Pidän siitä kun jalat vie ja järki luovuttaa

Ärsyttävä kiusanhenki, jolla on aina ilkikurinen virne naamallaan. Rasavilli elukka, joka ei kuuntele mitään eikä ketään, eikä myöskään tarvitse mitään eikä ketään. Villieläin. Varsinainen narttu.

Elna saavuttaa 10 päivän päästä vuoden ja viiden kuukauden iän. Sillä on ollut elämänsä aikana kahdet juoksut ja muutama aivosolu. Sen suurin intohimo koko sen pienen elämän ajan on ollut juokseminen, kiitäminen ja vapaudesta nauttiminen. Vapaudesta nauttiminen luvatta ja salaa, kuinkas muutenkaan.
Elnalla on selkeät eleet. Sen korvat liikkuvat kaikkiin ilmansuuntiin ja toisinaan ne ovat niin päänmyöntäiset, että näyttää siltä kuin sillä ei olisi korvia ollenkaan. Korvattomuudesta on myös tuhansia käytännön esimerkkejä niin lenkkipoluilta kuin myös treenikentiltä. Se, että Elna lähtee aitaamattomalta kotipihaltani itsekseen lenkille, ryhdikkäästi tasaista vauhtia ravaten ja taakseen huudoistani huolimatta katsomatta, on myös selkeä ele. Toisinaan olen näyttänyt keskisormea takaisin.



Kuten jo sanoin, Elna ei tarvitse mitään eikä ketään. Se elää kuitenkin laumassa, joka pitää sisällään ihmisten lisäksi kaksi muuta koiraa, cockerspanielin ja novascotiannoutajan, sekä kolme kania. Minulla on ollut tapana antaa kanien asua valtoimenaan kodissani, joka jo koirienkin takia on tehty melko jyrsijäystävälliseksi -joskin tiedän kyllä, ettei kanit tai sen puoleen koiratkaan kuulu jyrsijöiden lahkoon.
Kanit ja koirat ovat pystyneet aina olemaan ongelmitta samoissa tiloissa. Jopa Into, joka tietää hyvin, mitä treeniriista tarkoittaa, on täysin passiivinen omia lemmikkikanejani kohtaan ja antaa niiden kulkea milloin häntänsä ja milloin kuononsa yli silloinkin, kun se itse on kyljellään päivänokosilla. Lemmikkikaneilla ei luontaisesti ole itsesuojeluvaistoa senkään vertaa, että ne tietäisivät mitä tarkoittaa noutaja, jonka suvussa on käytännön metsällä käyviä koiria. Eikä sillä, aseethan ne ovat mitkä jäniksiä tappaa. Vaikka kuvailinkin Elnaa aiemmin tässä kirjoituksessa villieläimeksi, sen aivosolujen määrä ei onneksi riitä korkeaan riistaviettiin. Se on muutaman kerran lenkkeillessämme lähtenyt jäniksen perään, mutta touhu on näyttänyt lähinnä siltä, että se on vain halunnut kokeilla kumpi on nopeampi.


Laumaelossa Elnan mielestä parasta on Into, joka on totuuden nimissä saanut kärsiä ihan liikaa siitä, että erään kerran kotiin tullessani toin mukanani pienen raidallisen pennun. Into on alusta asti toiminut täynnä energiaa olevan naskalihampaan nyrkkeilysäkkinä ottaen osumia päivästä toiseen. Kärsivällinen (kärsivä) ilme naamallaan se on sietänyt Elnalta kaiken, mitä se vaan on ikinä keksinyt tehdä, ja minä olen vain seurannut vierestä ja odottanut innolla sitä päivää, kun se viimein saa tarpeekseen ja ärähtää takaisin -kunnes jossain vaiheessa ymmärsin, ettei sitä päivää ole tulossa ja aloin itse puuttumaan Elnan väkivaltaiseen käytökseen Intoa kohtaan.
Yllä oleva kuva on hyvä esimerkki siitä, kuinka tyynenä ja kärsivällisenä Into on helmikuussa 2010 ottanut vastaan raivohullun pikkusiskonsa hyökkäyksen, jolla oli tuon hepulin aikaan ikää  reilut pari kuukautta.
Elnaa ei valitettavasti voinut estää edes makaamalla sen päällä.



Myöhemmin korvista repiminen ja poskinahasta näykkiminen hiipui, muttei tietenkään loppunut kokonaan. Inton kiusaaminen näkyi erityisesti ilman hihnoja käydyillä lenkeillä, jolloin Elnan suurinta huvia oli tollerin keilaaminen. Inton hieroja tulikin maininneeksi, että lihaksien tilasta huomaa hyvin, että koira ottaa yllättäviä ja kovia iskuja kaikkialle kehoonsa. Kyllä nimittäin varmasti tuntuu, kun kesken kepeän juoksun 20 kiloa koiraa tömähtää kylkeen. Hierojan kommentin jälkeen Elna oli pitkään ainoa, joka joutui tyytymään hihnalenkkeihin Inton ja Rompun nauttiessa vapaudesta.



Se, miksi jupisen Elnan inhottavista luonteenpiirteistä ja käytöstavoista juuri nyt johtuu silkasta hämmennyksestä. Nyt, kun Elna Hy on pian saavuttamassa vuoden ja viiden kuukauden iän, sen käytöksessä on havaittavissa muutoksia. Suuria muutoksia, jos minulta kysytään. Ja hyvään suuntaan, mikä on kaikkein yllättävintä.

Täten minulla on ilo ilmoittaa, että Elnan ilkikurinen kestovirnistys on historiaa. En tarkalleen tiedä, onko syy minussa vai koirassa, mutta näen ärsyttävän virneen tilalla nykyisin vain ymmärtäväisesti tuijottavat ruskeat nappisilmät rauhallisella olemuksella höystettynä.
Voiko olla, että kun koira on puolentoista ikävuoden huippeilla, ei enää tarvitsekaan mennä koko ajan niin lujaa ja täysii?

Inhottavan kestovirnistyksen häipyminen raidalliselta naamalta ei tarkoita sitä, etteikö Elna edelleenkin haluaisi juosta lujaa ja täysii ollessaan vapaana, mutta senkin aikana se on enemmän läsnä kuin koskaan ennen. Kaikkein yllättävintä on, että se pystyy juoksemaan Inton kanssa yhdessä törmäilemättä punaturkkiin jatkuvasti. Se ei enää seuraa Intoa kuin hai laivaa, vaan pystyy myös keksimään omat virikkeensä, omat ojansa ja omat hajunsa. Onko maaginen ikä nyt saavutettu? Voiko koira aikuistua yhdessä yössä?

Kaikkein eniten mieleni lämpeni myöhään eilen illalla, kun lähdin hakemaan pihahäkkikautensa alottaneita kaneja sisään kylmän yön ajaksi. En talosta sisältä lähtiessäni jaksanut erityisesti huolehtia siitä, olivatko taloni ulko-ovet kiinni vai auki, ja kun kävelin kohti Roinan ja Tildan asuttamaa pihahäkkiä huomasin, että kuin varjona vierelläni liikkui rauhallinen raidallinen narttukoira. Hain ensin häkistä vain kanien hiekkalaatikon ja juomapullon, ja Elna tuli perässäni takaisin terassille, jossa kanien tyhjä sisähäkki odotti. Sitten hain herra ja rouva Puniinin (epävirallisesti, koska kesähäitä ei vielä ole pidetty) ja koko operaation ajan Elna seurasi puuhiani, eikä suinkaan lähistöllä juosten, riekkuen ja loikkien, vaan rauhallisesti hyvässä mielentilassa. Ja mikä parasta, minun ei kertaakaan koko iltaisen episodin aikana tarvinut muistuttaa Elnalle missä kulkevat pihamme rajat.

Toinen maaginen esimerkki löytyy parilta päivältä aiemmin, jolloin olin juuri tullut lenkiltä ja jättänyt koirat odottamaan ulkoverannalleni, jossa ne tykkäävät seurata vastapäisen talon elämää. Yhtäkkiä terassilta alkoi kuulumaan Elnan vauhkoontunut haukku ja mennessäni selvittämään mistä on kyse huomasin, että pihalla tallusteli naapurin kissa ja, että olin unohtanut sulkea terassin portin perässäni! Mitä tekee Elna? Toteuttaa pahimman painajaiseni, juoksee naapurin (joka myös vuokraisäntänä tunnetaan) kissan perässä yrittäen haukata tältä hännän ja juosten lopulta molemmat turmioon auton alle? Ei. Eikö? Ei.
Elna seisoo terassin ovensuussa, ilman välissä olevia esteitä, täysin vapaana valitsemaan kissan jahtaamisen sitä kuitenkaan tekemättä, ja ilmoittaa vuoroin kissaa ja vuoroin minua katsoen, että nyt tuo elikko on liikkeellä ja näyttääpä jopa lähestyvän kotiamme. En ollut uskoa silmiäni, enkä varmasti uskoisi tätäkään tarinaa, ellen olisi ollut itse todistamassa sitä. Pyysin neitikoiran kumppaneineen sisään ja lahjoin koko lauman herkuilla.

Elna on pienestä asti ollut hankala lemmikki nimenomaan itsenäisyytensä puolesta, mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu kunnolla siltä, että olen ehkä joskus osannut tehdä jotakin oikein senkin kanssa. Voiko se olla mahdollista? Tuleeko Elnastakin normaali, hyväkäytöksinen koira, sitten kuitenkin? Vau. Oikeesti?