Sirkusmaailman eliittiä

Kuluneet 12 päivää kasarmilla ja viimein taas lomilla, kotona! Aamut sen kuin vähenee ja samalla kun iloitsen lämmittävästä reserviauringosta ja siviilielämän mahdollisuuksista minua kauhistuttaa ajatus oman sotakoirani luovuttamisesta seuraavalle ohjaajalleen. Luottamuksemme taso toisiamme kohtaan on nyt jo lähes huipussaan ja olemme lähellä läpimurtoa eräässä koiraa pitkään vaivanneessa ongelmassa ja sen ratkaisemisessa. Toivoisin saavani vielä muutaman lisäkuukauden Rontin kanssa, mutta se ei ole mitenkään mahdollista. Haluaisin näyttää ja todistaa ihmisille, ettei Rontti ole vaikea koira ja ennen kaikkea haluaisin tehdä sen koiran itsensa takia. Vaan aika käy vähiin ja aamut hupenevat...



Omien koirien treenaamiseen on kova hinku. Olen saanut sotakoiraosastosta jotain irtikin, sillä nykyään koen olevani koiran kouluttajana huomattavasti määrätietoisempi ja mustavalkoisempi. Se, että olen palvelukseni alkutaipaleella saanut tuntea treeneissä tekemäni virheet verinaarmuina ja reikinä omissa käsissani on tehnyt minusta paremman ja loogisemman koiranohjaajan. Vaikka osa palautteesta saadaankin kokeneiden koiraihmisten suusta, kaikkein opettavaisin palaute on tullut aina ja välittömästi koiralta itseltään (sekin kyllä suusta) - eivätkä koirat todellakaan säästele, mikäli niillä on tarvetta palautteen antamiselle.



Nykyään vahingossa noutajan kulmahampaasta saatu osuma ei ole mitään, eikä minkäänlaiset hampaankolaukset omilta parikymmentäkiloisilta koiriltani saa kiukkusuontani pullistumaan. Muutenkin arki kaikkineen on saanut aivan uudenlaiset mittasuhteet -sitä arvostaa nykyään ihan eri tavalla siistejä kotiolosuhteita, omia mukavia vaatteita, valinnanvapautta, persoonallisuutta, omia koiria jotka kaikesta huolimatta tuntevat minut ja minä ne, ja niin... Kaikkea.