"Vain koira"

Aina silloin tällöin minulle sanotaan, "piristyisit, sehän on vain koira," tai "tuo on aika paljon rahaa vain koiraan." He eivät ymmärrä kuljettua matkaa, kulutettua aikaa, eivätkä kuluja jotka liittyy "vain koiraan."

Jotkut ylpeimmistä hetkistäni liittyvät "vain koiraan." Monia tunteja on kulunut ja ainoa kumppanini on ollut "vain koira," mutta kertaakaan en tuntenut itseäni vähäisemmäksi.

Jotkin surullisimmista hetkistäni ovat johtuneet "vain koirasta," ja noina pimeyden päivinä, "vain koiran" lempeä kosketus antoi minulle lohtua ja syyn voittaa tuo päivä.

Jos sinäkin ajattelet, että sehän on "vain koira," ymmärrät varmasti myös sanonnat kuten "vain ystävä, " "vain auringon nousu," tai "vain lupaus."

"Vain koira" tuo elämääni sen aidoimman ystävyyden, luottamuksen ja puhtaan pidättelemättömän riemun.

"Vain koira" tuo esiin myötäelämisen ja kärsivällisyyden jotka tekevät minusta paremman ihmisen.

"Vain koiran" vuoksi nousen aikaisin aamulla, teen pitkiä kävelylenkkejä ja katson odotuksella tulevaisuuteen. Joten minulle, ja kaltaisilleni ihmisille, se ei ole "vain koira" vaan tulevaisuuden toiveiden ja unelmien ruumiillistuma, menneisyyden rakkaimmat muistot, ja puhdas riemu tässä hetkessä.

"Vain koira" tuo minusta esiin sen mikä on hyvää ja ohjaa ajatukseni pois itsestäni ja päivän huolista.

Toivon, että jonakin päivänä he voivat ymmärtää, ettei se ole "vain koira," vaan se asia, joka antaa minulle inhimmillisyyden ja erottaa minut "vain miehestä tai naisesta."

Seuraavan kerran kun kuulet sanonnan "vain koira", hymyile - koska he "eivät vain ymmärrä."

Maalaisrotta kaupungissa

Viikonloppuina, jotka olen saanut viettää koirieni kanssa kotioloissa, olen alkanut kyseenalaistamaan raidallisen rottani itsenäisyyttä, jota viimeisimpien havaintojeni mukaan ei ole. Lenkkeillessämme Elna vilkuilee Intoon, se suhtautuu kaikkeen Intolta oppimiensa käyttäytymismallien mukaan ja koirien jaloitellessa irti se etenee Inton tahtiin ilman minkäänlaisia omia haluja tai tarpeita. Se on kuin pieni sitkeä iilimadon ja takiaisen risteytys, mikä ei varmastikkaan ole hyväksi koiralle itselleen saatika Intolle, jonka tässä tapauksessa koen olevan perskärpäsen uhri.

Tuumasta toimeen ja kadonnutta itsenäisyyttä etsimään! Lauantaina Elnalla oli päiväohjelmassaan harvinaista herkkua (koiran omien sanojen mukaan "harvinaista järkkyä") kun maalaisrotta pääsi tutustumaan kaupungin sykkeeseen ja mikä parasta (eli hirveintä): ilman isoveljiä!



Innoissaan autoon hypänneen Elnan olemus muuttui sitä epävarmemmaksi, mitä lähemmäksi saavuimme rautatieaseman alikulkutunnelia. Aluksi reissu oli tuntunut senkin mielestä ihan hyvältä idealta, mutta siinä vaiheessa, kun velipojat tai kukaan koirakavereistakaan ei odottanut rautatieaseman parkkipaikalla, alkoi pieni kippurahäntä laskemaan aina vaan alemmas - jääden lopulta paikalleen takakoipien väliin. Kun kuljimme yhdessä rautatieaseman kulkutunneliin kuulin hihnan toisesta päästä epävarmaa mutinaa ja ininää. Normaalisti tyhjäpäisenä ympäriinsä tohjottavan Elnan ilme vakavoitui ja sen olemus muuttui ryhdikkäämmäksi - sen suurin tuki ja turva ei nyt ollut paikalla ja yhtäkkiä sen oli luotettava itseensä ja (mikä inhottavinta:) minuun.



Kaikuva alikulkutunneli kaikkine hajuineen, valoineen ja pintoineen sai Elnan aivan hämmennyksiin. Toisinaan sen korvat olivat täysin päänmyötäisesti alhaalla ja toisinaan ne sojottivat uteliaina eteenpäin. Kaikki oli sen mielestä jännittävää ja se tutki jopa alikulkutunnelin seiniä nousten niitä vasten. Jopa tavallinen ohi surahtava pyöräilijä sai koiran säpsähtämään.
Vaikka toisinaan äänet ja pinnat tuntuivat järkyttävän pienen koiran mieltä, se suhtautui kaikkeen suurella mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Näytti siltä, että se imi itseensä kaiken mahdollisen tiedon kaikilla mahdollisilla aisteillaan. Alla olevissa kuvissa Elna haistelee alikulkutunnelin ilmaa. :)





Jäimme tarkkailemaan alikulkutunnelin tapahtumia sen päädystä löytyneelle penkille. Ohikulkijat ihastelivat korvat höröllä ympärilleen tuijottavaa Elnaa kysellen sen rotua tai kommentoiden sen ulkonäköä, oli kuulemma kiva hauva, kiltti koira ja ihan sakaalin näköinen. (Tähän haluaisin pientä tarkennusta: löysin nimittäin googlen kautta kultasakaalin, vaippasakaalin, juovasakaalin ja simieninsakaalin eikä Elna pilkkua viilatakseni näytä yhdeltäkään näistä...)
Kaikkein jännittävin asia koko alikulkutunnelissa oli kuitenkin viiksekäs kaupungin työntekijä, jolla oli toisessa kädessään lapio ja toisessa kädessään harja. Se alkoi lähestymään meitä (tai koiraa lainatakseni "Elnaa") hitaasti tunnelin toisesta päästä harjaten samalla kivetettyä maata. Ja kun se viimein saapui penkille, jolla minä ja Elna istuimme, se alkoi kommentoimaan koiran ulkonäköä ja kyselemään sen rotua. Tästä juttu jatkui edelleen kiinanharjakoiriin, koirien johtajuusjärjestelmään, tiibetinspanieleiden nielukasvaimiin ja lopulta tottakai: siihen, kuinka sekarotuiset koirat ovat rotukoiria terveempiä ja elävät pidempään. (Hohhoijaa.)
Koko pitkän jaarittelumme aikana Elna ei uskaltautunut viiksekkään miehen luokse, ei siitäkään huolimatta, että mies jätti kivetystä vasten kolisevan (ja täten Elnaa pelottavan) lapion ja harjan sivuun ja kyykistyi penkillä seisovan Elnan eteen tarjoten tälle varovaisesti kättään. Elna nuuskaisi kättä vikkelästi ja perääntyi heti vinkuen epävarmasti ja hakien turvaa minusta.
Edes siinä vaiheessa, kun mies täysin keskittyi siivoukseensa ja oli täten täysin välinpitämätön koiraa kohtaan, Elna ei uskaltautunut (tai vaan yksinkertaisesti halunnut mennä) tätä lähelle. Toisaalta enpä pistä pahakseni: hankkiessani Ensimmäisen (puoli)Paimenkoirani olin erittäin tyytyväinen tämänkin paimenen kykyyn olla olematta jatkuvasti vieraiden(kin) ihmisten iholla. Toisin sanoen arvostan koirassa tiettyä pidättyväisyyttä ja välinpitämättömyyttä vieraita ihmisiä kohtaan siitäkin huolimatta, että usein ne vieraat ihmiset (kuten tässäkin tapauksessa) eivät millään malttaisi tyytyä pelkkään katseluun, vaan koiraa on mieluusti päästävä myös koskemaan, erityisesti, jos sillä on erikoisen värinen panssari.

Yhtä kaikki, tovin jaarittelumme jälkeen kaupungin työntekijä tyytyi toivottamaan meille hyvät päivänjatkot ilman, että oli päässyt todistamaan Elnan turkin laatua omin käsin. Minä olin tilanteeseen harvinaisen tyytyväinen, sillä jostain syystä yleensä kaikki tapaamani ihmiset (olivat he sitten tuttuja tai tuntemattomia) ovat tyytyväisiä koiran tapaamisen vasta sitten, kun koira on saatu villittyä nollasta sataan ja se poukkoilee ympäriinsä kuin superpallo. (Osaako joku kertoa, miksi useimmat ihmiset haluavat saada koiran tällaiseen tilaan, oli kyseessä sitten tuttu tai tuntematon lemmikki?)

Kun Pelottava Viiksimies oli mennyt, jäimme alikulkutunneliin kuuntelemaan jyrinää, jonka yläpuolellamme kulkeva juna aiheutti. Elna vilkaisi minuun hetken murto-osan ajan ja oli sitä mieltä, että nyt tuli maailmanloppu. Itse taisin tässä vaiheessa keskittyä kameran asetuksien tutkimiseen ja niinpä maalaisrottakin tajusi, ettei kyse taida olla sen suuremmasta hädästä. Kun olin saanut vastailla vielä muutamiin ohikulkijoiden kommentteihin, lähdimme kiertelemään laitureille, joilla Elna pääsi näkemään sekä saapuvia että lähteviä junia, kuin myös kaikenlaisia ihmisiä. Suhteellisen uusina kokemuksina likalle tulivat myös kiviportaat ja hissimatkailu, joten turhaksi reissuksi tämä ei todellakaan jäänyt.

Yhdessä hujauksessa saimme rautatieasemalla kulutetuksi tunnin, jonka jälkeen oli aika palata taas arkisiin touhuihin, eli (nais)varusmiehenä pyykkien kuivaamiseen ja uuden koneellisen latomiseen sekä tietysti syömiseen, mikä on kaikkein oleellisinta lomatekemistä nukkumisen lisäksi. ;)



Vaan vähään on pienet sakaalit (siis mitkä?!) tyytyväisiä, tai tässä tapauksessa sanottakoon järkyttyneitä. Kotiin päästyään raidallinen, sakaalia ehkä etäisesti muistuttava Elna kaatui kyljelleen ja nukkui eteisen lattialla monta tuntia heti sen jälkeen, kun oli saanut kerrottua kokemuksistaan veljilleen. Siinä se sakaalin loppuilta kuluikin, naaman ilmeistä päätellen se mietti edelleenkin Viiksekästä Miestä, junia ja kaikkia niitä ääniä, hajuja ja pintoja. Se mietti niitä niin kovasti unissaan, että sain aivan rauhassa katsoa YouTubesta videoita menneiden vuosien suojelukokeista, joissa koirat louskuttavat räkä lentäen ja meidän päässämme stereot raikuen. Ei herännyt pikku sakaali tähän, vaikka normaalisti olisi koirien ääniä kuullessaan säntäillyt vatsan pohjastaan muristen ikkunalta ikkunalle...

Nikin tarina

Olen halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään, mutten ole löytänyt sopivia sanoja. Tässä se nyt kuitenkin on, kertomus yhteisistä vuosistamme ja siitä, mitä tapahtui ja mikä johti elämäni rakkaimman koiran lopetukseen marraskuussa 2009.

Juurilla
On vaikea löytää sanoja joilla aloittaa tai ylipäätään tarinan alkua. Vuodet ovat vierineet, mutta en ole vieläkään pystynyt muodostamaan täysin selkeää selitystä elämäni suurimmalle mysteerille, sille, jonka nimesin 11-vuotiaana pikkutyttönä Nikiksi. Tämä aihe saa minut aina mietteliääksi, enkä saa päästäni ajatusta siitä, olisiko jotain voitu vielä tehdä, olisinko voinut antaa vielä yhden tilaisuuden ja yrittää vielä kerran.

Niki on se, josta kaikki alkoi. Ensimmäinen koirani, ja vaikka ne kaikki ovatkin sanalla sanoen erityisiä, Niki oli aivan omaa luokkaansa. Niki opetti minulle lajistaan paljon ja sai minut toden teolla miettimään, miksi eläin toimii kuten toimii. Ei pelkästään kymmeniä koirakirjoja, vaan myös kymmeniä luentoja ja tuhansia tunteja vain tarkkaillen sen ja muiden vastaavien eläinten käyttäytymistä tarkoituksena ymmärtää erilaisten toimintamallien perimmäinen tarkoitus.

Johtajuusongelma. Raivosyndrooma. Huonot geenit. Surkeiden sattumusten sarja. Teorioita on monia ja kaikilla varmasti tämänkin tarinan jälkeen oma selkeä visionsa. Minullakin, kausittain, on aina jokin vahva visio ja selkeä selitys kaikelle, mitä Nikin kanssa kohtasin, mutta ei kestä kauaakaan, kun taas huomaan, että palapelin palat eivät sittenkään natsaa ja yksi pala puuttuu kokonaan. Tuntuu, kuin se olisi puuttunut kokoajan eikä koiran käytökselle siksi koskaan löytynyt loogista selitystä. Todennäköisesti kaikki on vain hyvin yksinkertaista ja jos teoriaa kaikelle halutaan, se on loppujen lopuksi maailman yksinkertaisin. En vain ole törmännyt siihen vielä.



Maailman onnellisin tyttö
Olin halunnut omaa koiraa siitä lähtien, kun näin sellaisen ensimmäisen kerran. 11-vuotiaana onnistuin liikauttamaan vanhempiani ensimmäistä kertaa siihen suuntaan, että he todella lähtivät kanssani tutustumaan erilaisiin kasvattajiin, pentuihin, koiriin ja koiratapahtumiin. Joulukuussa 2001 tunsin olevani maailman onnellisin tyttö, kun olimme isäni kanssa katsomassa muutaman viikon ikäisiä mustia cockerspanielin pentuja ja isäni kysyi minulta vakavissaan, hoitaisinko koiraa oikeasti jos sellaisen saisin. Myöntävän vastauksen, muutaman soitetun puhelun ja vielä tarkoin harkittujen minuuttien jälkeen pitelin mustaa pentua sylissäni samalla kun isäni maksoi siitä varausmaksun. Nuuhkin pienen pennun turkkia ja tunsin olevani maailman onnekkain tyttö.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen tuo pieni musta urospentu muutti taloomme. Se nukkui sikeästi kuin pieni porsas koko kotimatkansa ja vielä kotonakin odotin malttamattomana, että pääsisin kunnolla tutustumaan uuteen ystävääni.

Seuraavat päivät ja viikot tarjosivatkin siihen tilaisuuden, eikä selkeän kuvan muodostaminen tästä erikoisesta eläimestä onnistunut edes sen 8 elinvuoden aikana.
On vaikea koittaa rajata pois niitä yksityiskohtia Nikin pentuiästä ja elämästä, jotka eivät tarinan puolesta olisi oleellisia. Tuntuu, kuin jokainen pienen pieni yksityiskohta olisi ollut oleellinen ja oikein tulkittuna selkeä enne koittavista vaikeuksista, jotka olisi ehkä määrätietoisemmalla kasvatuksella voitu estää.

Kun Niki oli asunut uudessa kodissaan luonamme muutaman päivän sen iho alkoi oireilemaan taipeissa esiintyvällä ihottumalla. Ensimmäinen eläinlääkäri, joka tutki pennun oli vakaasti sitä mieltä, että se tulisi ehdottomasti lopettaa pian pahentuvan ihottuman takia, mutta toinen, kaupungin toisella laidalla palveleva eläinlääkäri totesi ihottuman olevan vain harmitonta pentuiän ihottumaa, joka johtui muuttuneista olosuhteista. Muuttuneet olosuhteet, todellakin. Niki oli peräisin yli 30 koiran kennelistä, jossa suurin osa koirista asui ulkotarhoissa. Kun tapasin Nikin ensimmäistä kertaa, se tuotiin siskonsa kanssa erilliseen viileään huoneeseen kennelin sisärakennukseen, mutten koskaan saanut tavata sen emää tai isää. Se oli kuulemma vahinkopentue, jonka vuoksi kasvattaja ei kokenut tarpeelliseksi rekisteröidä muuten täysin puhdasrotuisia cockerspanieleita. Olin itse tuolloin niin pieni ja vanhempani niin ulalla, että hälytyskellot eivät soineet vaikka ehdottomasti olisi pitänyt.

Lisää ongelmia
Pennun äkkinäisesti puhjennut ihottuma ohitettiin ruokavalion muuttamisella vehnättömäksi ja jo olemassa oleva ihottuma saatiin taltutettua lääkevoiteella. Ensimmäinen ongelma oli päihitetty, mutta jatkoa oli luvassa. Kun koira oli asettunut uuteen kotiinsa se alkoi leikkimään rajuja puruleikkejä ja käyttäytymään aggressiivisesti satunnaisissa tilanteissa ihmisiä kohtaan. Odottamaton aggressiivinen käytös tuli meille yllätyksenä etenkin, kun olimme käsittäneet cockerspanielin olevan ihmisystävällinen rotu ja täten soveltuvan myös lapsiperheeseen. Kysyimme yllättävään ongelmaamme apua muilta koiraihmisiltä ja kasvattajilta, mutta ihmiset jotka eivät olleet nähneet koiran käytöstä itse totesivat hampaiden käytön olevan normaalia pentuikäiselle koiralle ja menevän iän karttuessa ohi. Odotimme hampaiden käytön ja yllättävän aggressiivisuuden menevän ohi, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Iän myötä koira kyllä oppi olemaan purematta hoitotoimenpiteiden aikana, mutta muuten sen käytös oli edelleen arvaamatonta.

Muistan, kun Niki oli vielä pikkupentu eikä päässyt hyppäämään korkean sängynlaidan yli sängylleni. Sänky toimikin turvapaikkanani silloin, kun pennun käytös yltyi niin aggressiiviseksi, että käteni täyttyivät verinaarmuista ja haavoista. Kun pentu kasvoi, asetelma muuttui. Kun nukkumaanmenoaikani koitti (olin tuolloin 12-vuotias), koira oli vallannut sänkyni ja murisi ja rähisi lähestyville ihmisille hampaat irvessä. Koiran komentaminen ajoi sen hyökkäämään komentavaa ihmistä kohti ja usein ainoaksi keinoksi jäi koiran huijaaminen sängyltä esimerkiksi esittämällä lenkillelähtöä sinne kuitenkaan lähtemättä. Kun koira kuuli tutun hihnan kilinän, se valpastui ja hyppäsi sängyltä ollen taas oma rauhallinen itsensä, sellainen kuin se muutoin oli. Kun se sitten palasi huoneeseen, jossa se oli aiemmin puolustanut sänkyä, se oli kuin mitään ei olisi tapahtunut ja meni nukkumaan omalle paikalleen.

Vastaavia esimerkkejä sen käytöksestä olisi niin monia, kuin vain jaksaisin kirjoittaa. Useimmiten juuri vahtimista, rähinää, joka toisinaan yltyi siihen, että koira jopa puri oman perheensä jäseniä. Ja aivan yllättäen välikohtauksen jälkeen koiran käytöksen palautuminen normaaliksi. Sen aggresiivisuus ja arvaamattomuus oli ajoittaista, ja kuten jo kerroin, muutoin se oli rauhallinen ja hyvä koira. Se ei ollut ikinä aggressiivinen muita eläimiä kohtaan ja sen luonne muutoin oli niin tasainen, että pystyin vaivatta harrastamaan sen kanssa agilityä ja tokoa, ja opettamaan sille mitä vaativimpia temppuja. Se oli älykäs koira, joka oivalsi nopeasti. Sillä oli omaa tahtoa, mutta se oppi nopeasti ja oli kuuliainen koira, jonka kanssa vaikeuksista huolimatta hitsauduin niin hyvin yhteen, että viimeisimpinä vuosinaan se oli kuin oma varjoni. Siksi luopuminen siitä oli lopulta niin vaikeaa, että pitkitin päätöstä, joka varmaankin olisi pitänyt tehdä aiemmin kuin itse siihen pystyin.



Arkea varuillaan
Vuosien varrella opin lukemaan Nikiä ja tiesin, milloin sitä ei tulisi lähestyä ja milloin sitä pystyi kohtelemaan kuin tavallista koiraa. Yleisimmin ongelmatilanteet laukesivat jostain täysin epäoleellisesta, kuten lattialle pudonneesta kynästä tai nenäliinasta, jota koira yllättäen ikäänkuin vartioi. Se saattoi vaan torkkua vartioimansa esineen tai asian lähettyvillä ja aivan yhtäkkiä ilman näkyviä varoittavia signaaleja hyökätä ohi kulkevan ihmisen kimppuun sekunnin murto-osassa. Sen kanssa oli erittäin hankalaa elää normaalia arkea ja niinpä se asuikin lapsiportin takana huoneessani kanssani. Ymmärsin sen käytöstä parhaiten ja luin sitä kaikkein luontevimmin, joskin sain muutamia kertoja osakseni myös verisiä yllätyshyökkäyksiä, joihin en ollut osannut varautua. En löytänyt sen käytöksesta logiikkaa, mutta yritin parhaani. Sen aggression saattoi laukaista paitsi kynä tai nenäliina, toisinaan myös sohvannurkka tai ehkäpä jopa jokin tuoksu, johon en ollut ymmärtänyt kiinnittää huomiota. Katsellessani televisiota se saattoi tulla puolittain syliini ja sitä saattoi silitellä normaalisti, kunnes aivan yhtäkkiä jokin aiheutti koirassa yllättävän aggression ja se hyökkäsi silittäjänsä kimppuun. Tämä olisi voinut viitata jonkinlaisiin fyysisiin ongelmiin, mutta sellaisista emme koskaan saaneet mitään muuta osviittaa.
Huomasin, että aggressiota esiintyi useimmiten silloin, kun päivän aikana oli tapahtunut jotain normaaleista rutiineista poikkeavaa. Koira saattoi olla tavallista arvaamattomampi, jos sen kanssa oli kuljettu normaalia pidempi tai normaalia lyhyempi lenkki, jos olin jäänyt koulusta kotiin tai jos sattui olemaan torstai eli agilitypäivä, tai jos koira oli päässyt mukaan mökkireissulle. En varmaankaan edes osannut aina yhdistää jotain pienen pientä muutosta arjessa sen käyttäytymiseen, mutta sen tiesin, että Nikin kanssa eläessä oli aina oltava tietyllä tavalla varuillaan ja tarkkailla sen ilmeitä ja eleitä tarkasti välttyäkseen sen teräviltä hampailta.

Muutokset pahasta
Vähän sen jälkeen, kun novascotiannoutaja Into oli kesällä 2008 liittynyt laumaamme Nikin vasen korva alkoi oireilemaan. Ensin se punoitti, sitten se ärtyi entisestään ja lopulta korva eritti jatkuvasti suuria määriä kirkasta ja pahalta haisevaa tahnaa. Se saattoi olla jonkinlainen stressireaktio uudesta perheenjäsenestä, jonka kanssa Niki muuten tuli keskimääräisen hyvin juttuun. Hoidatin korvaongelmaa eläinlääkäriltä saamieni ohjeiden mukaan, mutta antibiootit ja lääkkeet eivät tuottaneet toivottua tulosta. Useita lääke- ja antibioottikuureja ja korvan imuhuuhteluita seurasi krooninen ja lääkkeille resistanssi korvan tulehdustila, jota tuntui mahdottomalta saada kuriin.



Kesällä 2009 löysin mukavan omakotitalon lähikunnalta. Muutin sinne yhdessä Nikin, Rompun ja tuolloin 1-vuotiaan Inton kanssa. Kuvittelin arjen arvaamattoman koiran kanssa helpottuvan, kun saisimme elää keskenämme. Lisäksi näin positiivisena sen, ettei herkän Nikin tarvinnut elää enää lapsiportin takana tai huolehtia sellaisista perheenjäsenistä, jotka eivät osanneet lukea tai tulkita sen pienenpieniä signaaleja. Myös lenkkimaastomme olivat mielestäni mukavat ja mieluisat ja näin tulevaisuutemme valoisana, mutta sitä se ei ainakaan Nikin osalta ollut.
Ensimmäiset päivät uudessa kodissamme Niki vietti ulko-oven edessä nukkuen. Se vaikutti odottavan takaisin vanhaan kotiin lähtöä ja vaikka parin viikon päästä olinkin ajatellut sen kotiutuneen uuteen kotiimme hyvin, se ei koskaan tainnutkaan kotiutua. Jo useita kuukausia jatkunut krooninen korvatulehdus paheni uuteen kotiin siirtymisemme myötä ja ymmärsin korvaongelman olevan stressireaktio.



Apua luontaishoidoista
Jouduin toden teolla miettimään viimeisen piikin vaihtoehtoa korvaongelmien pahentuessa, etenkin, kun kipu teki jo ennestään aggressiivisesta koirasta entisäkin arvaamattoman. Sitten törmäsin termeihin "eläinten luonnonmukainen hoito" ja "homeopatia." Sain käsiini eläin-naturopaatin yhteystiedot ja eipä aikaakaan, kun istuimme naturopaatin vastaanotolla yhdessä Nikin kanssa. Kirjoitan kokemuksestani vanhassa blogimerkinnässäni näin: "Annoin Nikille naturopaatin määräämiä kukkatippoja jo samana iltana heti kotiin päästyämme, enkä tiedä oliko sattumaa vai kuvitelmaa, vai kenties todellinen vaikutus, mutta loppuillaksi Niki meni nukkumaan, ja nukkuikin väsymyksensä pois. Normaalisti arjesta poikkeavat tilanteet, esimerkiksi juuri tuollainen monen tunnin reissu naturopaatille, aiheuttavat Nikille vain sen, että kotiin tultuaan se ei todellakaan mene nukkumaan väsymystään pois, vaan nuokkuu kiukkuisena hereillä ja ärhentelee kaikille. Yleensä tällaisten päivien jälkeiset yötkin se on levoton ja mm. haukkuu ulkoa kuuluville äänille, mutta ainakin tämän kyseisen illan ja yön me kaikki saimme viettää rauhassa, mikä on erittäin positiivista huomata! Nyt kolme kokonaista päivää naturopaatin ohjeita noudattamalla olen saanut aikaan sen, että Nikin vasenta korvaa ei erota oikeasta muuta kuin korvalehden karvoihin liimautuneiden kuivuneiden lääkeaineiden perusteella!"

Naturopaatilla käynnin jälkeen sekä Nikin fyysisessä, että henkisessä olemuksessa alkoi näkymään muutoksia ja tunnelin päässä näkyi valoa. Haaveilin normaalista arjesta "mustan intiaanipojan" kanssa ja odotin sitä innolla. Vaan heti, kun luontaistuotehoidot loppuivat väliaikaisesti, korvan ja koiran tilanne paheni entisestään. Pian uudelleen aloitetut hoidot eivät enää tehonneetkaan, ja olimme samassa pisteessä kuin ennen mahtavien rohtojen kuvioihin astumista. Koira oli kipeä, ja mitä kipeämpi se oli, sitä aggressiivisemmaksi ja arvaamattomammaksi se muuttui.



Loppua kohti
Tämän jälkeen Nikin käytös alkoi olla entistäkin epäloogisempaa. Eräänä myöhäisenä kesäiltana palasimme hyvillä mielin mökkireissulta, jolla koirat olivat jälleen kerran saaneet kirmata vapaana. Olin juuri ottamassa Nikiä ulos auton takatilasta, kun se yllättäen aloittikin rähinän minua kohtaan ja yritti purra, vaikken ollut edes ehtinyt koskemaan siihen. Sain vain pienen osuman käteeni ja peräännyin, josta huolimatta koira jatkoi uhmaavaa haukkumista ja hampaiden esittelyä auton takatilasta minua kohti. Istahdin pettyneenä, mutta kaikessa rauhassa parin metrin päähän kotiterassini portaalle miettimään, miten minun tulisi toimia tässä tilanteessa ja katselemaan koiran uhmakasta käytöstä koittaen löytää siitä jonkinlaista logiikkaa. Istuin siinä valehtelematta tunteja sen jälkeen, kun olin vienyt Rompun ja Inton sisälle kotitaloomme ja vain mietin, mitä Nikin päässä oikein liikkui. Istuin siinä aivan hiljaa yön hämärtyessä ja aina kun vähän liikahdin tai yskähdin, avonaisesta auton takatilasta kantautui vihainen haukku ja rähinä. Lopulta otin auton avaimet ja lähdin pitkälle ajelulle takatilassa murisevan koiran kanssa. Ajoimme ympäri hiljaista ja pimeää kaupunkia, kunnes viimein ajoin vanhempieni pihaan ja soitin heille, etten enää tiedä mitä tehdä tämän eläimen kanssa. Myös vanhempani yrittivät saada koiraa ulos autosta kannustaen sitä iloisesti ja houkutellen herkuilla, mutta koira oli kuin itse saatana ja raivosi auton takakontista silmät leimuen. Kaikenlaiset käskytykset, jopa määrätietoinen ja reipas "no niin, nyt loppu, mennään" sai sen vain entistä raivostuneemmaksi.

En enää muista miten välikohtaus autossa oikein päättyi. Elettiin jo aamuyötä, kun viimein sain koiran autosta ulos. Tämän jälkeen menin raskain mielin nukkumaan.

Sellainen Niki oli. Jos sillä oli ollut erityisen hauskaa tai muuten vaan vilkas ja ohjelmantäytteinen päivä, se oli kotiin päästyämme arvaamaton ja aggressiivinen, mitä odottamattomimmissa tilanteissa. Se rakasti agilityä ja oli siinä taitava, mutta jouduimme lopettamaan harrastuksen sen jälkeen, kun koira kerta toisensa jälkeen murisi ja irvisteli pöydän alta tai muusta pimeästä nurkkauksesta treeneistä kotiin palattuamme. Yritin pitää sen arjen tasaisena ja rutiinit selkeinä, mutta sekään ei aina auttanut. Se oli arvaamaton koira, eikä siitä päästy mihinkään.

Eräänä sateisena marraskuun iltana tulimme Nikin, Inton ja Rompun kanssa lenkiltä. Kuivasin koko porukan tavalliseen tapaan eteisessä, mutta kaikki ei sujunutkaan suunnitelmieni mukaan. Kun Nikin vuoro koitti, olin päässyt vasta kuivaamisen alkuun, kun se yllättäen kääntyi hampaat irvessä ja silmät leimuten puoleeni ja puri mistä ensimmäisenä kiinni sai, reidestäni. Peräännyin vaistomaisesti äkkiä ja huusin koiralle käskyjä irti ja ei. Luontaisena reaktiona yritin käsilläni irroittaa purevaa koiraa, jolloin se vaan haukkoi kättäni hampaillaan ja sen aggressio minua kohtaan vain yltyi. Silloinen poikaystäväni oli löytänyt jostain palan kompostikehikkoa, jolla aina silloin tällöin olin eristänyt koirilta huoneita, ja painamalla kompostikehikolla koiraa seinää vasten hän sai koiran irroittamaan otteensa minusta. Juoksin vessaan huuhtomaan pahasti verta vuotavia haavojani käsissäni ja jaloissani ja olin itkeä silmät päästäni, kun en enää millään keksinyt koiran käytökselle mitään järkevää selitystä. Jos olisin ollut yksin koirieni kesken, en edes tiedä, miten tilanne olisi tullut päättymään.
Kun haavat oli saatu laastaroitua (seuraavan päivän lääkärillä käynti osoitti antibioottikuurin ja viikon sairasloman) soitin raskain mielin tutuksi käyneelle eläinlääkäriasemalle ja tilasin koiralle lopetusajan. Tuntui, kuin kaikki olisi lopussa.



Nikin viimeisistä hetkistä voi lukea vanhasta blogistamme, kuin myös joistakin sen tempauksistakin. Kaipaan Nikiä edelleen, mutten vieläkään ymmärrä sen käyttäytymisen syitä. Viimeisimpinä hetkinään ymmärrän vahvojen aggressioiden olleen kipureaktioita, mutta se, miksi se oli niin arvaamaton pikkupennusta alkaen on minulle edelleen suuri mysteeri. Vanhassa blogissamme joku tuntematon oli kommentoinut koiran aggressiivisuudesta kertovaan merkintääni: "kuula kalloon, ennen kuin sattuu jotain peruuttamatonta", mutta ajatus koiran lopettamisesta ilman mitään selitystä sen käyttäytymiselle tuntui minusta väärältä. Olin varma, että jostain löytyisi ratkaisu muuten niin täydellisen koiran yllättävälle käyttäytymiselle.
Oli kyse sitten johtajuusongelmasta, huonoista geeneistä tai vaan surkeiden sattumusten sarjasta - jos asiat olisivat mennee toisin, olisimme 26.10.2011 viettäneet intiaanipojan 10-vuotissynttäreitä. Siksi tämä kirjoitus tänään, kun viikonloppuvapaillani ehdin kirjoittelemaan. Ensi kuussa sen kuolemasta tulee kuluneeksi kaksi vuotta. Voi kuinka kaipaankaan sitä koiraa, kaikesta huolimatta.

Aurinkoinen syyspäivä

Tämänkertaisen viikonloppuvapaan ohjelmaan oli tarkoitus sisällyttää jäljestystä, josta olen kuluneen viikon aikana innostunut armeijassa. Olemme muiden sotakoiraohjaajien sekä johtajien kanssa käyneet alkuviikosta läpi jäljestyksen teoriaa ja pari käytännön harjoitusta henkilökohtaisten nimikkokoiriemme kanssa. Nämä, sekä ylikersantilta saamani vinkit ovat innostaneet minua ennestään hiukan vieraamman lajin pariin. Muistan muutamia vuosia sitten tehneeni muutaman kymmenen metrin makkarajälkiä Rompulle sekä edesmenneelle Nikille, ja sittemmin käyneeni Inton kanssa mejästämässä, mutta koskaan aiemmin jäljestys ei ole kolahtanut niin lujaa kuin nyt. Se johtunee varmaankin osastomme pätevistä johtajista, joiden ansiosta koen oppivani jäljen tekemisestä kaiken oleellisimman näin alkuun (ja siitä, että ensilumi on täällä minä hetkenä hyvänsä). On helpompaa tehdä, kun tietää mitä tekee ja mihin tähtää.

...vaan Kangoollani olikin täksi viikonlopuksi muita suunnitelmia ja rakas autoni viettääkin nyt aikaansa autokorjaamon hallissa melkein kotini takapihalla. Minun ja pörröisten ystävieni oli siis keksittävä jotain, jonka voisimme onnistuneesti toteuttaa kävelymatkan päässä kotoamme, ja niinpä viikonlopun suunnitelmiin astuikin jäljestyksen sijasta toko!



Koska emme ole vähään aikaan tehneet mitään järkevää oman poppoon kesken (armeijassa koirien kanssa sitäkin enemmän!) päätin ottaa päivän teemaksi hyvän ja rennon fiiliksen, josta pidin itse kiinni ja jonka halusin näkyvän koirien liikkeissä. Into otti ideastani kopin liiankin kirjaimellisesti, ja kuten ylläoleva kuva osoittaa, se oikaisi takakoipensa ja teki paikallaolossa olonsa kerralla oikein mukavaksi. Joko jätkä osaa oikeasti ottaa rennosti tai sitten sen asento oli hienovarainen vihje toivomuksesta päästä hierojalle.



Hyvässä ja rennossa fiiliksessä koirat pääsivät treenaamaan paitsi paikallaoloa ja oman vuoronsa odottelua, myös kaukokäskyjä ja seuraamista (Into) sekä sivulle tuloa (Elna). Lyhyttä ja iloisen reipasta treeniä useilla taukojen siivittämillä toistoilla! Myös pikkuinen Remu oli seuraamassa treenejä, mutta pysytteli tällä kertaa vain katsojan roolissa. Tarkoituksenani oli ajaa sen kanssa tunnin vanha ja 20 metriä pitkä takapihalle tekemäni aloittelujälki, mutta koska "isot koirat" treenattuani unohduin kuvaamaan kentän laidalle, ei meille jäänytkään aikaa ajaa jälkeä, vaan minun täytyikin jo kiirehtiä päivän seuraavalle ohjelmalle, joka oli jo aiemmin sovittu päivällinen vanhempieni luona.

Päivällisen ohittaminen jäljestyksen varjolla olisi juuri ja juuri saattanutkin sopia, mutta tapaamista Rompun kanssa en missään nimessä halunnut missata! Ja onhan laatuajan viettäminen oman perheenkin kanssa toki sellainen asia, jota on kiva tehdä niinä harvoina hetkinä kun voi olla muualla kuin kasarmilla tai kasarmin koiratarhalla. Siispä Remulle tekemäni jälki jäikin nyt sitten pihalla riekkuvien naakkojen iloksi, mutta pikku heppu vaikuttaa ihan tyytyväiseltä näinkin. Pieni pörröinen kaveri nimittäin nukkuu tyytyväisen oloisena tälläkin hetkellä jaloissani (kun taas koirat, joille keksin tekemistä  riekkuvat sohvalla ja napsivat toisiaan laiskasti).

Villirotan vinhat seikkailut ja muita tositarinoita

Koska omituiset takiaisten lailla koirien turkkeihin pellolta takertuvat siemenet, hirvikärpäset ja jopa vielä alkusyksylläkin liikkeellä olevat punkit ovat vallanneet mökin maastot ei viikonlopun lomasuunnitelmille jäänyt paljoa vaihtoehtoja.
Facebookista bongattu treeniseuran tarve toi ratkaisun tämänkin koirakon ajanviete- ja energianpurkuongelmaan ja niinpä Into pääsi pitkästä aikaa hakemaan ukkoja metsästä. Viimeisimmästä kerrasta lienee jo kulunut tovi, sillä en edes muista koska viimeksi -ja missä olemme hakuilleet.

Intolle tehtiin metsässä neljä pistoa varsin mielenkiintoisissa maastoissa. Keskilinjan toisella puolella oli harvaa mäntymetsää poteroin varustettuna ja keskilinjan toisella puolella harvaa mäntymetsää, tien ylitys ja erittäin tiheäkasvuista sekametsää. Olin niin innoissani maastoistamme, että taisin haukata liian suuren palan pyytäessäni maalimiehiä uppoamaan syvälle, piiloutumaan poteroihin ja vaatimaan koiralta tien ylitystä. Ilmaisua piiloilla ei sentään vaadittu, vaan maalimiehet huusivat "valmis" kun koira oli saanut eväänsä piilolla syötyä. Kaikenkaikkiaan treenit sujuivat keskinkertaisesti: aluksi koira palloili alueella sen näköisenä, että nokka ei ollut ehtinyt matkaan mukaan. Siinä vaiheessa, kun minäkin näin koiran pään päälle syttyvän hehkulampun huomasin, että koiran nenäkin on auki. Vaikka koira ei maastosssa uponnut suoraan ja niin taitavasti kuin olin kunnianhimoisissa haavekuvissani nähnyt, se löysi kaikki hankalissakin piiloissa olleet maalimiehet ja sen hallittavuus alueella oli kaikenkaikkiaan melko nättiä. Vaikka alku meni maalimiehille poukkoillessa, se kuitenkin kuunteli käskyjä hyvin, seurasi keskilinjalla kauniisti vierelläni, oli yhteistyöhaluinen ja hyvin motivoitunut.



...toisin kuin Elna kaupungin puiston match showssa, johon suuntasimme sunnuntaiaamuna. Minulla oli takanani myöhään juhlittu yö kaupungissa ja koirilla aamulla pyyhkäisty korttelin ympäri lenkki. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuului huvittelu myös Remun kanssa veteraanikehässä, mutta pikku hepun rokotustodistus oli mitä ilmeisemmin väärässä talossa. Niinpä matkassani oli vain viemärirotta Elna, joka muistaakseni vielä kesän alussa loisti mätsärissä upealla käyttäytymisellään: rauhallisella ja luottavaisella olemuksella, upealla kontaktilla ja yhteistyökyvyllään ja sievillä ja keveillä liikkeillään. Entä tällä kertaa? Voin sanoa, että luuloni siitä, että armeija-aikani voisi parantaa toisinaan ehkä tulehtuneita välejämme ei todellakaan pitänyt paikkaansa. Oma aurinkoiset kukkaniityt ja perhoset -tyyppinen kuvitelmani oli, että tavatessamme vain satunnaisin viikonlopuin ne hetket, jotka olisimme yhdessä koira suorastaan nauttisi seurastani ja hakisi kontaktia kanssani kuin pieni hyvin koulutettu sirkusapina, mutta vielä mitä: koira tuntui olevan sitä mieltä, että koska en viime aikoina ole kuulunut sen elämään aktiivisesti, en kuulu nytkään. Mielipiteensä (siis poissaoloni vaikutuksen) se osoitti riekkumalla ympäriinsä kuin mikäkin kaistapää. Liikkuminen sen kanssa kehässä osoittautui yhdeksi noloimmista hetkistäni koiranomistajana: välillämme ei ollut havaittavissa minkäänlaista yhteistyötä. Pyytäessäni koiraa seisomaan, se tuijotti ympärilleen kuin markkinoille tuotu vanha lehmä ja kannustaessani sen sievään raviin se riuhtoi kaikkiin ilman suuntiin kieli pitkällä ja kaikilla mahdollisilla koivillaan ympärilleen räpiköiden. Se ei ollut kaunista. Se halusi pompata jokaista kehän reunalla olevaa koiraa ja ihmistä päin ja tuomarin tullessa tutkimaan sitä se pyöri kuin hyrrä ja vaikutti juuri sellaiselta thaimaalaiselta viemärirotalta, joka oli ensikertaa elämässään joutunut ihmisen vangitsemaksi. Koiralla saattoi olla hauskaakin kehässä, mutta oma huumorintajuni ei riittänyt jatkamaan aurinkoista mätsäripäivää enää sen jälkeen, kun olin vastaanottanut tuomarilta sinisen nauhan ja ohjeistuksen vilkkaan koiran hallitsemisesta. Eihän sinisessä nauhassa mitään vikaa ole, mutta siinä vaiheessa, jos jo ensimmäisten neljän kehässä vietetyn sekunnin jälkeen on tehnyt mieli painua maan alle ja kadota kaupungista, voidaan sanoa, että koiran ja ohjaajan yhteistyössä saattaisi olla jotain vialla. Minä ja koira emme vain kertakaikkiaan kohdanneet, meillä ei ollut yhteyttä emmekä loistaneet samalla aaltopituudella. Ei tällä(kään) kertaa Elnan kanssa.

Lähiverkkoyhteys... Otetaan käyttöön... Etsitään...

Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen.

Kun istuin bussissa rynnäkkökiväärini kanssa,  matkalla vala- ja vakuutustilaisuuteen Siikaisiin yhdessä muiden varusmiesten kanssa, katselin haikeudella ohikiitäviä sänkipeltoja, joiden kaltaisilla juuri minä koirineni olisin juuri silläkin hetkellä voinut olla. Sama totuus, jonka olin kohdannut muutamia päiviä aiemmin kömpiessäni puolijoukkueteltasta ulos kylmään ja koleaan aamuilmaan sai ajatukseni pysähtymään jälleen: syksy on saapunut ja mikä sääli -minä en pysty viettämään kaikkea vapaa-aikaani nauttien siitä koirieni kanssa. Nykyisin vietän kaiken vapaa-aikani joko punkalla rötväten, puhelimessa puhuen, pinkkaa tehden, tv-tuvassa nököttäen tai terveyden niin salliessa -ilman koiria urheillen ja lenkkeillen. Tosin viimeisimpänä mainittuun on piakkoin tulossa muutos -kuten toiveissani olikin, olin yksi niistä onnekkaista, jotka valittiin sotakoiraohjaajiksi Niinisalon tykistöprikaatissa vajaa pari viikkoa sitten. Kasarmilla kalvavaan koirakuumeeseen on siis pian tulossa helpotusta, todennäköisesti saksanpaimenkoiran muodossa. Lienee sanomattakin selvää, etten malta odottaa sitä hetkeä, kun pääsen tutustumaan uuteen palvelustoveriini!



Intistä viikonloppuisin lomaillessa (aivan liian harvoin) saan kuitenkin nauttia omien koirieni seurasta, eikä mikään tunnu sen paremmalta. Perjantaina rötkötin jalkojani lepuuttaen sohvalla tolleri päälläni ja lauantai-aamu alkoi mökin ihanissa syksyisissä maastoissa lenkkeillen neljän koiran vahvuudella.
Into nauttii syksystä huolimatta uimisesta - mökkimme pihaan kuuluva lätäkkö on melko pienikokoinen vesialue, mutta koska tollerin on uitava, se ui tauotta rinkiä ja saalistaa veden pinnalta lehtiä ja oksia, joita se joko vahingossa nielee tai tuo tyytyväisenä rantaveteen suorittaen selkeästi sille annettua tarkkaa tehtävää.

Uiminen oli sille tänäkin aamuna rakas ja tärkeä harrastus jota se pystyi viimein jatkamaan - se on ollut pari viikkoa sairaslomalla päädyttyään jälleen toisen, laumaan kuulumattoman koiran purtavaksi. Koska minulla on aikaa vain vähän, en nyt ala kertaamaan kahden viikon takaisia tapahtumia sen tarkemmin, mutta tärkeimpänä: asiat ovat nyt kunnossa, tikit on poistettu ja haavat ovat parantuneet hyvin. Oma Kulta-Into Pii on nyt kunnossa. Asiat voisivat olla huonomminkin.



Kuten mainitsinkin, koirien lukumäärä viikonlopun lenkeillä on ollut neljä. Kokoonpanoomme kuuluu Into, Elna, sekä poikaystäväni skotlanninterrierit Toto ja Remu, jotka ovat epäsäännöllisen säännöllisesti viettäneet jo jonkin aikaa viikonloppuja laumassamme ja joista olen aiemminkin maininnut. Olemme poikaystäväni kanssa harkinneet asiaa pitkään ja päätyneet ratkaisuun, jonka myötä toinen hänen koiristaan, 8-vuotias Remu muuttaa vakituisesti laumamme jatkoksi. Toto saa edelleen käydä luonamme vierailulla aina, kun sillä vain on tarvetta hoitopaikalle.
Harmikseni en pysty olemaan koirien elämässä tällä hetkellä niin paljoa kuin haluaisin, mutta luotan mieheeni (ja informaation kulkuun). Ainakin tähän asti koiramme yhteiselo on sujunut mutkattomasti ja toivon sitä jatkossakin.


Romppu viettää edelleen täysin uskomatonta syöttöpuudelin elämää vanhempieni luona ja nauttii olostaan siellä. Näen sitä viikonloppuisin hiukan vähemmän kuin kotonani asuvia koiria, mutta joka kerta kun näen sen, se vaikuttaa yhtä tyytyväiseltä. Se on vakiintuneen lääkityksensä myötä jatkanut elämäänsä iloisena ja pirteänä -juuri sellaisena kuin sen pitääkin olla.

"-Villiintynyt koira ei ole mikään puudeli. Se on iso, ruma ja pitkäjalkainen. Sellainen schäferin ja suden välimuoto, sivistysjohtaja-rehtori Arto Juntunen kuvailee."

Tällä kertaa blogimerkintäni otsikkoon on lainattu erästä hienoa miestä, Tohmajärven villikoiratapausta varten haastateltua sivistysjohtaja-rehtoria. Intissä nettiin pääsee harvoin, ja silloin on keskityttävä vain oleellisimpaan: nopeaan sähköpostien silmäilyyn, pikaiseen facebook-käyntiin (ollakseen kartalla suurinpiirtein kaikesta oleellisesta) ja nopeaan iltalehden sivujen selailuun. Horoskoopin lisäksi juurikaan mikään muu ei ole herättänyt mielenkiintoani Iltalehden sivuilla niin paljon, kuin Tohmajärven villikoiratapaus. (HUOM! Linkki sisältää kuvamaateriaalia ammutuista koirista.) Olen mielenkiinnolla seurannut tapausta aina mahdollisuuksien mukaan ja kun viimein eilen pääsin kotikoneen ääreen tutkimaan uusimmat Tohmajärven kuulumiset naurunremakka oli melkoinen, kun luin sivistysjohtaja-rehtorin kommentit hurjista antipuudeleista. Otsikkoonkin liitetty kuvaus villikoirista osui ja upposi täysin myös parin metrin päässä sohvalla rötköttävään raitapaitaan. Onneksi me ei lenkkeillä lähelläkään Tohmajärven maastoja ison, ruman ja pitkäjalkaisen Ebban kanssa!

Elnan sterilointi

...tapahtui keskiviikkona ja toipuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, joskaan neiti itse ei malttaisi olla pomppimatta ja härväämättä, mitä onnistunut toipuminen edellyttäisi. Raitapaita juoksi ensimmäiset juoksunsa kesällä 2010 ja toiset maalikuussa 2011, joten nyt oli aika heittää hyvästit ylimääräiselle säätämiselle taloudessa, jossa on leikkaamattomia uroksia.  Tervetuloa helppo elämä!