alla ja nurmikko tuoksuu hyvältä.

Olen tehnyt Elnan kanssa hirmuisesti kaikkea kivaa. Se on päässyt kanssani pitkille pyöräilylenkeille, joilla se saa osan matkasta juosta vapaana. Parasta on, kun se tulee vapaana ollessaan ravaamaan pyöräni vierelle, vilkaisemme toisiamme samanaikaisesti ja yllytämme toisemme hurjaan kiihdytysajoon tienpäähän - niin täysillä kuin pystyy, kumpi on ekana! Traktorikuski joka ajeli viereisellä pellolla katseli kisailuamme huvittuneena. On se vaan mieletöntä, kun on hyvä koira. Sillon ei haittaa, että itikat lentää suuhun.

Viime viikonloppuna olin Elnan kanssa vuoden ensimmäisessä mätsärissä - likka sijoittui sekarotuisten PUN2 mikä oli tosi hyvin, etenkin, kun Elnan esitti vieras ihminen. Elnaahan se ei tietty hetkauttanut lainkaan, mutta mietin, miten Maria osaa lukea Elnan aivoituksia ja reagoida niihin. Turhaan huolehdin, isot kiitokset Marialle hyvästä työstä - annan ehdottomasti koiriani jatkossakin esitettäväksesi!

Sunnuntai-ilta ei ollutkaan ihan niin onnistunut, kuin iloinen ja aurinkoinen mätsäripäivä kavereiden seurassa. Kotiin tullessani Remu ontui samalla tavalla, kun se oli ennen lähtöämme ontunut vasempaa takakoipeaan. Olin lähtiessäni ajatellut, että jalka on vain puutunut, mutta koska se ei illallakaan varannut koivelle painoa, ei auttanut muu kuin soittaa päivystävälle eläinlääkärille.

...joka antoi koiralle kipulääkkeet ja sanoi epäilevänsä nivelrikkoa. Mikäli koiran kunto ei palautuisi viikon täyslevon ja kipulääkekuurin myötä, se olisi kuvattava tarkempien tietojen saamiseksi.

Onneksi jo seuraava tiistai oli valoisampi. Otin kaikki koirat mukaan koirahierojamme Merjan käsittelyyn, ja hän tekikin yllättäviä löydöksiä. Elnalta löytyi vain muutamia pieniä jumeja, joista päästiin eroon suhteellisen vaivattomasti - mutta Into ja Remu olivat niin jumissa, että ihan hirvittää ajatellakin. Maanantaina jatketaan niiden kanssa siitä mihin jäätiin - hieroja jopa epäili, että Remu voisi saada vasempaan takakoipeensa helpotusta vapautettujen lihasten myötä. Toivotaan parasta, ehkäpä Inton ajan myötä voimistunut äänenkäyttökin onkin suoraan johdannainen sen epämukavaan oloon lihaskipuineen? Toivoa sopii, että se helpottaa siinä missä lihasjumitkin.

...niinhän se oli

...että hiljaisuus on kaunista (kts. aiempi blogimerkintä), mutta niin kauan, kun se jatkuu yli kuukauden on jotain jo tehtävä! Siis eihän meillä kotona ole ollut missään vaiheessa hiljaista, vaan täällä blogissa. Kun kevät on paljastanut lumen alta ihka oikean (ja märän!) hiekan, imuri laulaa harva se päivä surumielistä sävelmäänsä valittaen, että pölypussi on taas täynnä A. koiran karvoja sekä B. ulkoa roudattua hiekkaa.

Kevät on jo pitkällä (niin, tai siis oli, tätä blogimerkintää kirjoittaessani - kunnes tuli ns. takatalvi) ja koesuunnitelmia riittää. Ei niistä vielä sen enempää, odotetaan jännityksellä mahdutaanko ensin mukaan toukokuussa olevaan kokeeseen ja jos ei, niin ei. Sitä silmällä pitäen ollaan kuitenkin edelleen taas treenailtu ahkerasti. Meinasinkin jo tuskastua, kun en enää keksinyt, miten saan koiran ymmärtämään käskyjen "sivu" ja "eteen" -eroavaisuudet (kun se tarjosi joka väliin perusasentoa), mutta muutaman viikon totaalinen treenitauko ja satunnaiset keittiötottistelut ruokinnan yhteydessä ratkaisivatkin ongelman kuin itsestään. On se vaan ihmeellinen koira, tuo muffinsinokka.

Tehdään me muutakin, kun imuroidaan ja treenataan. Valoisat illat ovat innostaneet lenkkeilemään entistä enemmän ja koirakavereitakin on nähty ihan kiitettävästi. Rope ja Sisu emäntänsä kera ovat lenkkeilleet kanssamme niin ahkerasti, että lauma alkaa selkeästi virittäytyä jo samalle aaltopituudelle - vanha ja oman arvonsa tunteva tiibetinspanieli jaksaa murahtaa edelleen aina, kun Elna sinkoilee sen ympärillä holtittomasti, mutta oman näkemykseni mukaan ei enää ole sydänkohtauksen partaalla lähikontaktista raidallisen kanssa (!) ja Into, joka huonoista kokemuksistaan johtuen on hyvin varautunut vieraiden urosten seurassa osaa jo rentoutua, vaikka samassa laumassa kulkeekin useampi poikakoira. Intossa nyt näkyvä ero aiempaan on ihan huikea, se ei enää turhia jäykistele, mutta vuosi siinä on mennyt, että se on päässyt tähän tilanteeseen lauman ulkopuolisten urosten kanssa. Kyllä se vaan on aikaa vienyt.

Tovi sitten meidän kanssa lenkkeilemässä kävi erityisen odotettuja vieraita. Vaikka Taina kävikin meillä jo alkuvuodesta länsigöötanmaanpystykorvansa kanssa, se ei ollut mitään (sori vaan Rölli!) siihen verrattuna, miten nostalgisissa tunnelmissa lenkkeiltiin tällä kertaa.

Sen verran on pakko jakaa yhteistä historiaamme, että tutustuin Tainaan joskus vuoden 2002 kieppeillä, kun olin uunituore koiranomistaja, aivan kuten Tainakin. Molemmat oltiin ihan pikkulikkoja ja meillä molemmilla oli koira. Ja sitten, vähän myöhemmin, meillä molemmilla oli kaksi koiraa. Puhun siis omasta puolestani Nikistä ja Rompusta, maailman parhaimmista cockereista. Tainalla oli Tellu ja Ransu, maailman parhaimmat ja hienoimmat sekarotuiset. Niinä vuosina ehdittiin jakaa koiranomistajan arkea ja lenkkeillä paljon. Kesällä vedettiin tuntien reissuja uimarannoille ja ihmiset huutelivat, onko meillä naapureidenkin koirat mukana, kun neljän lauma näytti ilmeisen suurelta (kahdella pikkulikalla). 

Niistä ajoista on kulunut jo yli kymmenen vuotta ja se aika on vienyt mennessään paitsi maailman hienoimmat cockerspanielit, myös toisen maailman hienoimmista sekarotuisista. Koko kymmenen vuotta meni ihan heittämällä, eikä sellaista aikaa voisi kuvitellakaan yhteen näin nopeaan hujaukseen.

Vaan neljän poppoosta nuorimmaisin, sekarotuinen Ransu, elelee vielä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, ja siis tämä koira ja emäntänsä Taina kävivät huikean mutaisella lenkillä kanssamme pääsiäisen tienoilla. Tainaa ja etenkin Ransua oli hirveän kiva tavata pitkästä aikaa - siihen koiraan liittyy niin paljon hyviä muistoja, että melkein tunsin Nikin ja Rompun, ja koko meidän alkuperäisen kokoonpanon, ihan siinä vieressäni. Niitä koiria on vaan niin ikävä.

  

Ransusta on kuulemma tullut melkoinen tylsimys, mutta onneksi meidän hovinarri Elna sai siihen hiukan vauhtia ja koirat näyttivät nauttivan toistensa seurasta. Ne löysivät nopeasti yhteisen sävelen pomppimalla ja sorkkimalla toisiaan ja ne näyttivät muutenkin hiukan kadonneilta serkuksilta touhutessaan yhdessä. Elna kyllä pitää monista koirista, mutta Ransun kanssa niillä oli aivan erityisen yhteneväisiä juttuja.

Sopii olla tyytyväinen siitä, että tuntee niin paljon hyviä ihmisiä koirineen. Kiitos siis teille kaikille! Toki blogikin on ihan verraton tukijoukkojensa suhteen, joten kiitän myös teitä, jotka luette, kommentoitte ja jopa kirjoitatte omaa blogia. Muiden blogeja lukemalla on kiva huomata, ettei ole tässä veneessä yksin. Kiitos siis!

Erityisen lämmöllä ajattelen kuitenkin teitä kaikkia, keiden kanssa ollaan rämmitty lumihangissa, tiputtu jään läpi hyytävän kylmään veteen, lenkitetty koiria salaa hiihtoladuilla (KYLLÄ!!!), eksytty tai oltu hiukan epävarmoja oikeasta suunnasta, samoiltu tunteja, liukasteltu ympäri kyliä, seikkailtu, kohdattu odottamattomia irtokoiria, jaettu kokemuksia koiranpidosta ja idiooteista koiranomistajista, hehkutettu upeita yhdistelmiä ja pentueita, juoksutettu koiria niityillä, metsässä, tai sänkipelloilla, jännitetty kehään menoa, tuskailtu ongelmallisten koiriemme kanssa tai ihan vaan vietetty porottavan kuumia aamupäiviä ja myöhäisiä kesäiltoja paarmojen syötävinä tai sammakoiden seurassa treenikentällä - tottakai koiriemme kanssa. Unohtamatta tietenkään myöskään niitä kertoja, kun ollaan treenien jälkeen yritetty irroittaa jonkun autoa lumipenkasta, mudasta tai jostain muusta jännittävästä maaperästä tai sen tapaisesta. Koiraharrastus on tuonut ainakin meikäläisen elämään ihan huikean hyvää porukkaa. Eikö välillä voikin vaan olla kiitollinen ja kiittää ihmisiä, vaikkei olisikaan ystävänpäivä tai joulu? Kiitos!

Niin kaunis on hiljaisuus

Laakeaa valkoista peltoa silmänkantamattomiin. Täydellinen hiljaisuus jalkojen alla narskuvaa lunta lukuunottamatta - kyllä, edes linnut eivät laulaneet meille keväästä. Kirkas taivas, kirpeä pakkasilma. Ja kaiken kruunaava kantava hanki!

Sunnuntai tarjosi parastaan lumikenkäkävelijälle. Edellisen yön pakkaset olivat muokanneet pellosta täydellisen, sillä tällä kertaa en uponnutkaan kenkineni syvälle puuterilumeen vaan nyt sain paremminkin kiinni siitä, mitä lumikenkäkävely parhaimmillaan on. Todellista hikiliikuntaa? Ja vielä mitä, ei tänään. Kyllähän siinä jalkoihin sai hyvän lämmön, mutta en kutsuisi eilistä suoritustani hikiliikunnaksi.

Kun katselee edessä avautuvaa luonnon kauneutta ja vaeltaa hiljaisessa talvisäässä yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa saa täydellisesti kiinni vapauden tunteesta. Moottoripyöräily, moottoriveneily tai lentäminen? Ei tarvetta, minulla on lumikenkäni!

En ole vielä ehtinyt tutustumaan uusiin suksiini, sillä en ole lumikenkäilyltäni malttanut. Sunnuntaina olisin kyllä ehtinyt kipaisemaan nopean lenkin suksillakin, mutta hiihtämisen sijaan valitsin tuplasti aiempaa pidemmän lumikenkäilyreitin. Nyt haaveilen pidemmästä patikointiretkestä räpylät jalassa.

Ja mikä parasta, koiratkin nauttivat! Tällä kertaa Intokaan ei ollut sidottuna tekemääni polkuun, vaan lumi kantoi senkin tutkimaan metsäneläinten jälkiä ja hajuja. Kotiin lähti lopulta hyvin tyytyväistä porukkaa - ihan kuin pidemmänkin hemmotteluloman jäljiltä! 

Eivätkä nuo lumikenkäkävelijän jättämät jäljetkään kovin pahoja ole. Muutama kevyt tuulen puhallus, eikä kukaan enää arvaa, että olemme käyneet kahden koiran voimin valloittamassa laakeat pellot ja umpimetsän.