Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki

Toteutin viimein pitkäaikaisen haaveeni lumikengistä, kun sain ostettua 219 euron ooveehoota kantavat lumikengät 139 euron hintaan. Oli varaa tai ei, pistin kerralla haisemaan ja ostin myös sukset, siteet, monot ja sauvat nyt, kun halvalla sain. Kallista lystiä, mutta näistä on iloa vielä pitkään!

Sukset saivat vielä odotella vuoroaan, sillä tänään oli aika testata lumikengät. Lisäksi meiltä uupuu vielä vetovyö ja muut vetokamppeet, joten koirien kanssa laduille päästään todennäköisesti vasta ensi talvena. Se ei kyllä harmita enää ollenkaan, sillä pelkästään jo lumikengät osoittautuivat nappihankinnaksi!

Ajattelin, että lumikenkäkävely olisi leppoisaa ja kevyttä viikonloppu-urheilua, mutta sainkin äkkiä huomata, että umpihangessa pellolla eteneminen käykin ihan oikeasta liikunnasta! Koirat eivät olleet järin innostuneita reittivalinnastani, sillä niidenkin eteneminen syvässä ja upottavassa hangessa oli todella vaivalloista. Into oivalsikin äkkiä, että sen on helpointa kulkea jäljissäni. Aina, kun oma vauhtini uhkasi hiipua se tökki nokallaan lisää vauhtia ja osoitti hitauttani astumalla jatkuvasti lumikenkieni päälle niin, että sain muutamaan kertaan ihmetellä mihin olen jäänyt jumiin, kun läpyskä kengän alla ei enää nousekkaan. Ai, tollerihan se siinä.

Kulkumme helpottui heti, kun pääsimme pelto-osuuden yli tiheäkasvuisempaan mäntymetsään, jonne ei ollut satanut lunta ihan niin paljoa. Siellä Intokin pääsi jo omille hajuilleen ja juoksemaan, kun sen ei enää tarvinnut rämpiä vaivalloisesti perässäni. Lyhyen mäntymetsäosuuden jälkeen jatkettiin kuitenkin taas upottavemmissa maisemissa ja pitkän umpihankilenkin ja nollakelin ansiosta Elnakin sai ensimmäistä kertaa elämässään lumipaakkuja turkkiinsa. En edes tiennyt, että niin lyhyeen turkkiin voi jäädä lumipaakkuja!

Kaikenkaikkiaan onnistunut lauantailenkki! Vaikka aurinko ei tänään näyttäytynytkään, oli ihanaa tuulettaa ajatuksiaan luonnossa sellaisissa maastoissa, joissa ei ollut pelkoa vastaantulevista tai ohittavista hiihtäjistä tai kanssalenkkeilijöistä. Suosittelen kyllä lumikenkiä kaikille, jotka pitävät vaellustyyppisestä liikunnasta ja haluavat talvisinkin valita reittinsä itse. Lumikenkien avulla pääsee kauas yleisiltä kulkureiteiltä ja laduilta, ja heti on taas huimasti enemmän valinnanvaraa lenkkeillessä!

Miksi jatkossakin pitäydyn koirissa...

Tänäaamuna lenkkeillessäni Inton kanssa tuttuja autotienreunoja totuttuun tapaan meitä vastaan tuli penkkarirekka. Reilu kolme vuotta sitten muuttaessamme nykyiseen asuinpaikkaamme suurien autojen (ja ohikiitävien junien) ohitukset olivat yhtä tuskaa koiran kanssa, joka halusi tapella kaiken vastaantulevan ja riittävän suuren  kanssa - tähän tarkoitukseen ei siis missään vaiheessa kelvannut seurakoirat ja kylän kissat vaan varteenotettavia tappelukavereita oli nimenomaan roska-autot, linja-autot, rekat ja muut vastaavat. Koska meillä päin ei tunneta käsitettä "kävelytie" ohitukset olivat aina vähintäänkin mielenkiintoisia nuoren koiran taistellessa autoteiden reunoilla vastaantulevaa liikennettä vastaan.

Sellainen tilanteemme oli kolme vuotta sitten. Koulutuksen ja kuluneiden vuosien myötä koiran suhtautuminen suuriin liikkuviin objektiiveihin on normalisoitunut ja pahat tavat ovat jääneet kokonaan unholaan.

Tänään kohdatessamme tienreunassa peräti kaksi perättäistä penkkarirekkaa lähtötilanne kolmen vuoden takaa palautui sekä minun, että koiran mieleen. Kun koira tajusi hitaasti meitä lähestyvän "laivueen" joka kantoi mukanaan möykkäävää ihmisjoukkiota se loi epäluuloisen katseen ensiksi rekkaan ja sitten kysyvästi minuun. Tuntui siltä, että koira kysyi kuinka menettelemme tänään tällaisessa tilanteessa.

Katsoin riemuissaan kiljuvia abeja ja totesin koiralle, että homma on ok - kyseessä on vaan teurasautot, jotka kuljettavat kuormaansa, jotta huomennakin kauppoihin saadaan tuoretta koiranruokaa. Into katsoi minuun hyväksyvästi ja jatkoi koiramaista ja huoletonta eloaan kuin sanoen "jeejee, teurasautoja."

Kotimatkalla mietin, että harvinaisen vääristynyt huumorintajuni lienee yksi niistä hyvistä syistä, miksi jatkossakin pysyttelen koiranomistajana ja kieltäydyn harkitsemasta jälkikasvun hankkimista. Väitän, että häntäänsä iloisesti heiluttava koira on parempi vaihtoehto, kuin pieni järkyttynyt ihmismieli.

Hyvää 

ystävänpäivää  

kaikille!

Me palailemme taas, kuun kiireiseltä helmikuulta ennätämme!

Kevään ensimmäinen

...kevätpörriäinen on nyt bongattu työhuoneen tietämiltä. Tämä tarkoittanee sitä, että kesä on nyt tervetullut, joten tervetuloa kesä! Tule vain, ihan rohkeasti! Tänne näin!

Noin muuten kolmen kopla eli pummikarhut ovat elelleet luolastossaan melko rauhaisaa elämää: nautiskelleet pitkistä remmilenkeistä samalla, kun hihnojen toisessa päässä kipittävä henkilökohtainen kakan pussittaja miettii, että voiko pakkasta ja tuulta olla niin paljon, että naama lähtee irti. Toistaiseksi vastaus on ollut kieltävä. Ikävä kyllä tässä on sellainen juju, että Into ja Elna tuntuvat nautiskelevan keleistä sitä enemmän, mitä enemmän pakkasta on. Toisinaan mietin, mikä ihmeen rodun valintakriteeri sellainen "joka sään turkki" oikein on... Sitäkin olisi joskus voinut miettiä pari minuuttia pidempään. Vaan tehty mikä tehty, yyh. No mutta niinhän se on, ettei ole olemassa huonoja säitä, vaan ainoastaan huonoja varusteita. Silläpä juuri toissajouluna vastaanotettu lämpökerrasto onkin tänätalvena ollut ihan ultimaattisen aktiivisessa käytössä. Myönnän olevani lisäksi sen verran hullu, että aion lumien sulaessa ostaa jostain huikeasta alennusmyynnistä itselleni hiihtimet ja koirille vetokimpsut ja valloittaa ensi talvena niitä hiihtolatuja. Eikä ne lumikengätkään olisi yhtään hullumpi idea... 

Vuoden viimeiset

Taas sitä viedään - vuoden viimeistä päivää. Muistan kun eilisen kasarmilla vietetyn uudenvuoden, kun pojat kalasteli liköörikarkkien sisuksia ja valittelivat surkeaa kohtaloaan. Samassa veneessä oltiin kaikki, tänävuonna tuntuu astetta vapaammalta. Ihan hyvä näin.

Kulunut vuosi oli melkoista pyöritystä. Koin paljon asioita, joita en uskonut kohtaavani vielä pitkään aikaan. Ja jos joku olisikin kertonut etukäteen kaikesta, mitä vuoden 2012 aikana tulee tapahtumaan, olisin varmaan pyöritellyt silmiäni ja naureskellut vaivaantuneena.

Alkuvuodesta ensimmäinen yllättävän nopeasti edessäni ollut asia oli kotiutuminen asepalveluksesta. Vaikka palveluspäivät toisinaan olivatkin tuskaisia paitsi fyysisesti, erityisesti myös henkisesti, en vaihtaisi kokemaani pois ja täytyyhän se myöntää - kavereita (ja palveluksen aikaista koiraa!!!) jäi ikävä. Kun asut raivostuttavien apinoiden kanssa samaan tilaan sullottuna useiden kuukausien ajan, alat lopulta pitämään niistä. Karua, mutta totta.

Seuraavaksi huomasinkin kantavani toimitusjohtajan viittaa harteillani. Perustin yrityksen melkein heti kotiuduttuani. Jouduin yrityksen myötä opettelemaan valtavan paljon uusia asioita ja oppiminen jatkuu varmasti vielä pitkään. Kärsivällisyyttäni, unenlahjojani, ja jopa osaamistani ja parisuhdettani on koeteltu uusien kuvioiden myötä enemmän kuin koskaan, mutta luulen, että pikkuhiljaa ollaan jo voiton puolella. Vuosi 2013 on todellinen näytön paikka ja samalla kun odotan sitä hirvittävän innoissani ja jännittyneenä, minua myös hirvittää ihan suunnattomasti. Pitäkää peukkuja!

Kesä oli tavallaan leppoisa, mutta taloudellisesti todella raastavaa aikaa. Harrastin pienellä budjetilla puutarhanhoitoa sen, minkä paperihommilta ehdin. Into kävi luonnetestissä yllättävin tuloksin ja sain hirveästi uutta puhtia treenailuun, josta pidin pitkään taukoa. Armeijan koiratouhut saivat pääni pyörälle niin, että olin hetken aikaan haluton tekemään mitään omien koirieni kanssa, vaikka aina toisinaan touhu inspiroikin entistä kovemmin.

Sitten rytisi ja kunnolla. Lokakuussa jouduin hyvästelemään Rompun. Se oli melkoinen kolaus. En olettanut sen hetken tulevan vielä pitkään aikaan, vaikka koiran kunto olikin heikentynyt huomattavasti armeijaan lähtöni jälkeen.

'Cause everybody needs someone that they can trust

And you're somebody
That I found just in time

Rompun jättämä aukko on ihan mielettömän suuri, eikä kukaan tai mikään ikinä tule korvaamaan sitä. On uskomatonta ajatella, miten paljon yksi pieni koira voikaan vaikuttaa ihmisen elämään.

Loppuvuosi sujui rauhallisesti. Treenasimme Inton kanssa BH-koetta ja taipumuskoetta varten tavoitteenamme korkata molemmat tulevan kevään tai kesän aikana ja treenaaminen jatkuu edelleen. Vanhempani ottivat pienen sekarotuisen koiranpennun, joka on hulvattoman hauska ja persoonallinen terrierin alku. Sellainen kilon kirppu tuo hiukan uudenlaista kontrastia meikäläisenkin koiraharrastukseen ja käsitykseen koirasta eläimenä. 

Ensivuonna tapahtuu taas. En uskalla edes arvuutella, mitä kaikkea. Toivottavasti vuosi on suotuisa. Inton kanssa käydään kurkkaamassa BH-koetta ja taippareita, kävi miten kävi. Elnan kanssa oleilu ja elely jatkuu - ehkä meillä on joskus sellainen suhde, että pystyn haaveilemaan sen näyttämisestä jollain treenikentällä. Haku houkuttelisi ketterän ja itsenäisen menijän kanssa, mutta raitapaita taitaa olla vähän turhankin itsenäinen siihen hommaan, ainakin vielä.
Inton kanssa toivottavasti palataan pelastushaun pariin oikein kunnolla ja toivon, että huhtikuussa 10-vuotta täyttävä Remu elelee tulevankin vuoden terveenä ja hyväkuntoisena.

Taitava Imbalboa

Treenattiin tänään noutohommeleita Imbalboan kanssa. Kotimme suuren maalaistalon pihapiirissä, jossa rauhallista lääniä ja maastovaihteluita riittää mahdollistaa paljon ja pystymme käyttämään sitä hyväksemme monien treenien suhteen.

Kotipihalla treenatessa keskityn pitämään treenit harvinaisen lyhyinä, mutta iloisina ja onnistuneina -  laatu korvaa määrän, hoen itselleni, kun tekisi vielä muutaman onnistuneen noudon jälkeen mieli ottaa pari lisää, kun koira on niin liekeissä ja homma tuntuu mukavalta. 

Minun pitäisi keksiä Impalolle mahdollisimman erityylisiä ja mielellään myös hyvin eritasoisia tehtäviä, jotta edistymistä tapahtuisi kaiken aikaa ja jotta molemmilla pysyisi mielenkiinto touhuun. Tuntuu kuitenkin, että olen jumissa oman pääni sisällä ja uusia erilaisia tehtäviä on vaikea keksiä. Tässä kohtaa erilaisista treeniseuroista olisi varmasti hyötyä, mutta ikävä kyllä en ole saanut itseäni mahdutettua mukaan yhteenkään... Siispä noutajaihmiset help, minkälaisia harjoituksia te teette yhden ihmisen voimin? Apukäsiä minulla harvoin on käytettävissä silloin, kun treenaamme ruokapalkalla kotipihalla.

Viimeisimmästä treenikerrasta olikin jo aikaa. Into oli ehtinyt saada yhden uuden (maastokuvioisen!) daminkin, joten varmaan sen ja pitkän tauon siivittämänä koira oli ihan liekeissä! Olisin tosiaankin voinut jatkaa treenaamista vielä paljon, paljon pidempäänkin, mutta sain mieleni maltettua.

Tämänpäiväinen treeni koostui kahdesta pienen tauon erottamasta setistä, jotka molemmat tehtiin neljällä damilla. Tunnen lajia ja termistöä huonosti, joten pahoittelen kömpelyyttäni näissä selityksissä. Toivottavasti edes minä saan tästä selvää sitten kevään kynnyksellä kun mietin, mitähän sitä on tullut tehtyä... Tässä "havainnoillistava" kartta, josta selviää jotakuinkin treenien kulku.

1. Ensin kävin yhdessä koiran kanssa kodin kulmalla heittämässä damin talon taakaa alkavaan männykköön. Se jätettiin sinne.
2. Siirryimme muutaman metrin päähän, vaihdoimme rintamasuuntaa ja heitin toisen damin talon sivulta alkavaan harvakasvuiseen metsäplänttiin. Sekin dami jätettiin sinne.
3. Sitten siirryimme talon toisella reunalla kulkevalle auratulle pihatielle, joka on pikä ja suora. Tiputin yhden damin jo pihatien alkuun kävellessämme ja pihatien keskiosassa heitin yhden damin suoraan eteenpäin kohti pihatien loppuosaa, jotta kaksi viimeisintä damia pihatiellä olisivat suorassa linjassa keskenään. Jäimme koiran kanssa heittopaikalle.
4. Lähetin koiran hakemaan ensin pihatien alkuosalle tiputtamaani damia ja hyvän palautuksen jälkeen lähetin sen hakemaan pihatien loppuosalla makaavaa damia. Molempien osalta palautukset menivät hyvin ja siirryimme takaisin heittopaikalle 2., eli harvakasvuisen metsäpläntin reunaan, josta lähetin koiran hakemaan sinne aiemmin jätetyn damin.
5. Hyvän palautuksen jälkeen siirryimme vielä talon nurkalle, josta lähetin koiran hakemaan ihan ensimmäiseksi samalta paikalta heitettyä damia. 

Toinen setti oli hyvin samankaltainen ja damien paikat olivat samoilla alueilla, missä ensimmäisessä setissäkin. Ainoa ero oli, että en lähettänyt koiraa 1. ja 2. dameille samoilta paikoilta, kuin josta olin damit heittänyt, vaan valitsimme aivan eri kulman. Talon takana olleelle 1. damille lähetin koiran hankalasti tiheän männykön ja lumikumpareiden takaa auratun pihatien reunasta ja 2. damille lähetin koiran toisaalta pihatieltä, aivan eri kulmalta kuin josta dami oli käyty koiran kanssa viskasemassa metsäplänttiin. Muuten damien hakujärjestys oli sama, mutta 1. ja 2. damien lähetyspaikka vain vaihtui hiukan hankalemmaksi.

Kaikki noudot ja palautukset menivät hyvin ja vain paranivat loppua kohden. Parilla ekalla noudolla ollut sikariote vaihtui toistojen myötä hienoon ja syvään kanto-otteeseen ja vaikka Into alussa innostui riepottelemaan yhtä damia höyrypäisesti, se lopetti senkin heti yhden ärähdyksen jälkeen ja toimi maltillisesti ja rauhallisesti koko loppu harjoitelun ajan. Se ei myöskään piipannut lainkaan harjoittelun aikana.

Treeneistä jäi kaikenkaikkiaan hirvittävän hyvä mieli. Koira petrasi paitsi kanto-otteessaan ja rauhallisesti damin kantamisessa, myös palautuksissa. Aiemmin palautukset on hoidettu siten, että koira mahdollisimman nopeasti hyppää minua vasten ja sylkäisee damin syliini (josta otan kopin), mutta nyt en antanut koiralle mahdollisuutta moiseen, vaan peruuttelin sen kanssa kaikkien palautuksien yhteydessä ja siten sain sen kantamaan damia leuoissaan pidempään. Kehuin sitä valtavasti ja vaikka se alussa jatkuvasti sylkäisi damin minulle tai maahan, loppua kohden se kantoi sitä tyytyväisenä vierelläni hyvässä otteessa niin kauan, kun pyysin. Tästä päästään loppujen lopuksi toivottavasti siihen, että dami pysyy koiran leuoissa niin kauan kuin tahdon, liikkeessä tai ei. Siihen on vielä matkaa, mutta olemme hyvässä vauhdissa. Pääasia, että koira sentään palauttaa! Pientä tyylillistä viilausta siis vain.

Pieni harmiton Remu sai pyöriä pihamaalla vapasti treenien ajan. Pari kertaa se innostui heittelemistäni dameista niin paljon, että se alkoi noutamaan niitä minulle (!!!), mutta pudotti heti ärähdyksestä damit niille sijoilleen. Muuten saimmekin treenata Inton kanssa rauhassa. Kotiterassilla treenejä seurannut Elna pääsi vielä treenien jälkeen tarkastamaan piha-alueen, ettei vaan ollut jäänyt ylimääräisiä nameja tai dameja ympäristöön.

Joulutervehdys

Koirat ovat pomppineet itsensä väsyksiin hangessa, kanit maistelevat varovaisesti niiden häkkiin laittamiani kuusenoksia ja meillä tuoksuu joululta siistin kodin, hyasintin ja joulukuusen ansiosta.

Mietin pitkään, mitä kirjoittaisin joulukorttiin, mutta loppujen lopuksi hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta on se, jota haluan teille kaikille toivottaa! Toivottavasti vuosi 2013 tuo mukanaan paljon ihania hetkiä, onnekkaita sattumuksia ja toteutuneita unelmia! Ihanaa joulunaikaa kaikille!

C'mon, get over it! (Väärä nokka väärissä paikoissa)

Pieni musta terrieri oli tänään hammaskivenpoistossa ja kotiutui kaksi tuntia myöhemmin, neljä hammasta köyhempänä. Tuliaisina sillä oli vielä kipu- ja antibioottikuurit, joista ensimäisenä mainittu kelpasi Elnalle. Elnasta on tullut näemmä paitsi näpistelijä, myös jonkinlainen lääkeaineiden väärinkäyttäjäkin. Hip hei!

Sillä välin, kun minä asettelin vielä nukkuvaa terrieriä mukavasti lämpimään koppaan olohuoneeseen, eteisessä jokin raidallinen työnsi jälleen nenänsä asioihin, jotka eivät kuuluneet sille. Se anasti käsilaukustani (aika vaihtaa laukkua?) paketillisen kipulääkkeitä, joita eläinlääkärikin oli kehunut erittäin maistuviksi, eikä siitä ollut epäilystäkään siinä vaiheessa, kun löysin Elnan eteisestä kipulääkepaketin kimpusta!

Onneksi löysin sen ajoissa, sillä lääkelaatikko ei olisi kestänyt enää kauaa - kyse oli sekunneista. Se oli jo täynnä reikiä, mutta paljaana laatikossa kolisevat lääkkeet olivat vielä koskemattomina. Huh! Kerrankin näin. Onkohan se vieläkin katkera niistä synttäreistään? C'mon, get over it!

Remu on vielä tätä kirjoittaessani, 20:15 ihan tokkuroissaan, vaikka operaatiosta on kulunut jo ainakin neljä tuntia. Olen pitänyt sitä silmällä ja yrittänyt pitää sen lämpimässä, mutta sekava terrieri vaihtelee jatkuvasti sijaintiaan ja sammuu sitten johonkin keskelle reittiään. Kun huomasin sen värisevän lattialla puin sille kevyen manttelin. Toivottavasti sen olo helpottuu pian!

Meillä joulunodotus alkaa siis Remun osalta melkoisilla lääkehuuruilla. Eläinlääkäri mainitsi, että sitä voisi käyttää hammaskontrollissa eläinlääkärillä vaikkapa puolen vuoden välein, sillä se on hyväkuntoinen koira ja kestää nukutuksia, eikä tiheämmällä käyntivälillä hampaiden poistoja jouduttaisi tekemään. Tänäänkin ikenistä löytyi paitsi heiluvia hampaita, myös tulehdusta joka oli saanut ikenet vetäytymään ikävästi. Eläinlääkärinä työskenteli keponi serkku, joten sain jäädä seuraamaan operaatiota, mikä olikin yllättävän avartavaa. Kenties olemme nyt löytäneet luottolääkärimme, ja vieläpä kunnalliselta puolelta! :)