Kylmää kyytiä

Viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Ja mikä parasta - ah - talvi on täällä taas! Puuterimainen lumi, kirpeät pakkassäät ja auringon paiste todella toivat toivottua vaihtelua, jonka myötä jopa koirat saivat hurjasti lisäenergiaa ("Ei (vedä). PERKELE EI (VEDÄ)!").

Hyvien säiden innoittamana lähdin lauantaina Inton ja Elnan kanssa kartoittamaan asuinalueemme ulkoilumaastoja, tarkoituksenani löytää hyvää metsää tai peltoja, joilla pitää koiria irti.

Tulokset olivat ikävä kyllä sellaisia kuin saatoin odottaakin - asumme ison autotien ja junaradan välissä, eikä näistä pääse eroon kävelemällä. Autotien toisella puolella on vesistöä ja junaradan toisella puolella armeijan aidattuja alueita. Näiden myötä kartoitettavia suuntiakin on ainoastaan kaksi - mutta niitä voi kävellä vaikka loputtomasti, eikä autotie tai junarata ikinä lopu. 

Puolentoista tunnin lenkin aikana löysimme kuitenkin loppujen lopuksi suurehkon peltoalueen, josta ei ollut täysin suoraa yhteyttä junaradalle eikä autotielle. Koirat saivat poukkoilla irti, mutta pellon reunan loppuessa ja uuden pellon alkaessa huomasin, että jokaista peltopalstaa erottaa pari metriä leveä ojakuilu, joka on puolillaan vettä ja jäässä. Osa ojista oli sen verran kapeita, että niiden yli pääsi juuri ja juuri hyppäämällä, mutta loppujen lopuksi etenemisemme bloggasi kokonaan leveä ja syvä vesioja, jota peitti ohut kerros jäätä.

Pahaa aavistamaton Into tepsutteli kuitenkin rohkeasti ojaa peittävälle jäälle jatkaakseen matkaa taas seuraavalle pellolle. Kuului pahaenteistä ritinää ja iso räsähdys, ja koko tolleri humpsahti nenän päätään myöten veden alle. Se kömpi äkkiä ylös jäiden keskeltä ja kun se oli saanut itsensä ravisteltua ja kierittyä (hmm?) kuivaksi, sen kaikki karvat jäätyivät sojottamaan joka suuntaan.

Näky oli huvittava, mutta jatkoimme reippaasti kotia kohti, vaikka pikainen jääkylpy ei tuntunut haittaavan tolleria parin minuutin jälkeen enää ollenkaan.  

Kesti vielä useita kymmeniä minuutteja, ennen kuin pääsimme takaisin kotipihaan. Ja siellä Into onnistui säikäyttämään minut pahemman kerran. Olen varma, että sydämeni pysähtyi kokonaan pieneksi hetkeksi.

Päästin koirat irti heti, kun pääsimme tuttuun pihapiiriin ja annoin niiden vielä juosta ja riehua keskenään. Hetken keskenään leikittyään Elna juoksi täyttä vauhtia suoraan Intoa päin, kuului tavanomaista kovempi tömähdys ja Into putosi jaloiltaan kyljelleen velttona, selkä minuun päin. Elna jäi kiusaamaan ja härkkimään sitä, mutta se ei reagoinut mitenkään. Makasi vain liikkumattomana maassa.

Ajattelin heti, että on tosi kyseessä. Päässäni vilisi jälkiseuraamukset jäävedessä pulahtamisesta ja pakkassäästä tai kovasta tönäyksestä jonka koira oli saanut osakseen. Juoksin heti Inton luokse, sillä se ei reagoinut oman nimensä kuulemiseen.
Paitsi toisella kerralla. Se nousi laiskasti ylös ja oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Loppujen lopuksi koko tapahtuma oli kaikkineen kestänyt varmaan vain noin kuusi pitkää sekuntia, mutta se, miltä kaatuminen ja koiran eloton kroppa näytti sai minut todella säikähtämään! Huhhuh!

Sunnuntaina vuorossa oli Repolaisten (kennel Reponi) pikkujoulut. Minä, kepo ja Into saavuttiin Kellokoskelle hiukan muita aiemmin, sillä pääsimme treenaamaan kasvattajan opastuksella hiukan ensi vuoden taippareita silmällä pitäen. Saimme paljon hyviä vinkkejä ja pureskeltavaa kotiin viemisiksi ja ideoita siitä, minkälaisia harjoituksia nyt olisi hyvä tehdä.

Meitä Repolaisten omistajia ei ilmaantunutkaan paikalle ihan niin paljoa, kuin oli ilmoittautuneita, mutta kun pieni porukkamme oli kasassa, lähdimme yhdessä valloittamaan Kellokosken metsiä ja peltoja viiden koiran ja seitsemän ihmisen voimin. Eväinä retkellämme oli tottakai lämmintä glögiä ja tietysti myös repolaispipareita ja tolleripipareita. :)

Kuvassa vasemmalta: Into, Rilla (Inton emä), Rumba (Inton sisko), Huikka ja Kepe (Inton eno). Kyllä huomaa, kuka porukasta ei ole sukulaisia ja ketkä taas edustavat narttuja ja ketkä uroksia. :) Tollereita on kyllä loppujen lopuksi hirmuisen erilaisia!