"Onhan meillä noita kotonakin."

Totesi Into, kun se tapasi eilen ensimmäistä kertaa yllä olevassa kuvassa poseeraavaan pennun, Wilhelmiinan. Se on siis se vanhemmilleni kuuluva koira, joka oikeastaan on kavereiden kesken ihan vaan Milli.

Vaikutti tosiaan siltä, että Into piti vajaan kahden kilon painoista pentua minä tahansa nursuna, ja nursu taas on määritelmä kaikelle kanin ja marsun tapaiselle.

Pienen pieni Milli oli kovin kiinnostunut Intosta ja kutsui sitä jopa leikkiinkin, mutta marsunkaltainen eläin ei olisi vähempää voinut kiinnostaa punaturkkista koiraa, joka yritti parhaansa mukaan selvittää, mistä kaikki tämä koiran haju ja nämä mielenkiintoiset lelut ovat ilmestyneet. Näytti siltä, että se ei noteerannut Milliä ollenkaan koirana. Melkoinen loukkaus pienen koiran arvolle!

Elnasta puolestaan löytyi taas se sama puoli, jonka olin bongannut siitä aiemminkin. Se oli ihan häkeltynyt, mutta selvästi ihastuksissaan pikkuisesta. Se käyttäytyi asiallisesti ja sopivan välinpitämättömästi pentua kohtaan (koska parasta sen mielestä olivat tietenkin pienen pieni vesikippo ja kaikki hauskat minikokoiset lelut), mutta kyllä sitä pentu selvästi myös kiinnosti - Elna nuuskutteli Millin turkkia tarkasti ja jopa lipaisi tätä. Milli lätki itseensä nähden jättikokoista Elnaa suruitta tassullaan, eikä muutenkaan vierastanut tai arkaillut yhtään isompia koiria.

Paljoa paremmin maanantai ei olisi voinutkaan sujua! Rennon, mutta tehokkaan työpäivän jälkeen olin pyörähtänyt kotona vain sen verran, että sain vaihdettua vaatteet ja haettua koirat ja treenitarpeet messiin, ja tämän tehtyäni suuntasin koplan kanssa treenaamaan yhdessä Pian ja bc Manan, sekä yhden uuden koirakon kanssa.

Mun hieno BH-koe suunnitelmahan meni sitten ihan plörinäksi, tavoiteaikataulun mukaan meidän olisi pitänyt viime viikonloppuna olla ihan täydellisessä kuosissa, mutta kappas vaan, kun eteentulossa on edelleenkin käytössä käsiavut ja paikallaolossa koiran katsekontakti suuntaa milloin minuun ja milloin kaikkeen ihan muuhun... Hupsista! Tänään tehtiinkin sitten paikallaoloa superpalkalla (palkkalautasen avulla) siten, että koira vapautui vasta intensiivisestä ja hyvästä kontaktista herkuttelemaan. Lisäksi otettiin vähän seuraamista ja henkilöryhmän tynkää. Eteentulon käsiapuja ja paikallaolon katsekontaktia sekä häiriötreeniä lukuunottamatta kokonaisuus alkaa olemaan kuitenkin melkolailla paketissa ja pienen hienosäädön myötä ollaankin jo ihan varmasti koekunnossa!

Treenien jälkeen käytiin tosiaankin kylässä vanhemmillani morjenstamassa pientä Milliä. Alunperin Remun, joka oli koko ajan kotona pomppinut perässäni ryntäillessäni huoneesta toiseen reppua pakatessani, oli pitänyt jäädä kokonaan kotiin, mutta nyt se olikin sitten mukana autossa, kun se oli eteisessä sitten loppujen lopuksi kaikkein innokkaimman näköinen lähtijä. Mutta autossa odotteluun se saikin tyytyä, mitä tuli treeneihin ja pennun morjenstamiseen. Treenien missaamista nyt ei varmaan täydy paljoa selitellä, mutta pennun tapaamisenkin Remu joutui jättämään väliin, koska no, edelleenkään terrierin ajatusmaailmaa ymmärtämättä en tiedä, miksi juuri meidän Remu sattuu olemaan ainoa tuntemani uroskoira, joka ei ollenkaan väistä pikkupennun hajua vaan ryhtyy heti, kröhöm, hommiin ja itse asiaan, vaikka kyseessä olisikin vain 8 viikon ikäinen penneli. Niin, siis muodollisuudet jätettiin tällä kertaa väliin terrierin osalta ja Remu saa tavata Millin sitten, kun pikku kaverilla  varmasti on kanttia väläyttää kulmahammasta ahdistelevalle terrierille.